Vuoden ajan joka viikko yksi kuva oman ihan tavallisen arjen tylsyydestä tai menosta ja meiningistä. 

Kun pääsin eilen paikan päälle Kankaanpään Vauhdin Festivaali -tapahtumaan, ehdin hetken olla vähän ihmeissäni, että mikä tässä nyt oikein on ideana. Että mikä saa ihmiset sankoin joukoin tuijottelemaan niitä kulkuvälineitä. 

Mutta, niin vain tuntia myöhemmin oltiin molemmat toimittajan kanssa ihan jo fiiliksessä mukana ja katseltiin silmät pyöreinä  ohitsemme driftannutta kuorma-autoa ja toivottiin innoissamme vielä lisää komeita sivuluisuja ja kumin polttoa kuviin. 

Ehkä suuren osan fiiliksesta teki kuitenkin se kevyt vaarantunne, jota koin tuossa keskellä liikenneympyrää. Hyppäsi nimittäin sydän pari kertaa melkoisesti kohti kurkkua, kun jollain kuskilla ei auton keula pysynytkään ihan menosuuntaan, vaan kärry pyörähti nokka itseä kohti tuohon kiveykselle saakka.

 Ehdin jo nähdä elämäni vilahtavan silmieni ohitse ja mietin millaisia otsikoita lehdet kirjoittaisivat lehtikuvaajan kohdattua loppunsa auton syöksyttyä päälle. Ehkäpä ne julkaisivat sen viimeisen ruudun jonka ehtisin ottaa juuri ennen törmäystä.

Ei se oikeasti ihan niin vaarallista ollut, mitä laukkaava mielikuvitukseni antoi ymmärtää. Eihän tuohon paikkaan olisi muuten meitä kuvaajia päästetty, mutta tälleen tottumattomana hieman meinasi jännittää.

Ihan pikkiriikkisen jännitti myös päästessäni yhden näytösajoon osallistuneen kuskin kyytiin. Instasta voit tsekata millainen oli ilmeeni, kun kuski painoi lähdössä Audi R8:n tallan pohjaan. Kyseinen peli kun kiihtyy nollasta sataan n. kolmessa sekunnissa. Vähän otti mahanpohjasta. 😀

Että olihan melkoisen vauhdikas työpäivä! I love my job.

 

Kuva: Tuuli Heervä


Mä haaveilin lukioikäisenä vuosi toisensa perään punaisista kengistä. En mistään korkkareista, sandaaleista tai ballerinoista, vaan yksinkertaisista nauhakengistä, jolla voisi tallustella lähes ympäri vuoden.

Mutta ei ysärillä Kainuun kenkäkaupoista sellaisia todellakaan löytynyt eikä oikeanlaisia tullut vastaan isommalla kirkolla vieraillessakaan. Värivalikoima oli etenkin kotisuunnalla pitkälti käytännöllisen mustaa, ruskeaa, harmaata ja Spice Girls -lenkkareissa valikoima laajeni valkoiseen. Hurjaa väri-iloittelua edustivat mun metsänvihreät talvikengät punaisilla nauhoilla.

Kuolasin pysäyttävän punaisia kenkiä siis lähinnä muutenkin pukeutumisunelmiani villinneen amerikkalaisen Seventeen-lehden sivuilta ja toivoin, että jossain ne vihdoin tulisivat vastaan.

Ja tulihan ne. Kesällä 2002 Italiassa jonkun pikkukaupungin jossain pikkuputiikissa minua tervehtivät nuo Onyxin pehmoiset nahkanilkkurit, jotka vastasivat mielikuvaani unelmien kengistä täydellisesti. Ne olivat mielestäni ihan naurettavan kalliit, yli sata euroa, mutta äiti tarjoutui ne minulle ostamaan.

Summa oli mielestäni ihan hullu, että voiko sellaista oikeasti jalkineista maksaa, mutta äiti vakuutti, että hyvästä ja pitkään kestävästä kannattaa maksaa, etenkin kun oli kyse jostain mitä olin vuosikausia etsinyt. Ja oikeassahan se mutsi oli. Se reilut sata euroa ei loppujen lopuksi ollut summa eikä mikään noista jo 15 vuotta täyttäneistä kengistä.

Ne ovat kuljettaneet minua varmasti useamman kilometrin kuin mikään muu kenkäparini. Nyt viime vuosina ovat levänneet enimmäkseen kaapissa ja Martensin kiiltonahkamaiharit ovat ottaneet näiden paikkaa. Eivät siksi, etten niistä enää pitäisi, vaan siksi, että haluan säästellä näitä rakkaita. En ole valmis luopumaan vielä.

Noiden kenkien ostamisesta lähtien punaiset kengät eri muodoissaan ovat kuuluneet olennaisesti pukeutumiseeni. Olen 15 vuoden aikana omistanut vähintään 20 paria erilaisia punaisia jalkineita. Todennäköisesti enemmänkin. Ne olivat vuosikausia yksi pukeutumiseni tärkeimpia kulmakiviä. Viime vuosina rinnalle on kuitenkin hiipinyt paljon muitakin värejä ja punaiset popot ovat viimeisen parin vuoden aikana olleet jopa hieman unohduksissa.

Tämä syksy nostaa punaiset kengät muodin valokiilaan ja se tuntuu ihanalta. Aion niin kaivella omat varastoni ja kiskoa jälleen jalkaani tuttuakin tutumpaa väriä. Taidan putsata ja lankata myös nuo ikivanhat sotaratsut ja ulkoiluttaa jälleen niitäkin!

