Ei mitään hajua olenko mä jo joskus blogissa kertonut miten me Tommin kanssa päädyttiin seurustelevaksi pariksi, mutta vuosipäivä lienee ihan hyvä hetki tarinoinnille.

Ehdittiin olla reilu vuosi enemmän ja vähemmän kavereita, kunnes sitten koitti Pori Jazzit 2003. Tommi laittoi oman asuntonsa Jazzien ajaksi vuokralle ja sovittiin että hän punkkaa sen ajan minun luonani. Tilaa nimittäin riitti, koska olin juuri jäänyt yksinäni 65 neliön kolmioon kämppikseni muutettua yhteen poikaystävänsä kanssa.

Kämppiksen mukana meni yhtä jos toista kodintarviketta, joten Tommi ystäväni oli jo ehtinyt tuoda mm. imurinsa minulle alkukesästä lainaan ja siinä se oli muutenkin pyörinyt kaikenlaisia talonmiehen hommia tekemässä.

Jazz-viikko saapui ja vierashuoneessa olisi ollut tilaa, mutta laiskoina ihmisinä todettiin, että mitä sitä turhaan sinne lakanoita laittamaan, että kyllähän me kaverukset voidaan yhdessäkin nukkua, olihan näin toimittu jokunen kerta aiemminkin yhteisten baarireissujen jälkeen.

Käytiin Kirjurissa lauantaina kuuntelemassa Jamiroquaita ja Don Johnson Big Bandia ja hengattiin porukalla mun kavereiden kanssa, jotka olivat tulleet Poriin Jazzeille. Muistelen kavereidenkin kyselleen, että mikäs tää mun ja luonani punkkaavan herran tilanne oikein on ja ihan kirkkain silmin kerroin, etten mä siitä mitään kiinnostunut sen kummemmin oo.

Tuli sunnuntai ja Jazzien päätöspäivä, jota vietettiinkin sitten molemmat omilla tahoillamme. Tommilla oli seuraavana aamuna töihin meno, joten hän oli ollut kämpilläni nukkumassa jo hyvän tovin kun minä vihdoin kömmin yöllä paikalle jokusen juoman nauttineena. Itsellä ei ole oikein tarkkoja muistikuvia, mutta tarina kertoo minun hyökänneen tämän kaverini (joka ei mua siis yhtään kiinnostanut) kimppuun melko määrätietoisesti ja ehdottanut lähempää kanssakäymistä. ("nyt pannaan", oli toisen osapuolen mukaan käyttämäni kovin varovaisesti vihjaileva ilmaisu. En tunnusta)

Siitä se sitten jäi mun mun asuntoon, kun kerran oli imurikin sinne jo muuttanut. Ei sitä Tommin omaa, korttelin päässä sijainnutta, asuntoa kyllä irtisanottu ennen kuin seuraavana kesänä, mutta ei mies siellä montaa yötä enää noiden Jazzien jälkeen viettänyt. Eli kyllä me muutettiin käytännössä katseon yhteen ihan siinä samalla kun alettiin seurustelemaan. Tai siis jos tarkkoja ollaan, niin Tommihan oli tullut luokseni jo viikkoa aiemmin!

Sittemmin ollaan kyllä ehditty asua useampikin pätkä myös erillään töiden takia, mutta koko ajan meillä on ollut yhteinen koti tukikohtana Porissa. Ollaan koko tämä 13 vuotta asuttu ihan torin laidalla (kahdessa eri osoitteessa), joten ollaan ihan ihmeissään, kun muutaman viikon päästä muutto vie meidät lähes viiden korttelin päähän!

Muistan miten meidän tavatessa minusta tuntui, että tuo ukkohan on ihan ikäloppu. Hän oli juuri täyttänyt 27 ja minä olin tuolloin 20 vuotias. Tommi työssäkäyvä ja minä kokopäiväinen opiskelija. Silloin alkuun se ikäero tuntui jotenkin suurelta. Ja olihan mieheni tuolloin vielä itsekin sitä mieltä, että "80-luvulla syntyneisiin ei kosketa!". 😀

No, hienosti ollaan vanhettu yhdessä, eikä ikäeroa tässä kohtaa (34 ja 41) kyllä enää huomaa.

Me ei olla mikään kylki kyljessä ja aina yhdessä nyhjäävä pariskunta, vaan molemmilla on omat harratuksensa ja menonsa. Välillä voi töiden ja reissujen takia mennä viikko tai parikin, ettei juurikan ehditä näkemään, mutta ollaan tultu siihen tulokseen, että se on enemmänkin hyvä juttu. Toisen naamaan ei ehdi juurikaan kyllästyä.

