Posted at 20:28h
in
Yleinen
by Veera Korhonen
”Hyvää huomenta!!!”, huudahdin innokkaasti samalla, kun loikkasin alusvaatteisillani pukuhuoneesta teatraalisesti keskelle pesuhuonetta. Olin hölmönä päähänpistona ajatellut yllättävällä sisääntulollani säikäyttää saunassa remppaa tekevän isäni, mutta kauhukseni lauteiden alta nostivatkin päätään sinisiin työhaalareihin pukeutunut putkimies ja hänen nuori apupoikansa.
Siinä oli herroilla naurussa pidättelemistä, kun toivottivat vastavuoroisesti huomenia minulle. Tunsin häpeäaallon hyökyvän ylitseni ja poskien lehahtavan punaisten alusvaatteideni väriseksi, kun huomattavasti edellistä repliikkiäni ujommin toivotin miehille hyvää työpäivää ja poistuin takavasemmalle.
Hetkeä myöhemmin tuo samainen apupoika tuli yläkertaan koputtelemaan minun huoneeni ovea, kun piti kuulema ”säätää vähän pattereita”. Siinä meikkaamisen lomassa yritin sitten parhaani mukaan jutella normaalisti ja esittää kuin edellistä kohtausta ei olisi koskaan sattunutkaan. Mutta ai saatana sitä häpeän määrää. Tuollaiset nolot hetket tuntuvat näin aikuisempanakin kirpaisevilta, mutta tuolloin 19-vuotiaana sellaiseen kuvitteli ihan oikeasti kuolevansa.
Kohtaamisemme ei suinkaan jäänyt viimeiseksi, sillä seuraavana viikonloppuna törmäsin epäonnekseni samaan virnuilevaan jantteriin. Yritin livistää, mutta huonoin tuloksin. Jätkä tuli luokseni ja totesi, että ”ei ollu huonot maisemat teillä tiistai-aamuna. Mää aattelin, että taian äänestää sua niissä kunnallisvaaleissa!”
Ai luoja tolle jutulle on jälkeenpäin tullut naurettua kymmeniä kertoja. Että melkoista vaalityötä teki Korhosen neiti nuoruudessaan. Ehkä ihan hyvä, etten jatkanut poliittista uraani enää yhden varavaltuutettuna toimimani kauden jälkeen.
Niin on paljon vastaavia myöhemmin mahtaviksi nauruiksi muuttunutta häpeällistä hetkiä mahtunut elämän varrelle, että muistankin joskus ajatelleeni, että häpeä on yksi niitä tunteita, jotka saavat todellakin kokemaan olevansa elossa. Mokaan, siis olen.
Paljon turhaa häpeää on onneksi onnistunut vuosien myötä päänsä sisältä karsimaan. Siinä missä teini-iässä hävetti jatkuvasti jostain syystä, ei nykyään jaksa ihan pienimmille mokille enää juuri korvaansa lotkauttaa. Mitä siitä, jos käsilaukusta putoaa tamponi työkaverin nähden tai sekoaa sanoissa kaupan kassalla. Mutta tuonkin tason asiat sitä sai nuorena posket punottamaan ja hikikarpalot kihoamaan otsalle.
Nykyään tunnen useimmiten häpeää tilanteissa, joissa epäilen omaa osaamistani asiassa missä haluaisin olla hyvä. Viime viikonlopun juontajakurssilla esimerkiksi hävetti tehdä esiintymisharjoituksia, kun koki olevansa huono asiassa, jota haluaisi osata.
Toki edelleen hävettää myös laulaa karaokessa (teen sitä silti), jos kaatuu liukkaalla kadulla ohikulkijoiden nähden, jos kulkee huomaamattaan hameen helma sukkahousujen vyötärön alle tarttuneena kaupungilla ja monet muut arjen sattumukset. Mutta tuollaisten tilanteiden häpeä on jotenkin sellaista positiivista ja voimauttavaa. Ei lamauttavaa ja itkettävää kuten nuorempana ja epävarmempana.
Voimauttavalla häpeällä tarkoitan sitä, kun nolo tilanne kääntyykin fiilikseksi, että tästäkin selvittiin! Hyvä esimerkki nolosta ja minua hävettäneestä tilanteesta, joka kääntyikin päässäni kokemukseksi siitä miten nousin takaisin jaloilleni, ihan kirjaimellisesti, oli nämä megalipat muotinäytöksessä.
Ja onhan se toilailuille jälkeenpäin nauraminenkin aika voimauttavaa ja hauskaa. Kuinka monta nauruhermoja kutkuttavaa stooria köyhempiä me kaikki oltaiskaan, jos ei koskaan oltais mokailtu ja hävetty oikein urakalla!
Kaikkihan meistä on joskus vaikka lähettänyt puolitutulle kuvan hanuristaan, juonut pari liikaa työpaikan pikkujouluissa ja avannut oven naapurin mummolle pelkät stringit päällä! Vai eikö? 😀 😀
Kaikkien noiden jälkeen olen todellakin voinut todeta, että Hitto että hävettää!!
Me Naisissa vietetään parhaillaan häpeäviikkoa, lisää aiheesta löytyy otsikon #vähänköhävettää alta!
Kerro kommenttiboksissa mikä sua viimeksi hävetti!!