 

Bongailin nettikaupoista läjän syksyn punaisia uutuuksia! Omaan jalkaani kelpuuttaisin ainakin numerot 3, 4, 5, 6 ja 9!

1. Kumpparit – Ilse Jacobsen, Boozt / 2. Sukkakorkkarit – H&M / 3. Korkonilkkurit – Vagabond

4. Avokkaat – Unisa, Zalando / 5. Mokkatennarit – H&M / 6. Puputennarit – Minna Parikka

7. Korkonilkkurit – Asos / 8. Bikernilkkurit – A.S.98, Zalando / 9. Remmikorkkarit – Raid, Asos


Sana selfie on kenties vakiintunut käyttöömme vasta viimeisen vuosikymmenen aikana, mutta toiminta sanan takanahan on toki jo paljon vanhempi juttu. Robert Cornelius nappasi Philadelphiassa meitsien jo vuonna 1839 ja minäkin tulin harrastuksessa heti kohta perässä n. 165 vuotta myöhemmin. 

Mulla on albumissa tallessa selfieitä aikäväliltä 1998-2005 tai -06. (Se on siis ihan oma erillinen selfiealbumi!) Ja siitä eteenpäin kuvatut omakuvat puolestaan täyttävät erinäisiä cd-levyjä ja kovalevyjä. Muistan ottaneeni ekat käden mitan päästä napatut oman pärstän kuvat jo yläaste-ikäisenä, eli välillä -94-97. Niitä ihan ekoja en kuitenkaan valitettavasti ole vuosiin nähnyt, vaan ovat jossain tiukassa tallessa.

Omakuva-albumin eka kuva on huhtikuulta 1998.

Tuolloin parikymmentä vuotta sitten nämä selfiet liittyivät aina selkeästi filmirullan vaihtamiseen. Sattui olemaan just vielä yksi ruutu jäljellä, mut halusi jo saada filmin matkaan Ifolorille ja uutta kameran sisään. Niinpä se viimoinen ruutu tuli usein tuhlattua omaan naamaan.

Kuten kuvasta näkyy, ei kuvan kanssa voinut tuohon aikaan olla yhtä kranttu kuin nykyään. Se oli se yks kuva, tuli mitä tuli. Vaikka kuinka oli mököttävä ilme, epäterävä otos ja karmea kaksari, niin se ruutu oli säilyttämisen arvoinen. Toista se on lapset nyt älypuhelin-aikana! 😀

Osa näistä kuvista on saattanut joskus jo blogissa vilahtaa, mutta tuskinpa haittaa. Tässä siis vahvaa selfietoimintaa vuosilta 1998-2006 tai ehkä 07. Albumissa loppuu aikamerkinnät kesken. Kuvat ovat samalla mahtava katsaus mun nuoruuden tukkahommiin!

Se oli tuolloin alkuaikoina näköjään vähän vakavampaa hommaa nuo selfiet. Mut hei, mörrimöykyllä on tiara!

Uu, toukokuussa -99 valokuvauksen harrastaja Korhonen on oikein hullutellut tuplavalotuksella. Olin tainnut juuri saada mun ekan oman järjestelmäkameran.

Pitkän punaisen kauden jälkeen päädyin mustaan hiusvärin ystäväni nähtyä unen, jossa minulla oli musta tukka. "No kävikö se musta mulle?", kysyin kaveriltani ja sain myöntävän vastauksen. Seuraavalla välitunnilla käveltiinkin jo kauppaan tukkaväriostoksille. 

Vuoden 2001 kuvista ekassa on mutrusuu lähdössä baariin ja toisessa kuvassa poseeraa pörrötukkainen ja väsynyt ripari-isonen. 

Eka opiskeluvuosi Porissa. Tiukka rokkimimmi-kuva otettu Kotiteollisuuden keikalla ja hymyilevämpi otos ekan oman kodin sohvalla. Jälkimmäisestä kuvasta muistan äidin todennenn, että "en tunnistanut sua tästä kuvasta!"

EDIT: Tässä kohti muuten vaihdetaan näköjään filmistä digiaikaan!

Tästä tukasta lähti vuonna 2002 mun ja kampaajani Maikun yhteinen taival. Melko monta kertaa on sen jälkeen tullut istuttua Hiusmuotoilukeskus Glazessa hänen käsittelyssään. Kuva on otettu opinahjoni SAMKin silloisen uudisrakennuksen avajaispäivänä. Luokkamme toteutti kemuista suoran tv-lähetyksen paikalliskanavalle ja minä olin yksi illan juontajista.

Alkuvuodesta 2003 tukka oli kuosissa, mutta muija ei muuten niinkään. Painoa oli muutamassa kuukaudessa pudonnut jopa lähemmäs parikymmentä kiloa ja puntari näytti huonoimmillaan 47 kg. 

Baarilookeja marras- joulukuulta 2003

Kesällä 2004 tukka oli superlyhyt!

Loppukesästä 2004 jännitin Helsingissä puistonpenkillä hetken päästä edessä olevaa harjoittelupaikan työhaastista. Sain paikan! Ja syksyllä sitten puuhailinkin Maikkarin studiolla Suoraa Huutoa talk shown parissa.

Taisin joskus väittää, etten oikein rusketu, mutta kesällä 2005 asia oli toisin. Tässä kuvassa näytän mielestäni kyllä ihan vieraalta. 

Joskus 2006-2007 vuosien tienoilla selfiekuviin tuli näköjään mukaan tissit!

Tästä eteenpäin olenkin sitten taltioinut itseäni ahkerasti tänne blogiin. Ei siis yksikään ihana tai kamala meikki- tai tukkatyyli ole jäänyt vuosien varrella ikuistamatta! 😀