-Kaupallinen yhteistyö, Kansallisooppera-

(Huom, linkki kilpailuun postauksen lopussa!)

Oletko koskaan käynyt oopperassa? Itselleni kyseinen taiteenlaji on vielä melko tuntematon, mutta olen aivan innoissani sillä pääsen ensi viikonloppuna näkemään elämäni ensimmäisen oopperateoksen! 

Perjantaina 18.3. saa Kansallisoopperassa ensi-iltansa Igor Stravinskyn Hulttion tie. Vuonna 1951 kantaesityksensä saanut Hulttion tie on Suomessa harvoin esitetty teos, joka on Oopperassa tuotettu viimeksi yli 50 vuotta sitten.

Oma tutustumiseni oopperan maailmaan alkoi viime viikolla, kun pääsin tutustumiskäynnille Oopperaan ja tapaamaan Hulttion tien pukusuunnittelija Erika Turusta. Pääsin kurkistamaan takahuoneisiin ja näkemään kuinka esityksen upeat puvut syntyvät ja kuinka hahmot heräävät henkiin maskeraajien käsissä. Otin paljon kuvia, jotta tekin pääsette kurkkaamaan kulissien taakse.

Kuvissa Erikan asuluonnoksia. Kun vertaa oikean puoleista luonnosta postauksen ekaan kuvaan, jonka otin Madamesta ennen lavalle nousua, näkee, että visiot on saatu kyllä loistavasti tehtyä todeksi.

Pukusuunnittelija Erika Turunen kertoi, että hänen työnsä pukusuunnittelun kimpussa alkaa usein jo noin pari vuotta ennen ensi-iltaa. Kun esitykseen on aikaa vuosi, on luonnokset vietävä ompelimoon ja sitten alkaa tarvikkeiden hankinta.

En todellakaan osannut ajatella kuinka paljon ihmisiä ja miten monien alojen osaajia oopperan tekemiseen tarvitaan. Kun yhdessä oopperassa on keskimäärin 250-350 pukua, on materiaalien ja tarvikkeiden hankintakin jo ihan hurja operaatio. Kankaita, paljetteja, nahkaa ja nauhoja hankitaan tukuista ympäri maailmaa. Ja se mitä ei saada valmiina, tehdään sitten itse.

 

Ompelimossa viimeistellään Parrakkaan naisen paljettista aamutakkia.

Hulttion tie on tarina ison perinnön saavasta Tom Rakewellistä, joka palkkaa apurikseen Nick Shadow’n, jonka johdolla hän lähtee maailmalle humputtelemaan ja nautiskelemaan elämästä morsian Ann Truloven jäädessä kotikylään pitämään liettä lämpimänä.. No senhän tietää, että lapasestahan se pojilla lähtee ja reissu vie heidät mm. bordellin iloihin ja sittemmin Tom päätyy avioliittoon parrakkaan naisen kanssa.

Parrakas nainen on julkkis, jonka naiminen toisi Nick Shadown mukaan myös Tomille kuuluisuutta.

Oli mielenkiintoista kuulla mitä kaikkea on otettava huomioon, kun suunnitellaan ja valmistetaan asuja tuollaiseen esitykseen. Ei todellakaan riitä, että puvut vain näyttävät upeilta. Tanssiminen, pikaiset asujen vaihdot ja useiden esitysten tuoma raju kulutus vaativat vaatteilta kestävyyttä ja niiden on toimittava juuri oikein. Millaisesta taskusta kello olisi helppo kaivaa esiin? Kuinka vaate on nopea riisua ja pukea, jos vaihtoaika on todella lyhyt?  Vetoketjut olisivat nopeita, mutta epäluotettavia, joten ooppera-asuista löytyy kuulema paljon hakasia.

Värjäri Liisa Niskanen mietiskelee kuinka bordellin emännän  hameen alta vilahtava lonkero-olento viimeisteltäisiin. Tämän yksityiskohdan lähtökohta oli, että pukusuunnittelija Erika mietti mikä olisi ällöttävintä mitä madamen haarovälistä voisi vilahtaa.

Itseäni kiinnosti kovasti etenkin värjärien työ. Niin, oopperalla työskentelee ihmisiä myös sellaisella nimikkeellä kuin värjäri! Heidän tehtävänään on esimerkiksi tehdä asuihin oikeanlaiset kulutuksen, jotta näyttäisivät vaikkapa sopivan rähjäisiltä ja tai tarvittaessa vaikka painaa oikeanlainen kangas, jos ei sopivaa löydy valmiina. Ongelmanratkaisukykyä tarvitaan tässä työssä kuulema rutkasti.

