28.02.2015 Nostalgiatrippi ei ole pelkästään ihquu

Matkattiin viikonlopuksi murun kanssa Helsinkiin ja syy siihen oli eilinen Don Huonojen 25v juhlakeikka jäähallissa. Hankittiin liput jo heti silloin marraskuussa, kun tulivat myyntiin ja Donkkareiden lisäksi odotettiin yhtä kovasti ellei jopa enemmänkin pitkältä keikkatauolta myöskin palannutta Maj Karmaa. Maj Karma potki kovasti ja sopivan kiukkuisesti. Vajaan tunnin keikka sisälsi loistavan valikoiman kaikkia todella tykkejä voimabiisejä kuten Ukkonen, Salama ja Attentaatti. Meillä oli paikat istumakatsomosta ja kolmesta bändistä ainoastaan Maj Karman rutistus oli sellainen, että olisimme mieluusti olleet heilumassa ja huutamassa nyrkki pystyssä permannolla. Kaiken kaikkiaan Ylppö, Häiriö, Kurittu ja Savolainen osoittivat olevansa edelleen hyvin ajankohtaisia, ainakin itselleni.

Don Huonot puolestaan sai vajoamaan 15-20 vuoden takaisiin teiniakoihin ja se oli toki ihan mukavaa, mutta samalla myös jotenkin surullista. Biisit herättivät päässä eloon tunteita, ajatuksia ja muistoja ajoilta jotka ovat jo kaukana menneisyydessä. En löydä juurikaan yhteistä nykyisestä itsestäni ja siitä tytöstä jonka korvalappustereoissa aikoinaan soi Verta Pornoa ja Propagandaa.

Hyvää yötä ja huomenta -levyn haikeat slovarit haisivat ja maistuivat 90-luvun lopun kesäfestarien aamuyön tunneilta ja saivat miettimään, että vaikka en enää missään nimessä haluaisi olla 19 vee enkä edes 25, niin on ihan hiton haikeeta, että kaikki ne vuodet ovat jo takana. Mietin keikan aikana moneen kertaan sitä kuinka elämä on muuttunut kaikin puolin tasaisemmaksi, niin hyvässä kuin pahassa. Mikään ei enää nykyään aiheuta sellaisia tunteiden vuoristoratoja mitä noihin nuoruuden biiseihin päässään liittää. Takana ovat väkevät ihastuksen ja pettymyksen tunteet, ensirakkauden ahdistus ja huuma, erokipuilut lapsuuden ja nuoruuden ystävien jäädessä taa ja itsetunnon kanssa hapuilu. Toisinaan pieni osa minusta kuitenkin kaipaa sitä, kun asiat vielä tuntuivat suurilta elämyksiltä. Jokainen keikka, jokaiset festarit, jokainen lentomatka, uusi kaupunki,  tuntui nuorena huikealta ja jännältä ja jokaisen kivan pojan kohdalla mietti, että voisiko tuo olla kenties sellainen ”oikea”. Nykyään matkustaminen on arkipäiväistynyt ja se jopa toisinaan tympii, festareilla ei todellakaan jaksa rypeä eikä sen kuuman rokkikukon näkeminen keikalle enää nosta pulssia kahteen sataan.  Mut toisinaan sitä teiniajan fiilistelyntaitoa kyllä kaipaa.

Niin hyvältä ja tutulta kuin bändi kuulostikin, ja niin tiukasti kuin tyypit soittivatkin, niin keikka oli silti ennen kaikkea jäähallillinen entisiä nuoria kokemassa flasbackeja menneisyydestä bändin tehdessään parhaansa saadakseen meidät edes hetken aikaa tuntemaan itsemme taas nuoriksi ja villeiksi. On eri asia kuunnella jotain bändiä vaikka 20 vuotta, jos yhtye tuottaa koko ajan uutta musiikkia. Bändi kasvaa ja kehittyy siinä vierellä ja eri levyt tulee korvamerkittyä eri elämänvaiheisiin. Kun joku nuoruuden suosikki tekeekin paluun yli kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen, on se vain yhtä muistotilaisuutta. Menneissä vellominen ei oikein ole minun juttuni, joten lähes kaksi tuntia teiniaikojen melankoliaa oli aika raskas paketti. Mutta siitä huolimatta, olen iloinen, että menin. Kuulin oikeastaan kaikki ne kappaleet joita toivoinkin: Hannu ja Kerttu, Kissaihmiset, Verta Pornoa ja Propagandaa, me olemme kuin veljet. Mutta nyt korvani kaipaavat vastapainoksi jotain musiikkia, joka lennättää mut kohti upeaa tulevaisuutta!