Tällaiseen päivään, kun päässä ei liiku pitkän työpäivän jälkeen enää yhtään mitään, sopii hyvin arkistosta löytyneiden kuvien ympärille tehtävä postaus. Hakiessani muutama viikko sitten vaatteita kuvauslainaan, näin Lindexillä tuollaisen Extended -malliston pitkän liivin ja ihan vaan puhtaasta mielenkiinnosta nappasin sen mukaani testatakseni millaisen asun tuollaisen kanssa saisi kasattua. On nimittäin itselleni jotenkin hyvin vieraanoloinen vaate, mutta sellaisiahan on juurikin kiva toisinaan testailla. Tällaisen mustavalkoisen setin sain matkalaukkuni sisällön puitteissa koottua. 

housut-S.T.I./pusero-Kaaio/liivi-Lindex Extended (kuvauslainassa)/kengät-Vagabond/korvikset-Aarikka (kuvauslainassa)

Tuli tosta liivistä jotain samurai-viboja. Ja sit toisaalta ihan kuin olis jonkun lahkon univormussa. 😀 Vähän outo, mut silti omituisella tavalla kiva asu. Tavallaan mä tykkäsin tuosta liivistä ja mietin hetken jopa sen hankkimista, mutta tarkemmin asiaa ajateltuani en oikeastaan keksinyt, että missä ja miten mä tollaista käyttäisin. Liian vaikea vaate mulle. Mutta tulipahan testattua. 

Onko tällaiset kokeiluasut mistään kotoisin? Haluaisitteko silloin tällöin nähdä tällaisia oikeiden päivänasukuvien lisäksi? Onko sillä siis erityistä merkitystä, että onko blogissa nähdyt vaatteet sellaisia joita oikeasti itse käyttäisin? Vois koittaa kehitellä jonkinlaisen postaussarjan, missä testaan itselleni vieraan oloisia vaatteita. Saa heittää ajatuksia ja ideoita jos tulee mieleen!

Huominen jo vähän jännittää ja voin kertoa, että syy ei siten olekaan se illan muotinäytös, sillä perjantaihin pukkasi toisen ihan oikeasti jänskän haasteen. Kyse on eräästä koekuvauksesta jossa pitäisi osata olla esiintymistaitoinen, sanavalmis, hauska ja vaikka ties mitä. Ou nou, mistä näitä jänniä juttuja ja haasteita oikein tipahtelee? Koko viikko ollut sellaista pusertamista ja omien kykyjen raja-alueilla liikkumista, että pää meinaa poksahtaa. Mutta koitan epätoivon vallatessa miettiä, että haasteet kehittää. Suunta on ylöspäin.


(Kyllä, kuvassa mulla on ruohosipulia kainaloissa ja jotain tuntematonta viherkasvia pöksyissäni. Normipäivä bloggaajn toimistolla)

Siis oikeesti, nyt on kyllä sellainen klassinen "talvi yllätti autoilijan" -tilanne. Paitsi, että mä olin eilen aamulla kylläkin yllättynyt pyöräilijä t-paidassani ja nahkatakissani. Maanantaina kipittelin vielä ilman sukkia ballerinoissa ja mun eteisen lattia lainehtii edelleen sandaaleja eikä talvikamppeiden sijainnista ole toistaiseksi tietoakaan! Ja sitten ihan yhtäkkiä mä huomaan aamulla työkeikalle lähtiessä, että jumalauta, joutuu skrapaamaan kiesin ikkunat! Ja siinä missä vielä heinäkuussa tarkeni pillugrilli ykkösteholla, niin nyt sen sai taas vääntää täysille. (siitä tulee muuten hetkeksi aina sellainen olo kuin olis pissannut housuun, kun se penkkitohotin alkaan lämmittää peppua)

Ottaa siis tällä hetkellä kovasti päähän tämä joka vuonna tapahtuva asia, eli säiden viileneminen. En haluu käyttää sukkia! En haluu hylätä ballerinoja! En haluu luopuu nahkarotsista! En haluu käyttää pipoa! (Taannun kaikessa enhaluussani jonnekin kolme vuotiaan tasolle.)

Mutta, aina pitää koittaa kaivaa jokin hyväkin puoli asioista ja onhan sellainenkin. Tajusin nimittäin, että ei tarvii enää yhtään niin ahkerasti sheivata paikkojaan, kun ei oo juurikaan pelkoa, että yhtäkkiä yllättäen tarttiskin jossain olla paljain säärin tai lähteä biitsille missä siistimätön bikiniraja tuntuu epämukavalta.. (eipä silti, että olis sinne rantsuun tullu mentyä kesälläkään). 

