Nonni, pääsiäislomat on nyt vietelty ja olen junassa matkalla kohti Poria. Tai oikeastaan mä olen kyllä just tällä hetkellä menossa kohti Oulua, josta sitten hyppään etelän suuntaan vievään yöjunaan. Hienosti olin liian myöhään liikkeellä lipun oston kanssa, joten se juna johon olisin ykkösenä halunnut, oli täynnä ja tähän yöjunaan en sitten saanut enää makuupaikkaa. Aamulla Poriin saapuessa ehdin justiinsa nakata kassin kotiin ja sitten pitää syöksyä työpaikalle koulutukseen. Saattaa olla paikalla varsin virkeä oppilas sukeltamassa uuden järjestelmän saloihin… 

Tällä Kainuun lomalla ei paljoa pukeutumista tullut mietittyä, vaan seilasin koko pääsiäisen farkuissa tai neulehousuissa ja äidiltä lainatussa neuletakissa. Meikkipussilla kävin tasan kerran, kun lauantaina suunnattiin kavereiden kanssa paikalliseen kuppilaan. Arkistosta löytyi kuitenkin muutamat asut vielä ajalta ennen pääsiäistä.

Meillä muuten oli sillä lauantain baarireissulla mun ikiaikaisten bestisten kanssa jo muutenkin ihan nostalginen tunnelma, kun muisteltiin meidän yläasteaikaisia ihastuksia ja teiniaikojen kommelluksia, niin siihen sopi kyllä varsin mainiosti se, että paikan DJ:n musavalikoima tuntui koostuvan 90 prosenttisesti meidän yläasteaikaista discohiteistä. Että ihan sama millä vuosikymmenellä eksyy Sotkamon yöelämään, niin korvissa raikaa Scooter ja E-Rotic. 😀


Jos oli pääsiäisenajan pukeutuminen aika tylsää, niin ei tää mun viime viikkoisen "mulla ei oo mitään päällepantavaa" –päivän harmauskaan hirveästi iloittele. Mä en ihan hirmuisen usein arkena erityisesti tuskaile vaatekaapilla, vaan pukeutumisen pyörii aina sen hetkisten lemppareiden varassa aika vaivattomasti ja enempiä miettimättä. Nyt oli kuitenkin pitkästä aikaa sellainen päivä, että mikään mitä mun kaapista (ja lattoilta ja tuoleilta) löytyy, ei tuntunut omalta ja hyvältä.

Sovittelin ihan vaikka mitä ja kaikissa oli joku väärä fiilis. "Liian värikästä", "liian tyttömäistä", "liian kireää". Ja kun kaikki oli vaan jotenkin liikaa, niin rauhalliseen kokoharmaaseen pukeutuminen antoi sopivan tapettiin sulautumisen tunteen. Mutta pinkkiä huulipunaa oli toki oltava, ettei nyt ihan täysin värittömältä näyttäis!

trikoomekko – Junarose (saatu) / takki – Talkabout / laukku – Diesel /  kengät – Minna Parikka / korvikset – Saara Ruskola (saatu)

Tukassa muuten eka kertaa kokeilussa pienet valkit. Mä olen yleensä tuon pallokorvakampauksen tehnyt niin, että olen joko krepannut pohjan tai sitten tupeerannut hillittömästi saadakseni vähäiset hiukset hieman muhkeammiksi, mutta nyt oli tällainen laiskempi versio. Hyvin toimii!

Yli puolet elämästään lyhyttukkaisena elelleelle ihmiselle on kaikki tuollaiset tukkavärkit, pimpulat ja pompulat ihan vieraita, mut oon nyt koittanut varovasti tutustua aiheeseen ja opetella. Ostelin just Glitteristä kaikenmaailman muitakin härpättimiä noiden valkkien lisäksi, mutta täytyy sanoa, että pääasiassa olin siellä hiustarvike hyllyllä ihan kuin Liisa Ihmemaassa. En todellakaan tajua mitä niillä kaikilla vehkeillä tehdään. Mut onneks ei tarviikaan tajuta. Hiuslenkeillä ja pinneillä pääsee jo pitkälle.  


Nyt on kuulkaa huikea leninki! Vaalean persikkainen sävy sointuu ruskeanvihreisiin silmiini, puhvihihat luovat kauniin siluetin ylävartaloon ja hihansuiden ruusukkeet ovat silmiä hivelevä yksityiskohta tässä muotiluomuksessa. Tässä mekossa, jos missä voi tuntea itsensä prinsessaksi.

Ei, kyseessä ei ole ensi viikonlopun Blog Awards -kemujen asu, vaan syntymäpäiväleninkini vuodelta 1988, kun täytin seitsemän vuotta. Tuo koululaisen ikä oli niin tärkeä merkkipaalu, että sen juhlimista varten halusin itselleni oikean prinsessamekon. Oikean tyylin hallitseva ompelija löytyi tuttavan suosituksella Tampereelta. Äiti otti mitat ja minä valitsin haluamani värin ompelijalta saaduista satiinitilkuista. 

