-Kuvaus ja kuvissa näkyvät vaatteet ja asusteet saatu-

Tämän näköisenä, tukka pörrössä ja naama kukkien ja hikisenä tuntien bussimatkan jäljiltä saavuin valokuvaaja Linda Lipposen studiolle Helsinkiin eräänä toukokuisena maanantaina. Linda on etenkin pin up -kuvauksiin erikoistunut valokuvaaja, joka myös stailaa, meikkaa ja tekee kampauksia. Hän pyysi minut pieneen muutosleikkiin ja olin tietenkin heti innolla mukana. 

Rakastan olla meikattavana ja laitettavana ja minusta on myös mahtavaa toisinaan päästä jonkun toisen ammattilaisen kuvattavaksi. Vaikka kuvaan itse itseäni paljon ja ohjaan itse työssäni ihmisiä kameran edessä, on kuitenkin itse toisen kuvattavana ja ohjattavana oleminen aina todella kiinnostavaa ja opettavaista. 

Olin etukäteen kertonut Lindalle muutamia muutamia suosikkejani hänen aiemmista pin up -kuvistaan, mutta jätin silti kaikki päätökset lookeista hänelle. En siis yhtään tiennyt mitä odottaa, kun kuvaukseen saavuin. Päivän aikana toteutettiin kaksi hyvin eri henkistä kuvasarjaa ja tässä postauksessa niistä ensimmäinen, dramaattinen vintagediiva, kuten itse tätä kokonaisuutta nimitin. Myöhemmin tulossa toinen melkoisesti värikkäämpi setti! 

Kyllä siitä väsyneen näköisestä pörröpäästä melkoisen glamour-henkinen bööna saatiin aikaiseksi! Tykkäsin etenkin tuosta hurmaavasta kiharakampauksesta. Mä niin meinaan harjoitella, että saisin joskus jotain tuon oloista aikaiseksi itsekin!

Toispuoleinen kampaus ja toiselle sivulle kiinnitetty hatuke hämäsivät hienosti tukkani näyttämään taas siltä kuin sitä olisi muuallakin kuin vain keskellä nuppia. 😀

Kaikki kuvissa näkyvät vaatteet ja asusteet tulivat Kemissä sijaitsevasta vaateliike Bombuksesta. Kannattaa laittaa Bombus seurantaan FB:ssä etenkin jos fiftarityyli ja pin up -henkiset vaatteet kiinnostavat. Liikkeen tuotteita nimittäin on mahdollista myös tilata fb:n kautta ja saatavilla on tosiaan kokoja myös meille plussille! 

Nämä korkkarien ihailu -kuvat on ehkä suosikkini näistä kaikista! Sopii hyvin kaltaiselleni kenkäfriikille ja näissä myös nuo pitsihihat pääsevät upeasti oikeuksiinsa. 

Kaikki vaatteet ja asusteet- Bombus / pusero – Joseph Ribkoff / hame – Miss Candy Floss / punaiset kengät – Ruby Shoo / mustavalkoiset kengät – Lola Ramona

Meikkituotteet – Karaja

Jos muuten ajattelet, että ”minusta ei saa ikinä hyviä kuvia” (näin tuhansien kuvattujen ihmisten kokemuksella, sitä mieltä tuntuu olevan moni kameran eteen joutuessaan), niin ehdottomasti suosittelen joskus suuntaamaan ammattilaisen kuvattavaksi. Kuvien kautta itsensä voi nähdä ihan uudenlaisessa valossa. 

Vaikka kuvattavana olo on itselleni hyvin tuttua, niin aina eri kuvaajien kameran edessä sitä löytää itsestään taas hieman erilaisia poseerauksia ja kuvakulmia. Pikku hiljaa toisten silmin itseään katsoessa, hyväksyy taas erilaisia kuvia itsestään myös omaan päänsisäiseen kuvastoonsa.

Itselleni esimerkiksi hymyttömät kuvat ovat sellaista mitkä useimmiten kuvia valitessa ohitan, joten mielenkiintoista katsella noita yllä olevaa kahta kuvaa. Että tuoltakin minä näytän. 

Lindan kuvattavana oli helppo olla, sillä hän ohjasi todella hyvin ja tarkasti pitäen huolen, että kaikki on kunnossa oikeanlaista nilkan ojennusta myöden. Ja lopputulos on mielestäni mahtava! Tykkään näistä kuvista todella paljon.