Itse olen nimittäin sen verran laiska ja piittaamaton, että talvella ehtii sääripuskat rehottamaan hyvinkin 2-3 viikon ajeluvälillä, kun ei niitä kinttuja tosiaan missään tarvii esitellä. Samoin on (mikä tähän nyt olis hyvä sana alapää? Toosa? Bikinialue? Intiimialue?) ton suluissa mainitun alueen kanssa. Rassaan sitä höylillä tai kemikaaleilla mahdollisimman vähän enkä koe talvella kolmeen villakerrokseen hautautuessani tarvetta kovinkaan kapealle kiitoradalle. Ihoni on talvella kuiva ja ärtyy helposti, joten se on laiskuuden lisäksi toinen syy karvaisempaan talvikauteen.

Olette ehkä törmänneet syyskuun alussa karvanpoistotuotebrandi Veetin FB-sivuilla olleeseen kuvaan, jossa nuori mimmi istui alushoususillaan syömässä jäätelöä kylppärissä ja kuvassa teksti "Viihdyttävä ilta kolmen parhaan kaverini seurassa: Ben, Jerry ja Veet" Ai hemmetti, että siitä syntyi hyvää internet viihdettä, kun ihmiset vastailivat kuvan yhteydessä olleeseen kysymykseen, että miltä sinun täydellinen me time -iltasi näyttää. (Jos olet missannut tämän hienon fb-ketjun, niin se on Veetin sivuilta poistamisesta huolimatta tallessa TÄÄLLÄ)

Ja eilen on Veet sitten julkaissut uuden kuvan ja kysymyksen, ilmeisesti kuvitellen, että se saisi jotenkin paremman vastaanoton. Siis voi nyt jeesus mitä akkojen aliarviointia nämä Veetin mainonnnan lähtökohdat joiden mukaan karvojen poisto on naisille jotain ihkudaakivaa tekemistä mistä nautiskellaan  itsekseen kotona ollessa. "Jes, ihanaa, ukko on illan poissa, jospa repisin hieman karvoja irti kehostani, söisin jätskiä ja katsoisin jonkun kivan hömppäleffan silitellen silosääriäni! Enpä voisi kuvitella kivempaa iltaa."

 

Kuvakaappaus Veet Suomen FB-sivulta

Ja tosta kuvapankkikuvan kököstä käsittelystä ja tekstin huonosta suomenkielestä en jaksa edes aloittaa. Naurattaa vaan ihan pirusti koko tuo Veetin viestintä. Karvanpoisto on hemmottelua ja terveyden edistämistä, varvaskarvat naisen suuri salaisuus ja kaikki jutut on kuin suoraan jostain stereotypisten teinityttöjen välisistä hihhihhii- viesteistä. Mainontaa on olemassa hyvää ja huonoa ja tämän brändin toimet menee kyllä kirkkaasti sinne jälkimmäiseen kategoriaan. Veetin maailmassa naiset on jotenkin vähän yksinkertaisia.

Minä olen kyllä kiinnostunut karvanpoistosta aina välillä (kiinnostunut on kyllä ihan väärä sana. Kiviäkin kiinnostaa joku karvanpoisto, mutta kesämekossa en tahdo ainakaan ihan aina liehua mustat koipikarvani tuulessa heiluen) ja minua mietityttää lähinnä se, että millä aineella tai vehkeellä lähtee luotettavimmin ja vähimmällä vaivalla. En kaipaa mitään mielikuvamaalailuja siitä kuinka ihanan ja nautinnollisen spa-hetken voin muka simuloida kylppärissäni tuhraten vahalapuilla. 

Että sanonpa vaan, että VMP ja iloitsen siitä, että lahkeet tai sukkahousut piilottavat sääri ja toosapuskani puskani seuraavan puolen vuoden ajan. 

Ei kun perkele… Perjantaina on se alusvaatenäytös.. Luvassa siis ihanaa ja nautinnollista me timea karvanpoiston parissa! Ja ensi viikolla sitten taas toosan reuna kutisee, kun biksurajassa puskee sänki. En malta oottaa! 

PS. Mihin helkutin kategoriaan tällainen postaus menee?? 