Itse en tätä koko vuosipäivää olisi just nyt muistanut, mutta soitin hetki sitten Tommille kotiin aikeinani pyytää, että laittaisiko pyykkikoneen pyörimään, kun itse aamulla unohdin. No, muru oli siellä jo ajatukseni lukenut ja suunnitteli juuri ryhtyvänsä viikkaamaan puhtaita vaatteita juuri pesemiensä tieltä.

Tämän kovin arkisen asian keskellä hän sitten toivotti minulle hyvää 13. vuosipäivää. Oli kuulema FB asiasta muistuttanut.

Että, hyvä me! Hyvä meidän joukkue! Jo 13 vuotta pyykit yhteisessä telineessä!


Tämä leveä housuhame esiintyi asukuvissa kuukausi sitten ja kerroin sen hieman "epäilyttävän" itseäni. Nyt kuukautta myöhemmin en edelleenkään ole päässyt ihan täysin jyvälle näistä pöksyistä. Kovin mukavat ne kyllä ovat ja siksi niitä on tullut ihan kiitettävästi käytettyäkin. Ulkonäöllisesti kuitenkinkoen nämä oudon mittaiset ja hillittömän leveät housut edelleen hieman hankaliksi.
 

Miksikö sitten en vain jätä housuja kaappiin homehtumaan, jos tuntuvat hankalilta? No siksi, että mä haluan edes toisinaan haastaa itseäni kokeilemaan uusiakin juttuja etten aina vaan tarttuisi niihin tuttuihin ja turvallisiin kamppeisiin. Sitä jumiutuu niin helposti käyttämään aina vaan samanlaisia rättejä ja ohittamaan kaiken vähänkään erilaisen ajatellen, että "ei tuo kuitenkaan mulle käy". No ei käy jos ei kokeile.

Samoissa kamoissa jumittamisessa ei tietenkään ole mitään vikaa, jos itse viihtyy, mutta mulle itselleni tulee monesti sellainen tylsistynyt plääh -fiilis, kun tajua taas kerran ostaneeni mustan neulemekon ja pukeutuvani kolmatta viikkoa putkeen pillifarkkuihin. Tylsistymistä torjuakseni siis yritän aina toisinaan haastaa itseäni sellaistenkin vaatteiden pariin, jotka eivät heti tunnu ihan omilta.

Tän postauksen kuvilla halusin osoittaa miten paljon kokonaisuutta muuttaa pelkästään se, että antaako puseron helman roikkua housujen päällä vai pistääko paidan housuun. Itse huitelin eilen molemmilla versioilla aina sen mukaan, että muistinko vessassa käydessä asetella teepparin nätisti vaiko en. Mutta selkeää kuitenkin oli kumpi versio mielestäni näyttää paremmalta.

Ainakin omasta mielestäni kokonaisuus näyttää paljon puetummalta ja siistimmältä, kun paidan helma on housujen sisässä. Tuolloin myös alaosa pääsee paljon paremmin oikeuksiinsa. Mittasuhteiden illuusiokin toki muuttuu kovastikin sen mukaan mihin ylä- ja alaosan raja sijoittuu. Itse pidän tuosta pitkäjalkaisemmasta tyypistä siitäkin huolimatta, että paidan ollessa housuissa, korostuu niin vatsan vararenkaat kuin lantion lisäkahvatkin ja hanurikin näyttää hervottomalta. (en tajunnut kuvata perspuolta!)

Tai lienee ehkä väärin sanoa, että nuo ominaisuudet korostuu, sillä ihan olemassa olevat todelliset muodothan siinä vaan näkyy. Vetämällä paidan helman pitkäksi, ne vaan hieman häipyvät näkyvistä.

Mikäli yläosan haluaa noiden housujen kanssa jättää päälle, niin silloin paremman näköisen lopputuloksen saa valitsemalla hieman lyhyemmän puseron. Tässä asussa nähty raitapaita on pituudeltaan huomattavasti tämän postauksen vesirajaan saakka yltävää teepparia parempi. Tuossa kuvaparin vasemman puoleisessa otoksessa kokonaisuus näyttää vaan sellaiselta, että vedin päälle mitä sattui käteen ekana osumaan (mikä olikin kyllä totuus), tällaiset mukavat pyjamahousut ja tylsän teepparin, ja oikealla puolella on sitten harkitumman näköinen setti.

housuhame-H&M / t-paita-Esprit / laukku-The Cambridge Satchel Company / kengät-Toms / korvikset-Unique Design by Maria

Nyt katsellessani vaikkapa tätä viimeistä kuvaa, alan jo enempi lämmetä noille liehulahkeille. Pitää vaan löytää vaatekaapin kätköistä ne sopivimmat yläosat pöksyjen kaveriksi!