Kun näet lavalla hahmon, jonka asussa on polvipussit, jotka näyttävät kuin housuja olisi pidetty vuosia tai aidon näköiset roiskeet vaikkapa taidemaalarin essussa, niin ne ovat kaikki värjäreiden käsialaa.

Burleskitaiteilija Petra Innanen (aka Bettie Blackheart) nähdään oopperassa pyörittämässä tulitasseleita!

Tämän tissihemmon nähdessäni huokaisin helpotuksesta, “onneksi omat ei oo sentään noin isot!”

Ensimmäiset pukuharjoitukset pidetään vasta n 1,5 viikkoa ennen ensi-iltaa. Tuolloin pukusuunnittelija tiimeineen tarkkailee kuinka asut toimivat lavasteissa ja valojen kanssa. Erottuvatko yksityiskohdat riittävästi, ovatko värit oikeat? Olisiko roolihahmolla sittenkin tumma tukka eikä vaalea? Pitäisikö viittaa sittenkin lyhentää? Harjoituksissa tehtyjen huomioiden jälkeen on vielä viikko aikaa tehdä tarvittavat korjaukset.

 

Kuoron puutarhatonttuasuihin kuului Arctipsin huopalapikkaat! Samat jotka itseltänikin löytyvät punaisina.

 

Kaikkia kenkiä ei kuitenkaan löydy valmiina; esimerkiksi noita Nick Shadown sorkkabuutseja on turha etsiä Kookengästä. Ja tämän vuoksi oopperassa on töissä myös suutareita!

 

Kulisseissa työskentelee valtava joukko eri alojen ammattilaisia: kampaajia, maskeeraajia, tarpeistonhoitajia, pukijoita, valomiehiä, assistentteja, ompelijoita, suutareita, värjäreitä, modisteja ja paljon paljon muita.

Etenkin Hulttion tien absurdeissa bordellikohtauksissa ja niiden puvustuksessa on paljon burleski- ja sirkushenkeä

Olin jo muutenkin todella innoissani elämäni ekasta oopperakokemuksesta,, mutta nyt kun olen päässyt juttelemaan tekijöiden kanssa ja näkemään hieman miten hahmot syntyvät, olen entistäkin odottavaisempi. Ei sitä osaa jotain esitystä katsellessa aina kuvitellakaan miten suuri työ siellä kulisseissa ensin tehdään ennen kuin show voidaan tuoda lavalle yleisön eteen.

Tom Rakewell saa rikkauksia ja mainetta, mutta minkä hinnan siitä joutuu maksamaan? Mitä paholainen häneltä haluaa?

Roolihahmojen asut alkavat siis olla pikku hiljaa valmiita perjantaina koittavaan ensi-iltaan, mutta minä ja oopperaseurakseni tuleva äitini vielä kovasti pohdimme mitä pukea päälle. Mitään erityistä etikettiä ei oopperayleisölle ole (ensi-iltoihin pukeudutaan perinteisesti juhlavammin), ja sinne saa halutessaan mennä ihan arkiasussa, mutta itselleni tämä eka oopperavierailu tuntuu sen verran juhlavalta, että kyllä minä jonkin kivan mekon haluan pukea. Mietin, että punainen pitsikotelomekkoni sopisi kyllä loistavasti väriltään tähän oopperaan, sillä myös lavalla nähdään paljon punaisen sävyjä.

Mikäli oopperaelämys voisi kiinnostaa sinuakin, niin KÄY TÄÄLLÄ ÄÄNESTÄMÄSSÄ kiehtovinta tyyliä ja voit voittaa liput Hulttion tie -esitykseen! 

