25.01.2012 Tunteita ja tuntemuksia

Puolikuollut bloggaaja täällä hei! Siis mä oon jostain syystä ollut lähes viikon ajan ai-van sai-raan vä-sy-nyt.. Mä voisin vaan koko ajan nukkua, mut sit toisaalta uni ei meinaa illalla oikein helpolla tulla. Aamulla puolestaan miettii vaan, että ei voi olla mitään kamalampaa kuin sängystä nouseminen ja lähes koko päivän päässä hakkaa vaan yksi ja sama ajatus: ”mä oon niin väsynyt, että mä kuolen..” Ei tämä nyt sinänsä ole mulle mitenkään uutta, mutta nyt muutaman päivän on tuntunut vaihteeks taas lähes ylitsepääsemättömältä. Mut vielä kolme päivää töitä ja sitten kolme vapaata! En malta odottaa!

Mut fiiliksestä huolimatta olen viimeisen viikon aikana saanut sen verran aikaiseksi, että korkkasin sen Lady Line -jäsenyyteni 45 min muokkaus -tunnilla. Joo, tiedän olis voinut yhdeksän päivän aikana ehtiä käymään jo useamminkin, mutta sitä ekaa kertaa varten piti ensin kerätä rohkeutta ja tsemppiä useamman päivän ajan, joten olen tyytyväinen , että ylipäätään sain pelin avattua.

Ja että mitäkö fiiliksiä se sporttispurttaaminen sitten herätti? No suoraan sanottuna mä vihasin ihan joka ikistä neljääkymmentäviittä minuuttia. Se oli kamalaa. Luulin jo ekan kymmenen minuutin jälkeen kuolevani. Ja viisi minuuttia myöhemmin mä sitten puolestaan toivoin sitä.

Mä en muista montaa muuta hetkeä jolloin olisin tuntenut itseni yhtä avuttomaksi, typeräksi ja noloksi kuin nostellessani niitä käsipainoja reidet kyykkyjen jäljiltä täristen. Toivoin vain katoavani savuna ilmaan. En valehtelematta ollut osannut edes kuvitella kuinka järjettömän huonossa kunnossa mä nykyään olen, ja sen asianlaidan tajuaminen oli syy joka aiheutti nuo edellä kuvailemani tunteet.

No mutta, mä selvisin hengissä vaikkakin se vaati pientä fuskausta kohdissa joissa ohjaaja vaati entistä syvempiä kyykkyjä tai tuplasti nopeampaa tempoa. Ja kyllä mä vähän liioittelin tuossa aluksi, en oikeasti vihannut ihan jokaista minuuttia. Venyttelyistä minä ja erityisesti maitohapoille kuritetut olemattomat lihakseni osasimme sitten jo nauttia.

Pukuhuoneeseen tärisevin jaloin kävellessäni mä sitten koin ahaa-elämyksen ymmärtäessäni, että nyt jos alan harjoittaa tuota karmealta tuntuvaa itseni kidutusta edes suht säännöllisesti, niin se ei enää koskaan tulisi tuntumaan ihan yhtä kamalalta kuin juuri hetki sitten. Se kamalin low point oli nyt takana päin, suunta ei voi olla siitä kuin ylöspäin.

Kotimatkalla osasin sitten jo hieman iloita ja tajusin myös, että mullahan on oikeastaan ollut tietämättäni ikävä sitä urheilun jälkeistä hikistä fiilistä. Se toi mieleen paljon rakkaita muistoja ajalta jolloin kulutin urheiluhallin lattioita monta iltaa viikossa ja farkut kiristivät reisistä vielä lihaksen eikä laardin vuoksi. Mietin haikeana, että mihin se sporttimimmi aikoinaan oikein katosi?

Aika paljon tunteita onnistui siis nuo hikiset kolme varttia minussa herättämään. Se ei voi olla huono juttu.