Sain lauantaina tuupattua miehelle kameran käteen jopa kahteen otteeseen, joten tuli vaihteeksi ikuistettua päälle vetämiäni ryysyjä. Jotenkin vaatteet ovat viime aikoina omalla kohdallani menettäneet hyvin pitkälti kaiken muun kuin alkuperäisen merkityksensä. Puen päälleni lähinnä siksi, ettei minua palelisi, muut syyt eivät jaksa kiinnostaa kovinkaan usein.

Minusta on kotona pyörimisen myötä tullut ihminen, joka voi surutta heilua monta päivää putkeen pyjamahousuissa vaihtaen niitä aina välillä vain treenitrikoisiin. Kaupassakin voi hyvin käydä kiskaisten kotihousujen päälle tuulihousut. Kyllä, luitten aivan oikein. Tuulihousut. (saanko mä asiaa kuulostamaan yhtään hienommalta, jos kerron, että tuulihousut on paikallisen perhemarketin sijaan ostettu Roomasta? Ai en.. 😀  )

Ns. oikeisiin vaatteisiin pukeutuminen tuntuu siis nykyään olevan jo ihan harvinaislaatuinen suoritus ja jo siksi ikuistamisen arvoista. Että muistuttaisin itseäni siitä kuinka ihmismäiseltä olennolta minun on mahdollista näyttää, jos vain vaivaudun vaatekaapille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

farkut-Esprit Denim (saatu)/neule-Whyred/takki-Cubus/kengät-Vans (saatu)

Katsos nyt tyttö hyvä, ei siihen sen ihmeempiä tarvita kuin niiden tuulihousujen vaihtaminen farkkuihin ja valitset jotkut kivat kengät, niin ollaan jo voiton puolella. Ja kun heität yllesi vielä sen iloisen värisen neuleen, niin sinähän näytät jo lähes elävältä ihmiseltä! Ja eikö vaan itsestäkin tunnu monta astetta skarpimmalta kuin tuulihousuissa ja lenkkareissa?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

farkut, joissa etuosa keinonahkaa -Esprit Denim/paljettitoppi -Lindex/jakku-Nanso

Ja ohhoh, entäs sitten, kun kumoaa kurkkuunsa pari lasia skumppaa kaverin kanssa, niin hommahan nousee jo ihan uudelle tasolle! Nahkaa! Ja paljetteja!! Tää on jo ihan eri henkilö kuin se iltapäivään saakka miehen ruudullisissa pyjamahousuissa normaalisti hiihtävä ameeba.

Olis niin paljon asioita joissa tarvitsisi ryhdistäytyä. Herääminen, syöminen, pukeutuminen.. Ihan kaikki perusasiat rempallaan, kun ei ole järkevää päivärytmiä eikä ulkoa tulevia syitä sen ylläpitämiseen. Onneksi on nyt alkanut noi liikuntahommat kiinnostaa, joten edes jollakin osa-alueella mennään parempaan suuntaan.

Tää on jännää aikaa omassa elämässä. Ekaa kertaa oikeastaan ikinä pitäisi syyt sängystä nousemiseen löytää ihan itsestä. Koko elämänsä tottunut siihen, että on koulua tai töitä tai molempia ihan kalenteri piukkaan. Jokin pidempi aikainen sitoumus on siis pitänyt huolen siitä, että vähintään viitenä päivänä viikossa on jonkin toisen tahon kanssa sovittu aikataulu jota noudattaa. Nyt minulla on harvoja poikkeuksia lukuunottamatta oma pääni, ei muuta.

Kauhea ristiriita jo tässäkin postauksessa. Toisaalta on kiva nähdä kuvista itsensä tuollaisena normaalisti pukeutuneena ja miettii, että ehkä pitäisi joka aamu valita kivat vaatteet siitä huolimatta, ettei olisi menossa mihinkään, että ehkä se hieman piristäisi. Mutta toisaalta taas mietin kuinka typerää ja turhaa on postailla kuvia räteistä ja lumpuista, kun pää on täynnä mietteitä siitä miten löytäisi suunnan elämälleen, ja siitä että tunnen itseni suurimman osan ajasta hyödyttömäksi.

Tarvitseeko ihmisen olla koko ajan hyödyllinen? Ja ketä mä koen, että mun täytyisi hyödyttää? Onko mahdollista löytää onnentunnetta ihan vain omasta itsestään vai onko minun onneni kiinni mitattavissa olevista suorituksista ja saavutuksista? Ja sata muuta kysymystä.