 

 

setTimeout(function(){
var t=”script”,d=document,e=d.createElement(t),f=d.getElementsByTagName(t)[0];
e.async=1;e.src=”//survey.interquest.com/cgi/invite?id=1182c847e89f123b&js20″;
f.parentNode.insertBefore(e,f);},1);


Kerroin jo muutama viikko sitten täällä blogissa, että lupauduin valokuvaamaan Porin sotaveteraanilaulajien juhlakonsertin ja eilen minä sitten suuntasin Promenadi-saliin kameralaukkuineni. Jos jo kuoroharjoituksissa silmäkulmassani kimmelsi kyynel, niin eilen konsertin lopuksi pääsi ihan kunnon poru. Hanat avasi jo harjoituksissa kovasti minua liikuttanut Veteraanin iltahuuto. Siinä minä sitten eturivissä katselin hartaana laulavia kuoron vanhimpia herrasmiehiä, heitä jotka nuorina poikina lähtivät sotaan maatamme puolustamaan, ja kuivasin naamaani kiivaasti neuletakin hihaan. Mä itken ihan tosi harvoin, mutta tässä kohtaa mulla ei ollut mitään jakoja olla liikuttumatta erittäin syvästi. 

"Aurinko laskenut on Kutsu jo soi iltahuudon Taakka jo laskettu on Taattoa muista sä silloin Askel jo uupunut on Lapset ja lastemme lapset Teidän nyt vuoronne on"

En mä pysty oikein edes sanoiksi pukemaan kaikkia niitä tunteita ja ajatuksia, joita tuo tilaisuus itsessä herätti. Mietin miten nuoria nämä nykyään yli yhdeksänkymppiset veteraanit ovat olleet, kun lähtö sotaan tuli. Mietin myös sitä, miten hurjan pitkän elämän he ovat eläneet ja sitä, että aikaa ei ole enää paljon. Se jos mikä saa kyyneleen silmään. Laulujen sanat ovat pyörineet mielessä vielä tänäänkin ja ajatuksissa on ollut tiiviisti mm. oma mummoni, joka hänkin lähti alle parikymppisenä tyttönä Lotaksi. Samassa iässä ei itsellä ollut huolen häivää. 

Veteraanin iltahuudon kertosäe sanookin kaiken tärkeimmän:

"Hoivatkaa, kohta poissa on veljet Muistakaa, heille kallis ol' maa Kertokaa lasten lapsille lauluin Himmetä ei muistot koskaan saa"

Konsertin jälkeen kuorolaiset kiittelivät minua kovasti, mutta kyllä se taisin olla minä, jolla oli enemmän kiittämistä. 

Konserttia lukuunottamatta eilinen meni ihan sohvalla maatessa. Viikon sisään tuli reissattua siinä määrin, että kaipasin vain ja ainoastaan lepoa. Tänään sitten taas aktivoiduttiin ja poistuttiin kämpästä, kun suuntasimme miehen kanssa Porin Tiistaiseuran pääsiäismyyjäisiin ortodoksikirkolle. Vaikka olen itse ihan luterilaisen seurakunnan jäsen, niin täällä Porissa asuessani on kyllä tullut paljon enemmän pyörittyä tuolla ortodoksikirkolla kuin luterilaisen kirkon tilaisuuksissa. Mieheni perhe ja suku ovat nimittäin pääosin ortodokseja (hän itse silti luterilainen), ja tiiviisti mukana seurakunnan toiminnassa, joten tuo kaunis pieni kirkko on tullut meillekin tutuksi.

Yhteisö on Porissa melko pieni, mutta aktiivinen ja todella lämminhenkinen. Vaikka olenkin ns. ulkopuolinen, niin olen aina tuntenut itseni todella tervetulleeksi kirkolle. Olen ollut mukana viettämässä niin syntymäpäiviä kuin panihidaakin (muistopalvelus). Ja mikä parasta, tilaisuuksissa on aina mitä maukkaimmat tarjoilut!

Herkkujen perässä me tänäänkin myyjäisiin menimme. Nautittiin paikan päällä keittolounas ja ostettiin kassillinen kaikkea hyvää kotiin. Sämpylöitä, karjalanpiirakoita, pasteijoita, porkkanakakkua ja wilhelmiinakeksejä. Osa on jo vedelty nassuun. Nam!

mekko-Junarose (saatu)/takki-Cubus/kengät- Minna Parikka/laukku-Olympus (saatu)/huivi-Glitter (saatu)/korvikset-Nouseva Myrsky (saatu)

Jalassani olleet puputennarit keräsivät taas paljon huomiota ja ihastelua ja näyttäähän ne kyllä varsin pirtsakoilta muuten rauhallisen värisen asun kanssa. Jännää miten tuo vaaleanharmaa on alkanut viime aikoina nostaa päätään mun garderobissa, kun vielä pari vuotta sitten se tuntui jotenkin ihan liian vaalealta ja itselle sopimattomalta väriltä. Aiemmin olisin yhdistänyt räväkän pinkin aina mustaan, nyt tuntuu, että sen kaveriksi sopii paljon paremmin viileä ja raikas harmaa.