Tämä vanhaa Hollywood glamouria henkivä asukokonaisuus oli päivän kahdesta vaihtoehdosta ehdottomasti enemmän oikeata minua kuin se toinen. Joseph Ribkoffin pusero on päässyt käyttöön arkiasuissakin, kynähame on profiililtaan varsin tuttu ja mustan ja punaisen yhdistelmä on tuntunut omalta viimeiset 20 vuotta. Mutta odottakaapa, kun näette ne toiset kuvat! Siellä on jotain hyvin erinäköistä luvassa. 😀

 

-Kuvaus ja kuvissa käytetyt vaatteet ja asusteet saatu. Kiitos Valokuvaaja Linda Lipponen, Lifu ja Bombus


Nuorena tuli harvoin mietittyä elämän rajallisuutta. Toki aina kuolinuutisia kuullessa se käväisi mielessä, että totta tosiaan, kaikki me täältä joskus lähdetään. Mutta silti juuri itsellä ajatteli olevan aikaa vielä niin paljon, että mikä tahansa olisi elämässä mahdollista. 

Viimeisen vuoden aikana olen huomannut alkaneeni miettimään enenevissä määrin sitä, että hiekka valuu tiimalasissa, eikä sen määrää voi kukaan meistä ennustaa. Etenkin lapsena vallinnut usko omien läheisimpien ikuisesta pysyvyydestä on oman iän karttuessa vaihtunut itkuiseen ajatukseen siitä, että joskus se luopumisen hetki tulee.

Voiko siihen valmistautua? Onko siihen tarpeen valmistautua? Onko turha miettiä ja pelätä jotakin niin vääjäämätöntä asiaa kuin kuolemaa?

Ajan rajallisuuteen havahtuminen on tuonut mukanaan paljon kysymyksiä. Kysymyksiä joita koitan esittää itse itselleni. Kuka minä olen? Millainen minä olen? Mitä haluan elämässäni vielä tehdä ja saavuttaa? Miten haluan elämäni elää? Millaisia tunteita haluaisin tuntea, millaisia asioita kokea?

Haluanko olla paikoillaan, pidänkö pysyvyydestä? Vai kaipaanko sittenkin vaihtelua? Olenko määritellyt elämäni suunnan jo aikoja sitten tekemilläni valinnoilla vai onko jokainen päivä mahdollisuus johonkin uuteen? Onko parhaat ajat jo takanapäin vai voiko elämäni upeimmat hetket lymytä vielä jossain tulevan nurkan takana?

Sitä miettii myös, että mikä kaikki on sattumaa, mikä omia valintoja? Mihin kaikkeen voin vaikuttaa, mitkä asiat ovatkin muiden käsissä? Miten paljon kapasiteettia kannattaa käyttää kaiken tämän pohtimiseen, stressaamiseen ja pelkäämiseen? Pää on raskas. Tuntuu, että pitäisi tehdä suuria linjanvetoja, listata haaveet ja löytää suunta. Toisaalta vaan toivoo, että voisi antaa tuulen viedä ja vain odotella koska vihdoin näkyy maata.

Ehkäpä tärkein kysymys siis kuuluukin, että kuinka oppia elämään tässä ja nyt?


Koska polkuja pitkin tassutellessa ja Metsämieli-harjoituksia tehdessä piti keskittyä hetkeen ja ympäristön havainnointiin, pysyivät tekniset apparaatit repussa joten kuvia ei Tyky-päivästämme juuri ole. Näiden muutaman puhelimesta löytyneen otoksen myötä kuitenkin hieman omia tunnelmia rauhalliselta ja rentouttavalta Pinkjärven reissultamme.

Fiilikseni ei ollut tänään oikein sosiaalinen ja lähtökohtaisesti ylipäätään kammoksun kaikkea ohjattua ryhmäytymistoimintaa. Vaikka porukka olisi suureksi osaksi tuttuakin, niin silti ajatus erilaisista pari- ja ryhmätehtävistä, joissa odotetaan jotain omien tuntojen purkamista tai keskustelua ennalta sovitulla tavalla ja määrätystä aiheesta, saavat mut ahdistumaan. (Esimerkiksi  eräällä verkostoitumisreissulla heti aamun alkajaisiksi järjestetty speed dating -henkinen tutustumiskierros sai minut välittömästi pakenemaan tilanteesta. Painajainen. :D)

Sain kuitenkin huokaista helpotuksesta, kun metsäretkellämme ohjaaja antoi enemmänkin erilaisia itsekseen pohdiskeltavia tehtäviä. Sai talsia metsäpolkua ihan omissa ajatuksissaan herätellen aistejaan yksi kerrallaan. Keskityttiin vuoronperään vain katselemaan, kuuntelemaan, haistelemaan tai tunnustelemaan luontoa. Välillä pysähdyttiin porukalla juttelemaan heränneistä fiiliksistä, mutta hiljaakin sai olla. Sitä arvostan. Että ei väkisin kiskota jotain tunteita ja ajatuksia ulos, jos ei ole valmis niitä jakamaan. 