 


Kuvasin kyllä koko asunkin, mutta laitetaas nyt eka vaan päivän asusteet, jotka ansaitsevat tulla esitellyksi hieman lähemmin. Tiistain kokonaiset asukuvat luvassa sitten huomenna.

Kerroin tämän kauniin punaisen laukun The Cambridge Satchel Companyn alesta tilanneeni, mutta se ei ole tainnut kunnolla täällä vielä näkyä. Käyttöön tämä arkikäyttöön loistavan kokoinen olkalaukku on kuitenkin jo päässyt useammankin kerran. Ihmettelenkin miten mä en aiemmin oo tajunnut punaista laukkua hankkia. Siis on mulla joku isompi punainen kassi, mutta tällainen pienempi laukku on uupunut ja punainen kuitenkin kuuluu vahvasti mun väripalettiin. 

Laukun malli on siis tämä Large push lock, (ja ai hitto miten ihana uusi vaaleanpunainen sävy siitä löytyykään!!). Se vetää sisäänsä näppärästi kaikki perusvehkeeni: pienen lompakon, puhelimen, avainnipun, Olympuksen PEN-kameran sekä huulipunan ja puuterin. 

Nahka on paksua ja todella jämäkkää, joten laukku pysyy ryhdikkäästi muodossaan tyhjänäkin. Laukku on ihanan simppeli, siinä ei ole mitään ylimääräistä. Ei vuorta, ei pikkutaskuja, ei mitään krumeluureja. Just the way I like it. 

Olkahihnan pituutta saa säädettyä, ja mikä parasta, sen saa myös irti. Laukkua voi siis kantaa halutessaan myös clutchina. 

Kaikin puolin aivan täydellisen oloinen laukku. Niin hillitty, yksinkertainen ja ajaton. Ja kyllä noissa yksityiskohtinakin toimivissa tikkauksissa on ihanasti käsityön fiilis. Firman sivuilta muuten löytyy video, jossa näytetään kuinka tuotteet syntyvät. On aina mukavampi ostaa tuotteita, joiden synnystä on jonkinmoinen käsitys.

Voisinko mä hankkia näitä kaikissa väreissä?

Päivän toinen asuste oli puolestaan kotimaista käsityötä. Ostin nämä Unique Design by Marian näyttävät sisäkumista valmistetut korvikset muutama viikko sitten ollessani työkeikalla Kankaanpäässä. Siellä merkin tuotteita myy Kankaanpään Kemikalio torin laidalla. Koska tuotteet ovat uniikkeja, vertailin ja mallailin korviksia hartaasti valitakseni juuri täydellisen parin. Ja kuinka sitten kävikään, toinen korvakoruista putosi kesken työpäivän teille tietymättömille jo samalla viikolla. Ai hitto, että harmitti!

Korujen tekijä Maria oli kuitenkin mitä ihanin, ja valmisti kuvan ja mittojen perusteella uuden parin, joten nyt roikkuu taas kumisulat molemmissa korvissa. Kiitokset siis Marialle loistavasta palvelusta! Nyt koukuissa on myös alkuperäisiä paremmat stopparit, joten ei pitäisi enää päästä putoamista tapahtumaan. 

Unique Design by Marian valikoimista löytyy myös kaula- ja rannekoruja. Olisin itse tykännyt esimerkiksi TÄSTÄ runsaasta kumikasasta, mutta se ei vaan jotenkin asettunut hyvin rintojeni kanssa. Syy miksi rakastankin juuri korvakoruja, on se, että ainakaan niiden kanssa ei oo tissit tiellä. 

Nyt on taas vähälle aikaa nähnyt niin paljon upeita käsin tehtyjä korvakoruluomuksia, että alkoi taas itseäkin himottaa korunäpertely. Pitänee kaivella kaikki tarvikkeet kätkäistä esiin ja katsella löytyisikö jostain aivolohkosta inspiraatio!

Loppuun vielä päivän meikkikuva:

Että näin loistavasti pysyy se Cliniquen ripsari. Kilometrin pyörämatkalla kotoa töihin irtosi ripsarit toisesta silmästä ja valuivat kauniiksi paakuiksi poskelle. Ja se ihosta noiden kökköjen irtisaaminen ei sitten ollutkaan ihan helppoa. Töhnä vaan levisi. Että eiköhän tää tuote oo nyt niiiin nähty. Kirjoittelin ripsarista tarkemmin TÄSSÄ postauksessa.