Posted at 21:18h
in
Yleinen
by Veera Korhonen
Yksi kysymys, johon mä törmään kerta toisensa jälkeen, kuuluu, että "miten sinulla on noin hyvä itsetunto?". Tämän kysymyksen on esittänyt lähes jokainen toimittaja, kun minua on haastateltu vaikka pukeutumista, bloggaamista tai vaikka kehopositiivisuutta sivuten. Saman kysymyksen esittää aina toisinaan myös joku lukija kommenttiboksissa. Ja joka kerta se kysymys jotenkin ihmetyttää ja hämmentää minua.
Musta tuntuu, että se kysymys kuuluisi aukikirjoitettuna usein seuraavasti: "miten ihmeessä sinun kokoinen ihminen voi väittää pitävänsä itsestään, sehän on aivan epätavallista?" Tuntuu hassulta selittää ja perustella jotain itselle ihan itsestäänselvää asiaa, joka kuitenkin näyttäytyy monen muun silmissä epätavallisen luonnonilmiön kaltaisena. Mun mielestä paljon enemmän on ihmeteltävää siinä miksi niin moni ihminen ei pidä itsestään.
On hölmöä, että itsetunto liitetään tosi usein vahvasti ulkonäköön ja vielä tarkemmin siihen, että onko ulkonäkö ns. standardit täyttävää. Samalla erehdytään kuvittelemaan, että jos omaa kaikin tavoin yleisesti ihastellut piirteet ja näyttää supermallilta, niin se ulkonäkö sitten toisi automaattisesti hyvän itsetunnon. Itsetunto asuu korvien välissä, ei peilissä.
Mulle hyvä itsetunto on sitä, että mä en keksi mitään syytä miksi mun pitäisi haukkua ja soimata itseäni. En ulkonäöllisesti tai muutenkaan. (Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi toisinaan epävarma. Epävarmuuden tunteet liittyy mulla kuitenkin lähes aina osaamiseen ja tekemiseen, ei ulkonäköön. Tässä tekstissä nyt ajattelen asioita kuitenkin lähinnä ulkonäköön liittyvän itsetunnon kautta)
Hyvä itsetunto on sitä, että mä olen itse itselleni kaunis ja rakas ja viihdyn itseni kanssa. En mä mitenkään aktiivisesti itseäni ihaile ja pidä itseäni joka päivä häikäisevän upeana ja kauniina (mutta aina tasaisin väliajoin kylläkin), mutta tärkeempää on, että mä en todellakaan aktiivisesti, enkä edes tasaisin väliajoin, inhoa itseäni. En latele itselleni rumia sanoja ja haukkuja.
Mä en itse vaan osaa oikein tosissani ajatella, että mun ulkonäkö/koko olis elämässä joku ongelma. Mä mietin tosi monen asian suhteen, että ainoa ihminen, jota mun tarvii miellyttää, olen minä itse. Ja se koskee etenkin ulkonäköä ja pukeutumista. Aina löytyy joku, jonka mielestä "ruma tuommoinen siilitukka"/"liian lyhyt hame noin lihavalle"/"piilottaisit nyt paremmin nuo tissit"/"en kyllä todellakaan ees koskis tollaseen läskiin" jne jne. Aina.
Ihan saatanan uuvuttavaa olis elää elämäänsä koittaen miettiä, että miten olisin, pukeutuisin, käyttäytyisin, puhuisin, ettei vaan kukaan ajattele tai sano jotain pahaa.
Mulle ulkonäköä koskevaa hyvää itsetuntoa on itse asiassa se, etten mä ajattele ulkonäköä kovinkaan aktiivisesti. Siis vaikka mä pidän tällaista tyyliin ja omiin kuviin keskittyvää blogia ja tykkään pukeutua kivasti, niin mä ajattelen ulkonäköäni aika vähän. Mä mietin sitä lähinnä tasan niinä hetkinä, kun näen itseni peilistä.
Meikkaaminenkin on pääasiassa sitä hetkeä varten, kun mä katson peiliin ennen lähtöä, sen jälkeen mä unohdan koko asian. Se on se pieni hetki, jolloin totean, että "ihan jees!" ja sen jälkeen mun ripsarit voi varista poskelle, ja meikkivoiteet pyyhkiytyä poikaystävän paidan olkapäähän ja mulla ei ole asiasta aavistustakaan.
Kun seuraavan kerran pissalla käydessä näen itseni vessan peilistä, pyyhkäisen sen levinneen maskaran pois poskelta, mutta olen todennäköisesti liian laiska alkaakseni korjailemaan meikkiä. Johan kaikki paikalla olijat ehtivät mut nähdä naama kiiltäen ja pandarenkaat silmissä ja hyvin viihdyttiin silti.
Minä siis hyvin harvoin ainakaan arjessa muistan ajatella sitä miltä näytän. Jotkut juhlat voi sitten olla eri asia. Jotenkin se mitä enemmän laittautuu aiheuttaa myös enemmän epävarmuutta. Onko se kampaus nyt edelleen hyvin, leviskö huulipuna ja onko sukkiksissa jo silmäpako?
Mä en myöskään useinkaan vertaile itseäni muihin, että mahdanko nyt olla lihavin henkilö näissä juhlissa tai 'apua mulla on enempi näppyjä kuin noilla mun kavereilla'. Minä olen minä enkä kukaan muu, ja mä haluan ympärilleni ne ihmiset, jotka pitää minusta sisältöni vuoksi.
En haluaisi ympärilleni ihmisiä, jotka saisin ulkonäköni ansiosta, jos sattuisin olemaan nätimpi ja hoikempi. Mä en vaan ajattele, että mun pitäis kelvata kaikille. Eihän kaikki muutkaan ihmiset kelpaa mulle! Jos mä en kelpaa jollekin ulkoisten seikkojen takia, niin se on ihan satavarmaa, että sellainen ihminen ei kelpaa mulle arvomaailmansa vuoksi.
Kiteytettynä siis mun itsetunto/hyvä fiilis itsestäni perustuu siihen, että A) mä en näe yhtään syytä miksi minä en itse voisi pitää itsestäni, minähän olen itse itselleni parasta mahdollista seuraa ja B) mä en hetkeäkään odota ja kuvittele, että mun tarttis kaikkia muita ihmisiä miellyttää.
Ja kysymykseen, että mitä sille omalle huonolle itsetunnolle vois tehdä, mun eka ohje on, että yritä ihan ekana lopettaa se itsestäsi rumasti puhuminen. Ei se rakkaus välttämättä helposti tule, mutta koita lopettaa edes se aktiivinen inhoaminen ja kieltäydy puhumasta itsellesi rumasti. Ethän sä puhuis niin sun ystävällekään.