Olen jo kesästä asti seuraillut mielenkiinnolla Porissa vaikuttavan Studio 1851:n toimintaa ja miettinyt, että olisipa siistiä mennä itsekin kuvattavaksi. Studio ottaa muotokuvia 1850-luvun märkälevytekniikalla valmistaen kuvan alumiinilevylle. Kuvissa on selkeä käsityön leima ja tekniikka tuo huikealla tavalla ihmisistä esille jotain sellaista mitä ei vuoden 2015 digikamera tavoita.

Kävimme viime viikonloppuna Tommin kanssa Satakunnan Museossa tsekkaamassa Studio 1851:n Pori Portraits -näyttelyn ja osallistuin siellä avoinna olleeseen instagram-kilpailuun. Tuuri kävi, nappasin itselleni muotokuvauksen ja suuntasinkin tänä iltana Tuomaksen ja Aliisan Porin keskustassa sijaitsevaan kellaristudioon. 

Vaikka itse märkälevy-kollodium -tekniikka onkin yli sata vuotta vanha, ei studiolla ollut kamera ollut sentään kuin n. viitisenkymmentä vuotias. Mutta aika vaikuttava kapistus silti näin pikkuruisten nykykameroiden käyttäjälle. 

Mikäli nyt oikein älysin, niin alumiinilevystä tehdään filmi levittämällä sille pimeässä kollodiumliuos ja herkistämällä se sitten jollain toisella litkulla valolle. Nuo vaiheet kellotettiin sekuntikellon kanssa ja kun filmilevy on valmis, on se ns. käyttökelpoinen vain joitakin minuutteja.

Sillä aikaa, kun filmilevy "tekeytyy", istuu malli tuoliin, jossa on vähän kidutusvehkeen omaisesti pidike päätä varten. Valotus kestää muutaman sekunnin, joten on tärkeää pysyä paikallaan. Mallin ohjaus oikeaan asentoon, tarkennus valmiiksi, sitten märkälevy kameraan, linssinsuojus pois, hillitön salaman pamaus naamalle ja linssinsuojus takaisin paikoillen. Ilme on pidettävä vakaana koko valotuksen ajan.

Pääsin kurkkimaan pimiön puolellekin ja vaikka normi mustavalkokuvien kehitys pimiössä onkin itselle tuttua, niin tuossa märkälevyhommassa näytti olevan melkoisesti enemmän ns. vaaran paikkoja. Kehite pitää osata huuhdella levyltä pois juuri oikeaan aikaan, jottei kuvasta tule liian kontrastista eikä valopaikat pala puhki. Sitten kuva pistettiin tuohon muovipömpeliin (sielläkin oli jotain nestettä) ja sen äärellä saattoi seurata kuinka oma lärvi pikku hiljaa ilmestyi näkyviin. Niin jännää. 

Otettiin testivalotuksen lisäksi vielä kaksi eri ruutua ja noista kolmesta sitten viimeinen onnistui mielestäni parhaiten. Pieni vieno hymy ja pilkettä silmässä. Alla lopullinen kuva, jonka juuri sain sähköpostiini. Digitiedoston lisäksi saan itselleni myös sen alumiinilevyn, jossa kuvan luvataan sitten lakkauksen ansiosta säilyvän ainakin sen sata vuotta.

Tämä kuvaustekniikka tuo ihosta esiin asioista joita ei välttämättä silmillä näe. Monella on esimerkiksi kuvassa tullut näkyviin pisamia, vaikkei sellaisia peilikuvasta bongaisikaan. Koitin kovasti kuvaukseen lähtiessä miettiä minkä tummuinen huulipuna olisi valööriltään sellainen, että se näkyisi kuvassa. Valitsin tummaa pinkkiä, mutta huulet näyttävät kuvassa huulipunan tummuudesta huolimatta melko nudelta. Kuvaajat kertoivat, että keltainen väri huulilla olisi saanut ne näyttämään tummilta. Tässäpä siis pieni meikkivinkki, jos tällaiseen potrettikuvaan joskus päädyt. 😀

Ihana tuli kyllä tuosta kuvasta ja koko prosessi oli todella mielenkiintoinen. Mikäli tällainen hieman erilainen muotokuva itsestä kiinnostaa, niin ei muuta kuin tänne Poriin kuvattavaksi! Studio 1851:n yhteystiedot löydät heidän nettisivuilta, (missä myös esillä paljon kuvia joukossa myös tunnettuja suomalaisia artisteja!) tai FB-sivuilta. 

Ja Pori Portraits -näyttely avoinna Satakunnan Museossa vielä 18.10. saakka!