Kotiin palatessamme torilla oli vastassa viimeisiä hetkiään viettävien lumiukkojen armeija. Vähän kävi sääliksi kavereita, ei ole tänä talvena ollut tämän rodun edustajien elinkaari kummoinen. 

Sunnuntai jatkuu töiden merkeissä. Huomisten #Evek-kuvausten juttujen kirjoittaminen on vielä kesken, samoin huomiseksi kirjoitettava blogiyhteistyöpostaus. Tuhat muutakin juttua, kuten kouluhommia, olis to do -listalla, mutta ne saavat odottaa vielä pari päivää. Mulla on laskujeni mukaan vaan 6 tai 7 työpäivää tässä kuussa, mutta silti tuntuu, että kalenteri on ihan piukassa ja täynnä hommaa. En tajuu. Jokin ei nyt täsmää. 


Maanantaina on edessä taas #EVEK -kuvaukset, joten laitetaas alta pois edellisen kuvauspäivän tukkakuvia. Letti on maskeeraajiemme tuolissa kääntynyt vaikka mihin muotoon tässä talven aikana, edellisen postauksen aiheesta löydät  TÄÄLTÄ.

Aloitettiin tällä kertaa astetta naturellimmalla lookilla, kun vedimme pätkän täysin paljaina. Ei meikkiä, ei tukkatötteröitä eikä myöskään vaatteita. Ihan normipäivä töissä siis. 😀 Se on muuten jännä, että minusta tuntui jotenkin oudommalta olla stylistin valitsemissa vaatteissa ja koruissa ilman meikkiä ja tukka roikkuen kuin ihan kokonaan alasti. Kun siihen omaan nahkapukuun ei luonnontilassa mitkään pakkelit kuulu, niin se tuntui ihan normaalilta olotilalta. Mutta sitten, kun pisti Jeminan miettimät vaatteet ja niihin sopivat korut päälle, olo olikin ilman laittautumista kovin väärä ja liian paljas. Outoja ne on ihmisen ajatuskuviot.

Kun vihdoin tuli aika pistää kaikki lahonsuojat naamaan ja väännellä karvat uuteen asentoon, aloitettiin homma käymällä hiukset läpi kreppiraudan kanssa. Kun krepatun tukan harjasi auki, oli tuloksena todella ilmava ja muhkea pohja kampauksille. Tuntui kuin ohut hiirenhäntäni olisi vähintään nelinkertaistanut määränsä. Mulla on tällä hetkellä tosi ikävä fiilis tukkani kanssa, sillä se on talven aikana ohentunut varmaan puoleen entisestään. En tiedä missä syy, mutta hiuksia lähtee aivan tolkuttomasti. 🙁 Krepattuna hiukset kuitenkin saivat ihan hurjasti volyymiä, joten tätä kikkaa pitänee alkaa itsekin käyttämään. 

Ekana krepattu hattara taiteiltiin ihanalle toisella puolen päätä lepäävälle löysälle letille. Ja edestä se näytti näin muhkealta:

Tämä nousi kyllä ehkä koko kauden lempparikampaukseksi tähän saakka nähdyistä. Saa nähdä löytyykö tulevana maanantaina mitään haastajaa.

Seuraavaan lookkiin letti avattiin ja laskettiin hiukset edestä otsalle. 

Tämä oli jälleen varsinainen kameleonttikampaus, sillä se oli aivan eri tyylinen joka suunnasta. Takaa päin (mistä ei valitettavasti ole kuvaa) sai jopa pienen fiiliksen banaaninutturasta (!) 

Etuosaa siis väänneltiin lennokkaaksi muotoiluraudalla ja takaosa kiepsautettiin kiinni muutamalla hyvin piilotetuulla pinnillä. Hauska miten siistiltä ja sovinnaiselta kampaus näyttää toiselta puolelta. Ei ihan heti mun arkikampausta katsellessa arvaisi, että tästä ananastukasta saisi taiottua jotain noin ladylikea. No, ei tarvii kuin päätä kääntää, niin vähän toki tunnelmaa muuttuu. 

Olisinpa niin rikas, että mulla vois olla henkilökohtainen kampaaja laittamassa tukan joka päivä!