Tällä viikolla tuli taas vastaan tilanteita, joissa sain jälleen kerran ilokseni huomata, että suhtautumiseni ja rektioni mokiin ja yllättäviin vastoinkäymisiin, on viime vuosina muuttunut huomattavasti. 

Eilen tuli vastaan tilanne, että ehdin hetken aikaa pelätä kadottaneeni lähes kaiken tietokoneeni sisällön. Sellainen reippaat 100 gigaa kamaa teillä tietämättömillä eikä Applen puhelintuen tyypistäkään ollut apua. (+Time machine oli käynnissä olevan ongelman vuoksi ollut myöskin jo hetken aikaa kykenemätön tekemään varmuukopioita..) 

Jos tuossa koneen äärellä olisi ollut useamman vuoden takainen versio minusta, olisin satavarmasti päräyttänyt ilmoille hirmuiset paniikki-itkut ja lietsonut itseni hetkessä mielentilaan, jossa kaikki toivo on mennyttä. Nyt kuitenkin vain totesin itselleni, että "eipä tässä ahdistuminen ja kyynelöinti auta". Olen huomannut nykyään aika usein tulevani ahdistavassa tilanteessa tuohon samaan päätelmään.

No, jokunen tunti siinä meni ja lopulta yksi ihana ystävä soitti nähtyään FB-päivitykseni asiasta ja auttoi etäyhteyden avulla ratkomaan ongelmani. Helpotus oli tietenkin suuri, mutta tajusin samalla, että olin koko ajan uskonut siihen, että ongelma ratkeaa. Ja se on se suuri muutos. Minä olin ennen ihminen, joka oli useimmiten sitä mieltä, että "ihan varmaan ei onnistu", "kaikki menee kuitenkin perseelleen" ja "eihän tää nyt vaan voi onnistua". Ja siis aivan se ja sama oliko kyseessä joku tällainen arjen pikku ongelma, kuten eilinen tietokonesekoilu, vai jokin isompi kokonaisuus, kuten vaikka opinnot. 

Tuota negatiivisuuden ja pelonlietsonnan täyteistä taustaa vasten mä jaksan nykyään aina fiilistellä hirmuisesti noita hetkiä, kun tajuan ajatusmaailmani ja reagointitapojeni muuttuneen selkeästi positiivisemmiksi. 

neulemekko – Benetton / bomber – Junarose (saatu) / kengät – Minna Parikka / korvikset – Anette Ahokas Design (saatu)

Toinen hetki oli puolestaan tänään, kun kävi ilmi, että olin mokaillut muutaman päivän takaisella duunikeikalla mikä tarkoitti sitä, että jotain tarvittua materiaalia oli jäänyt puuttumaan. Entisen Veeran päässä tämän kaltainen tilanne olisi ollut aivan järkyttävän suuri ja kamala epäonnistuminen, jonka vuoksi olisin ruoskinut itseäni jälleen kerran itkun kera, että olenpas mä ihan paska työntekijä ja en osaa mitään ja kaikki on pilalla ja yhyy yhyy. Olisin myös ollut ihan varma, että nyt työkaverit vihaa mua ajattelevat, etten osaa yhtään mitään.

Nyt suhtautumiseni asiaan oli huomattavasti paremmin perspektiivissä. Pahoittelin kömmähdystäni ja ajattelin, että muistanpahan seuraavalla kerralla paremmin. En hetkeäkään ajatellut, että työkaverini pitäisivät minua kokonaisvaltaisena törppönä, vaan pelkästään hieman urpona just tämän yhden keikan kohdalla. 

Tapasin viime viikonloppuna vanhan opiskelukaverin, ja valokuvausprojektiaan koskien hän totesi, että "etkös sä Veera itke aika helposti?" Ja juu, kyllä mä silloin opiskeluaikana kuulkaa vollotin syystä jos toisestakin. Enimmäkseen juuri siitä syystä, että koin aina olevani ihan paska kaikessa ja pelkäsin kaikkea tulevaa. Nyt jouduin kuitenkin totemaan, että en mä kyllä oikeastaan enää nykyisin itke. 

Itkemisessä ja tunteiden näyttämisessä ylipäätääm ei ole mitään väärää ja liikutuksesta kyynelehtiminen on hyväkin juttu (toivoisin liikkuttumisen taitoa itseltänikin ehkä enemmän). Mutta mä olen ihan hirmuisen iloinen siitä, että sellainen "mäoonihanpaskakaikkivihaamuajamikääneioonnistujatätäeivoikorjata"-itkut on kohdallani jääneet pääasiassa historiaan.

Mä niin paljon mieluummin totean ikävissä tilanteissa, että ei tässä nyt itkeminen auta kuin vajoaisin aiempien kokemusten kaltaisesti räkäiseen epätoivomärinään aina kun joku asia ei onnistu tai joku pelottaa. Musta tuntuu siis, että olen oppinut viime vuosien aikana ns. kohauttamaan olkiani ja pistämään monia asioita paremmin perspektiiviin. And it feels great!

Aika mahtavalta tuntui myös mun ystävästä (ja minusta hänen puolestaan), joka tällä viikolla keräsi vihdoin rohkeutensa ja marssi pomon pakeille pyytämään palkankorotusta. Hyvin mietityt ja esitetyt perustelut sekä itsevarmuus toimivat ja homma meni maaliin. Käytiin sitten kilistelemässä asian kunniaksi ja todettiin molemmat, että ei oo juuri mitään hienompaa kuin huomata olevansa rohkeampi ja vahvempi kuin on joskus epävarmuuden pyörteissä koskaan uskalsi kuvitellakaan. Muutos ei oo mahdotonta.