Torstaina osallistuin niin ihanalle ja hymyn huuliin nostattaneelle liikuntatunnille, ettei sille kyllä ihan helpolla löydy haastajaa. Sain kaveriltani Susannalta kutsun tulla tutustumaan hänen vetämälleen Dobo-tunnille. Jos on Dobo ihan vieras sana, niin kyseessä on eräänlainen "koirajumppa" kuten itse asian suomensin. Dobossa on siis kyse koiran ja hänen ohjaajansa yhteisestä liikuntamuodosta ja se on suunniteltu kasvattamaan sekä koiran, että ohjaajansa lihaskuntoa, tasapainoa, kehonhallintaa ja liikkuvuutta. Harjoituksia tehdään ovaalin muotoisten jumppapallojen ja erilaisten tasapainotyynyjen kanssa. pienet Itselläni ei lemmikkiä ole, mutta sain lainata yhtä ihanaa pötkylää Sussen neljän koiran laumasta. Viisi-vuotias Corgi, Rino, oli minulle jo ennestään tuttu kaveri, sillä työskentelimme aikoinaan Sussen kanssa samassa firmassa ja Rino oli usein meitä viihdyttämässä pimeässä kuvankäsittelyluolassamme. Tiesin siis, että saisin aivan ihanan ja hyväkäytöksisen kaverin Dobo-kokeiluuni. Kyseessä oli tutustumistunti jossa kerrottiin että mitä Dobo oikein on ja käytiin läpi erilaisia tapoja harjoitella Dobo-pallon ja tasapainotyyn kanssa. Osa harjoituksista on suunnattu enemmän koiralle, toiset taas ohjaajalle ja osassa pääsee molempien lihakset hommiin. Koska Rinolle homma oli jo tuttua, niin tuo pötkylä taiteili pallon päällä itsevarmana asennosta toiseen ensikertalais-haukkujen täristessä pallon päällä ihan samoin kuin minäkin. Jokainen jumppapallon tai tasapainolaudan kanssa taituroinut tietää, että siinä hommassa saa tosiaan aluksi olla kieli keskellä suuta ja hukassa olleet  syvät lihakset löytyvät. pienet1

Ohjaaja sai välillä innokkaita pusuja muiltakin kuin omilta koiriltaan. 😀

dobo09 Puuha oli minun mielestä erityisen mukavaa siksi, että siinä sai samalla tyydytettyä koiransilitysvimmaansa. Olin ihan onnenni kukkuloilla heti tunnin alusta saakka, kun pääsin rapsuttelemaan Rino-pötkylää. Eikä treenikaverinikaan pistänyt pahakseen, kun sai itselleen innokkaan paijaajan. Vaikka tällä tutustumistunnilla ei mitään hurjan pitkiä sarjoja tehtykään, niin kyllä minä seuraavana päivänä tiedostin itsestäni mihin lihaksiin pallon kanssa keikkuminen erityisesti vaikutti. Ainakin alavatsan pienet sivuttaislihakset tiesivät tehneensä jotakin. Ja kävi kyllä selväksi, että Doboillen on mahdollista tehdä todella kattava lihaskuntotreeni. Ja voiko olla ihanampaa tapaa tehdä jotain niinkin inhaa kuin lihaskuntoa kuin karvakaverin kanssa! pienet2 Dobon sanotaan kehittävän mm. koiran keskittymiskykyä, ketteryttää ja tasapainoa. Lisäksi harjoitukset auttavat hauvaa venyttämään lihaksiaan ja vahvistamaan syviä lihaksia. Ja ihan takuulla tällainen yhteinen puuhaaminen tekee hyvää myös koiran ja ohjaajan väliselle suhteelle. Jos mulla olis koira, niin tämä olis ihan must laji! dobo02