Ja ai että siitä tulikin upea! Olin aivan myyty nähdessäni mekon ja olisin halunnut jopa nukkua se päällä. Itsenäisyyspäivänä -88 sitten vihdoin sain juhlia satiiniunelmassani tyylikkäästi pukeutuneiden vieraideni kera. Olinhan itse vaatinut kutsukortteihin miehiä koskevan pukukoodin "solmiopakko". 😀

Muistan kuinka ihanaa tuo mekko päällä oli pyöriä, sillä sen runsaasti kellotettu helma hulmusi upeasti. 

Vaikka asu oli varsin kuninkaallinen, ei syntymäpäivien tarjoiluissa liikoja hienosteltu. Muistan kuinka Jaffaa ryystettiin Snören-lakuja pilleinä käyttäen ja lastenkutsuille ominaisesti sipsit taisivat olla tarjoiluista suosituin. Kanssani juhlimassa olivat kaikki oman luokkani tytöt (heitä oli lisäkseni 3) ja ystäviäni koulun ulkopuolelta. Vieraita kirmasi paikalla toistakymmentä ja muutamat vanhemmat päälle. Lahjoista mieleen on jäänyt ainakin ystäväkirja. Ne kun olivat ainakin omana kouluaikanani todellinen hitti.

Koska pelkkä mekko ei tietenkään ollut vielä riittävän pröystäilevä, kuului siihen näyttävä tylli- ja helmikoristeinen päähine. Ja mikä parasta, se mahtuu edelleen! Olisko tässä siis kenties oiva asuste ensi viikonlopun Blogigaalaan?

 


Täältä pääsiäislomalta ei kannata paljoa asua kuvailla, kun hiihdän jo kolmatta päivää samassa farkut ja neuletakki -kombossa eikä peiliin ole muutenkaan tullut vilkuiltua. Luonnoksista löytyi kuitenkin vielä muutamat julkaisemattomat asukuvat. 

Tässä yhden työkeikan asussa yhdistyi monta ikiaikaista lempivaatetta. Elloksen pliseerattu toppi on sitä lajia, että ottaisin samanlaista monessa värissä, jos vaan olisi olemassa. Käytän toppia ihan jatkuvasti. Hyvä kun raskin välillä pyykkikoneeseen edes laittaa. Vuosia vanha Vilan trikoinen kimallusjakku asuu aina välillä ihan kaapissa saakka, mutta pääsee aika ajoin voimakäyttöön. Junarosen farkut puolestaan kuuluvat vaatteisiin, jotka eivät koskaan ehdi kaappiin saakka, vaan ovat koko ajan joko jalassa tai päällimmäisenä siinä chairdrobella.

Minun kunkin hetken lempivaatteet on helppo tunnistaa juurikin siitä, että ne seilaavat vain pyykkikorin, kuivaustelineen ja puolipitoisten vaatteiden säilytyspinosta. Ihan kaikista suosikeimmat vaatteet eivät vaan yksinkertaisesti ehdi levätä kaapin hyllyllä. Kun olen lähdössä vaikka muutaman päivän reissulle, en suinkaan kävele vaatekaapille, vaan kerään ympäri kämppää levitellyt lempparivaatteet ja tuuppaan pyykkiin kaiken korissa päällimmäisenä olevan, sillä tiedän että ne on ainakin vaatteita, joissa tiedän viihtyväni.

farkut – Junarose (saatu) / toppi – Ellos / bleiseri – Vila / tennarit – Puma

 

Kuka muu muuten tunnustaa kotoaan löytyvän ainakin yhden tuolin tai muun huonekalun, joka on vastoin alkuperäistä käyttötarkoitustaan hautautunut vaatteiden alle? Meillä paikkoja on kolme: keskellä olohuonetta oleva pieni nojatuoli on sijainniltaan aivan liian houkutteleva, jotta sen voisi ohittaa riisuessaan vaatteita päältään.

Erityisesti Tommin vaatteet eksyvät usein tuolle tuolille. Toinen huonekalu, jota ei juuri vaatteiden alta näy, on sänkymme päädyssä oleva säilytysarkku. Siihen kun riisuu niin kätevästi kaiken nukkumaan mennessään ja siihen ne kamppeet myös jää, kun seuraavana päivänä valitsee päälleen jotakin muuta.

Ja ai että sitä riemua, kun pitäisi löytää juuri se yksi tietty musta lempitoppi siitä läjästä, johon on taas parin viikon ajan ehtinyt kasaantua kamppeita! Miten muuten onkin mahdollista, että vaikka mielestäni pukeudun nykyään aika harvoin mustaan, niin silti siinä vaiheessa, kun jokin vaate on kateissa, niin se on musta ja se on hautautunut täysmustaan kasaan? Miten on mahdollista vaikka lempivärini tuntuu olevan nykyään vaaleanpunainen??

Ja vielä yksi kysymys, miksi niitä vaatteita on niin vaikeaa säilyttää siellä kaapissa?? 😀