Järven rannalla aaltojen äänien rauhoittavaa rytmiä kuunnellen mietimme oman hyvinvointimme eri osa-alueita. Mitkä asiat ovat jo hyvin ja millaisia pieniä hyviä asioita voisimme arkeemme lisätä lisätäksemme hyvinvointiamme. Puuhun nojaten puolestaan kuulostelimme kehojamme, että miltä tuntuu ja missä. Rauhallisia ja rentouttavia hetkiä, joissa sai onnekseni olla omissa oloissaan, vaikka ympärillä oli ryhmä. 

Mahtui joukkoon yksi kiva paritehtäväkin. Saimme tietyt speksit mitä metsästä etsiä ja kuinka monta (kolme eri vihreää, kaksi kiveä, yksi asia, joka ei kuulu luontoon jne) ja sitten piti koota molempia kuvaava ”taideteos”. Näistä lähti aika hauskoja ajatuskulkuja ja huikentelevaista luonneanalyysiä. Minun ja parini ideointia ja työskentelyämme kuvaava kuvaelma vasemmalla. Se hieman häviää näyttävyyden osalta tuolle vieressä olevalle kehystetylle ostoskassiteokselle! 😀

Laavulla nautittiin herkullinen keittolounas, kahvit ja raparperipiirakkaa. Ulkona luonnossa kaikki maistuu aina jotenkin vähän normaalia herkullisemmalta. Tänään etenkin ruisleipä Oivariinilla maistui tuulen suhinaa ja lintujen laulua kuunnellessa aivan taivaalliselta.

Iltapäivällä takaisin parkkipaikkaa kohti patikoidessa saimme käteemme listan erilaisista tunteista ja tehtäväksi miettiä koska, missä ja kenen seurassa olimme noita tunteita viimeksi kokeneet. Oli oikeasti aika herättelevää ja surullista todeta, etten pystynyt palauttamaan mieleeni, koska olen viimeksi ollut oikeasti todella iloinen tai toiveikas. Onneksi löysin lähimenneisyydestäkin ainakin kiitollisuuden ja onnistumisen tunteita. Mutta missä on ilo ja toiveikkuus? Mistä ne taas löytyisivät?

Tämä raukka oli hyytynyt keskelle polkua kenties kuivuuden vuoksi. Poden sammakkokammoa, joten jopa kuolleesta konnasta kuvan ottaminen vaati pientä itseni ylittämistä. Tiedän, ettei ole mitään syytä pikkuisia sammakoita pelätä, mutta jostain syystä ne saavat niskavillani pystyyn, mutta eivät sentään käärmeiden veroisesti. 

trikoot – Sporting Way, BomBom.fi (saatu) / takki – HM+ / kengät – Merrell (saatu) / rusettipanta – Pipoiksi.fi

Metsän siimeksessä tarkeni liikuskella pelkät trikoot jalassa, mutta järven rannalla tuuli siihen malliin, että reppuun pakatut tuulihousut tulivat tarpeeseen eikä aamulla naulakosta hieman epäillen valitsemani pitkä softshell-takkikaan ollut yhtään liikaa. Päinvastoin, en olisi pistänyt pahakseni vaikka olisi ollut vielä yksi neulepaita tuohon trikootakin ja päällystakin väliin. Niin on lämpöinen taas tämä Suomen kesä.

Vaikka tuollainen ryhmäpuuhailupäivä vähän tämän hetkisessä mielentilassa ahdistikin, niin lopputulos oli kuitenkin plusmerkkinen. Tuntien oleilu metsässä rauhoitti ja virkisti kuten oli tarkoituskin. Tehdyt harjoitukset kylvivät monia tärkeitä ajatusten siemeniä päähän ja aiheet jatkavat siellä mylläämistään.