Ihanaa ja itsevarmaa viikonloppua kaikille, mä lähden nyt tanssitunnille!


-Kaupallinen yhteistyö UKKO.fi:n kanssa-

Minulla ei ole muutamia pätkiä lukuunottamatta ollut työpaikkaa enää yli kolmeen vuoteen, mutta minulla ei ole myöskään omaa yritystä. Töitä kuitenkin teen koko ajan ja tilille kolisee sen ansiosta liksaa. Mikäs tää kuvio sitten oikein on, jos ei ole työpaikkaa eikä yritystä?

Homman nimi on ns. kevytyrittäjyys. UKKO.fi on palvelu, joka mahdollistaa töiden laskuttamisen ilman omaa yritystä. Palveluun rekisteröityminen on ilmaista ja sen käyttö todella helppoa. Voit aloittaa palvelun käytön heti. Sovi työstä ja hinnasta asiakkaasi kanssa, hoida homma ja lähetä lasku. Palkanmaksua varten toimita vielä verokorttisi Ukkoon.

Kun asiakas on maksanut laskun, UKKO.fi hoitaa eteenpäin kaikki lakisääteiset maksut, ottaa itselleen 5% palvelumaksun ja maksaa palkan tilillesi. Superhelppoa!

Palvelu sopii erinomaisesti esimerkiksi opiskelujen ohessa työskentelevälle, yritystoimintaa suunnitelevalle ja ideaansa testaavalle tai vaikka palkkatyötä ja omia keikkoja yhdistelevälle. Eikä mikään estä olemasta ihan kokopäiväinen kevytyrittäjäkin.

Videolta selviää mm. miten päädyin UKKO.fi -käyttäjäksi, mitä kaikkea olen viime aikoina liksani eteen tehnyt, mikä kevytyrittäjyydessä on mielestäni parasta ja kaipaanko takaisin vakiduuniin. Pistä video pyörimään!

 

 

Vastailen kommenttiboksissa mielelläni, jos sinulla on kysyttävää UKKO.fi:n käytöstä. Mikäli palvelu voisi sopia sinunkin tarpeisiisi, kannattaa myös tutustua Usein kysyttyihin kysymyksiin vastauksineen. Voit myös lukea minun muutaman vuoden takaisen postauksen, josta selviää perusteet.


Jee, sain taas luvan käyttää näitä viime viikkoisen Ratsulan muotinäytöksen kuvia täällä blogissa, joten täältä pesee. Ratsula on siis täällä Porissa toimiva muotitavaratalo, joka on ollut toiminnassa jo vuodesta 1924 saakka. Ratsulan muotinäytökselläkin on vuosikymmenien perinteet ja torstainakin lavalla nähdyistä malleista yksi kertoi olleensa näytöksissä mukana jo 80-luvun alusta saakka.

Itse olin mallina nyt kolmatta kertaa ja oli taas ihan hurjan kiva päivä. Näytöksiä oli yhteensä viisi ja kussakin kahdeksan sisääntuloa, joten vaatteita tuli vaihdettua melkoisen monta kertaa. 

Tässä osa näytöksen asuista, lisää pääset kurkkimaan Ratsulan FB-sivuilta. Ihan kaikkien tuotteiden tietoja minulla ei ollut, mutta merkkasin kuvien alle kaikki mitkä tiesin.

farkut – MAC / pusero – Masai / laukku – Michael Kors / tennarit -Vagabond   

mekko – Michael Kors / Laukku Longchamp

Tyttöjen vaatteet – Tommy Hilfiger ja Hilfiger Denim

Tytön pusero – Nanso

mekko – Gant / takki – Max Mara Weekend

farkkutakki – Samoon / farkut – MAC

farkut – MAC / pusero – Frank Lyman / kengät – Tommy Hilfiger / korvikset – Aarikka

mekko – Marimekko / laukku – Marimekko / kaulakoru – Aarikka

vasemmalla pusero – Lacomte / takki – Hilfiger Denim 

pusero – Cream / housut – Gant

tunika – Ritva Falla / neuletakki – Samoon / laukku – Longchamp

mekko – The Lab / nahkatakki – 2Biz / kengät – Tommy Hilfiger

mekko – Sand

molemmat mekot – Joseph Ribkoff

mekko – Joseph Ribkoff / laukku – Longchamp

housut – Joseph Ribkoff / tunika – Frank Lyman / laukku Michael Kors

naisen asu – Ted Baker

mekko – Joseph Ribkoff / laukku – Vagabond

Itselläni päällä olleista vaatteista tykästyin erityisesti The Labin pitkään kukkamekkoon ja MACin unelmanpehmeät Dream Skinny -farkut olin havainnut mahtaviksi jo viime syksyn näytöksessä. Seuraavan kerran, kun mulla on farkkujen tarve, niin taidan kääntyä MAC-hyllyn puoleen.

Hirmuisen vakavia tai mutrunaamaisia ruutuja osui näköjään itsestäni, mutta sain kyllä monelta suunnalta palautetta, että olin ollut lavalla "ihanan hymyilevä". Ehkä se oli vaan tää eka näytös, joka just kuvattiin, mikä vielä vähän jännitti ja veti vakavaksi.

Mutta hienosti sujui koko päivä. Kukaan ei kaatunut tai pudonnut lavalta. Itse putosin takahuoneessa tuolilta ja yhdellä mallilla putosi korkkari jalasta juuri lavalle vieviä portaita noustessa, mutta pahemmilta vahingoilta vältyttiin. Jee!

Kuvat: Johanna Uusitalo Photography