Kuvat minusta ja Rinosta: Susanna Nieminen

Aina ei mennyt ihan ohjeen mukaan. Tässä olis Rinon kuulunut hypätä namin perässä mun yli, mutta tynnyrivatsani taisi olla liian korkea este pötkylälle, joten hän valitsi toisen reitin. Toisella kerralla taas minun istuessa pallolla, olisi Rino pitänyt saada kiertämään palloa, mutta herra päätti hypätä sylini kautta oikotietä herkkujen perään. Mutta naurua siis ainakin riitti. Enkä kyllä yhtään ihmettele, jos koirakaverini oli välillä vähän hämillään, minulla kun ei ehkä ole ihan kaikki viralliset koirakomennot hallussa. Porilainen Rino kun ei välttämättä tajua mitä tarkoittaa kainuulaisittain sanottu ohje, että "peretä nyt vähäsen!!". 😀 Mutta hienosti me Rinon kanssa selvittiin ja tehtiin monenlaisia temppuja. Pallon päällä saatiin pysymään niin ensikertalainen Veera kuin konkari Rinokin. Ja pallohommien jälkeen käytiin vielä yhdessä jäähdyttelemässä pienellä kävelylenkillä. Positiivista kokemuksessa oli myös se, että allergialääkkeiden unohtamisesta huolimatta selvisin tunnista vain muutamalla aivastuksella. Mutta parasta kaikessa oli tietenkin Rinon paijaaminen. Miten onnelliseksi sitä voikaan tulla siitä, että saa halailla tuollaista söpöliiniä! Täällä Porissa Dobo-tunteja siis järjestää minulle tämän kokeilutunnin tarjonnut Koirakoulu Hirvee Harmikoira.   Muiden paikkakuntien Dobo-ohjaajia löytyi ainakin sivustolta dobo.fi. Siellä myös enemmän tietoa lajista.


Tarkastin täältä blogista, että kuinka kauan siitä edellisestä kampaamokäynnistä ehtikään vierähtää ja vastaus oli, että 14 viikkoa! Tai no, kyllä mun siskontyttö vähän siisti pahimpia paikkoja joululomalla just siksi, että saisin muutamalla viikolla vielä venytettyä Maikun saksien alle menoa.

Tällaisen lyhyen tukan kanssa olisi tietysti fiksua käydä kampaajalla tuplasti tai jopa triplasti sitä tahtia kuin itse käyn, mutta mä olen vaan liian laiska ja viihdyn niin hyvin päähineissä, että aika juoksee aina ihan huomaamatta.Tällä hetkellä asiaan vaikuttaa myöskin raha. En yksinkertaisesti pysty pistämään rahaa tästä reuhkasta huolehtimiseen niin usein kuin olisi tarpeellista.

Mutta onneksi Maikun minulle loihtimat leikkaukset ovat sellaisia, että toimivat jonkin aikaa vähän ylikasvaneenakin. Ja ainakin marraskuussa laitettu väri pysyi hyvänä ihan käsittämättömän kauan, etenkin kun kyseessä oli punaiset sävyt, jotka kulahtavat usein aika nopeasti. Joka tapauksessa pärjäsin ihan hyvin lähes tammikuun loppuun ennen kuin tukka alkoi oikeasti ärsyttää ja ahdistaa. Mutta nyt ei todellakaan enää ärsytä ja ahdista, sillä karvat on kuulkaa taas lyhyet ja ojennuksessa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihan tuttua Veeraa taas. Sivuilta lyhyttä, päältä pidempää. Sekä pehmeyttä, että hieman kovuutta. Feminiinistä ja maskuliinista fiilistä sekaisin. Lyhyt osio on toiselta puolelta tälläkin kertaa suurempi ja pienempää sänkialuetta on vielä pehmentämässä muutama alas putoava hapsu. Hyvä niin, koska liian symmetrinen ja keesimäisempi malli olisi ehkä vähän turhan kova omalle pullanaamalleni.

Värin suhteen jatkettiin edelleen punaisen sävyissä. Tyvessä ja takana tummempaa ja etu- ja pääliosassa kirkkaampia sävyjä. Näissä kuvissa tuo ihan etuosa ja otsanraja on kyllä aika valheellisen värinen. Mitään tuollaista kirkuvaa oranssinpunaa ei todellisuudessa ole näkyvissä ainakaan ekan pesun jälkeen, kun otsarajasta lähti ylimääräiset värit. Mutta en jaksanut alkaa nyhväämään väriä photarissa, kun kyllä tuo tukka tulee kuvissa myöhemminkin näkymään.

En siis tarjoillut mitään yllätyksiä tälläkään kertaa. Mutta vaikka se kuinka itsestä tuntuu, että tukka pysyy muka koko ajan aika samanlaisena, niin vanhoja kuvia katsellessa sitten kuitenkin huomaa muodon muuttuneen pikku hiljaa koko ajan. Vanhempia hiuskuvia voi ttetsekkailla Tukkahommia-kategoriasta.

Onks joooo vai nouuuuu??