08.10.2014 Keksivartalossa on tapahtunut kehitystä
Tiiättekö kuule mitä.. Tänään oli ehkä eka kerta, kun mua ei treenatessa ollut kertaakaan sellanen olo, että ”en pysty, en jaksa, loppuispa tää äkkiä!” tai muutenkaan silleen yleisesti vituttanut. Toki siinä kohti, kun tempaus tuntui taas kerran ihan ylivoimaisen vaikealta ja tuli epäonnistuneita suorituksia, niin teki mieli potkia tankoa ja kiukutti, mut se oli erilaista se ärsytys. Se oli sellaista ”jumalauta, mä haluun onnistua tässä!” eikä sellaista ”äää, tuntuu epämukavalta, haluun kotiin” -fiilistä. Ekaa kertaa mulla oli siis Punttikouluun mennessä lähtökohtaisesti positiivinen olo ja mä odotin innokkaasti mihin kaikkeen mä tällä kertaa pystyisinkään. Suunnaton ero siihen yleensä vallinneeseen ”en mä kuitenkaan jaksa mitään” -ajatusmaailmaan. En tiedä oliko tämä nyt vaan joku hetkellinen viiraus vai olisiko tästä tunteesta pysyvämmäksikin. Mä toivon jälkimmäistä.
positiivista fiilistä nostatti myös mun törkeän hienot sukat! Törkeän hienot Adidas Neon pääkallosukat löytyivät kuukauden takaiselta Berliinin reissulta ja harmittaa, etten ostanut näitä vain 3 € maksaneita pääkallomahtavuuksia kahta paria enempää.
Vaikka se tempaus tosiaan taas kerran pistikin irvistelemään ärsytyksestä (miten voi yks liike olla niin hemmetin vaikee???), niin päällimmäiseksi tunteeksi treeneistä jäi tällä kertaa onnistuminen. Mä nimittäin päätin miettiä vaan niitä asioita joissa huomasin edistyneeni ja joissa ylitin itseni. Tällä kertaa onnistumisen tunteita tarjosi takakyykky. Fiilistä nostatti ihan jo se, että huomasin keskivartalon (kirjoitin ensin, että keksivartalon, mutta sekin taitaa olla omalla kohdallani ihan relevantti termi) hallinnan parantuneen ja selän pysyvän kyykätessä paljon paremmin pystyssä kuin aiemmin.
Lisää tunnelmaa kohotti uusi takakyykkyenkka! 55 kiloa on kaikille true sporttaajille varmaan suurin piirtein avaimenperän paino, mutta meikäläiselle se oli suunnattoman ilon aihe! Tehtiin siis kyykkysarja jossa vähennettiin aina toistoja ja lisättiin painoja. Eli 5-4-3-2-1 toistoa tavoitteena löytää sinne ykköselle sitten se oma maksimi. Kaksi toistoa meni 50 kilolla ja ykkösen puristin sitten tuolla itseäni ilahduttaneella 55 kilolla. Mulla pyörii koko ajan mielessä, että ”toi on kyllä kaikkien muiden mielestä varmasti niin nolon onneton suoritus, ettei kannattais ehkä kenellekään kertoa”, mutta sitten taas toisaalta mä olen siitä itse niin ylettömän iloinen, että pakko fiilistellä ja muistuttaa, että kisaan tasan itseäni vastaan. Joka ikinen lisäkilo tarkoittaa, että kehitystä on tapahtunut!
Mä en melkein malttais odottaa seuraavia treenejä!
