Vilkuilin tuossa joutessani vuonna 2011 postaamiani asuja saadakseni vähän kokonaiskäsitystä siitä, että minkä näköisenä sitä oikein tuli humputeltua. Oma maku tuntuu jo sen verran vakiintuneen, että kaikki alkuvuoden asutkin kelpaavat edelleen päälleni ihan ongelmitta. Jos katseltaisiin blogin asuhistoriaa taaksepäin enemmän kuin vuoden verran, niin vastaan tulisikin sitten aika paljon sellaista materiaalia joka ei enää tämänhetkiseen minääni iske. Mutta millaista se vuoden 2011 edelleen hyvältä tuntuva pukeutuminen sitten oikein oli?

Taisin vielä joskus alkuvuonna 2010 olla tiukasti sitä mieltä, että en tajua sukkahousujen ja shortsien yhdistämistä, vaan koin shortsit ainoastaan paljaiden kinttujen seuraan kuuluvaksi kesävaatteksi. No takkiahan ei kannata kääntää ikinä vain vähäsen vaan mielipiteensä voi samantien paiskata toiiseen äärilaitaan. Ja niinpä minä raukka menin ja rakastuin farkkushorteishin niin palavasti, ettei niistä voinut luopua lämpötilan vaihteluiden vuoksi ja jouduin samointein myöntämään, että sukkahousujen kanssa puetut shortsithan ovat mitä mahtavin vaate. Sopivasti rentoa ja renttua, mutta tarvittaessa ne voi korkojen kera naamioida astetta fiinimmäksikin asuksi. Farkkushortsit + bikerit + nahkarotsi = true love.

Jos sukkikset kuitenkin tuntuu turhan vähältä säärten peitolta, niin sitten vaan lahjetta pidemmäksi ja kiskotaan kinttuihin aina ja ikuisesti toimivat mustat pillifarkut mattana tai pienellä kiillolla. Ja kappas, niidenkin kanssa jalkaan voi kätevästi ainakin kuutena päivänä viikossa sujauttaa taas prätkäsaappaat tai joskus vaihtelua halutessa jotkut muut kenkäkaapin kymmenistä nilkkureista. Tärkeintä kuitenkin on, että kenkiä ei koskaan ikinä milloinkaan piilotella jossain lahkeiden alla. Tämä on minun pukeutumissääntö nro 1.

Kuten näistä kuvista huomaatte, onnistuin vuoden 2011 aikana ujuttamaan uuden värin variaatioineen vaatekaappiini kamelinruskean ja hiekan sävyjen hurmattua minut. Tämä on kehitysaskel josta olen aivan lapsellisen ylpeä.

Koko ikänsä helmoissa viihtynyt mekkotyttö ei viime vuonna ollut ihan niin paljoa esillä kuin aiemmin. Toki muutamat arkiaamun pelastajamekot olivat edelleen ahkerassa käytössä, mutta esimerkiksi minimitta jäi aiempaa vähemmälle käytölle johtuen ehkäpä siitä, että tyttöjen kanssa vietetyt rimpsaillat, joihin lyhyet helmat oleellisesti kuuluvat, vähenivät oleellisesti. (musta on siis tullut tylsä ja vanha akka :D) Toiselta kantilta asiaa tarkastellessa voikin toisaalta ajatella, että hameenkäyttöni monipuolistui, sillä viime vuoden aikana ne minimittaiset koltut saivat rinnalleen niin polvimittaa, midiä kuin maksiakin. Ja niin kuin minä olin tuota viimeiseksi mainittuakin aikoinaan tiukasti vastustanut!

Kaiken kaikkiaan tämän postauksen kuvat kiteyttävät tämän hetkisen tyylini melko loistavasti. Sanoin en sitä osaisi tehdä, sillä niin totta kuin se onkin, niin oman pukeutumistyylin kuvaileminen pelkästään yksikertaiseksi tuntuisi kuitenkin hieman väärältä. Jonkun silmään minun pukeutumiseni näyttää varmasti päivästä toiseen samalta ja vieläpä tylsältä, mutta itselleni esim. yksi ja sama musta mekko voi tuntua päivästä toiseen ihan uudelta ihan vain kenkiä ja asusteita vaihtamalla.

Loppuun vielä yksi asu, joka on kaikista viime vuonna blogissa nähdyistä oma suosikkini.

Siis kyllä, mun lemppariasu koostuu niinkin mielenkiintoisista osista kuin bikerit, mustat housut, musta puuvillaneule ja nahkarotsi, eikö kuulostakin ihan karmaisevan persoonattomalta ja tylsältä. Minulle juuri nuo kuvan vaatteet muodostavan jonkinlaisen voima-asun. Tunnen tuossa asussa itseni hieman jätkämäiseksi, huolettomaksi ja itsevarmaksi. Niin paljon kuin rakastankin naisellisia mekkoja ja korkokenkiä jne, niin sellaisissa tunnen aina itseni epävarmemmaksi ja enemmän arvostelun alaiseksi ja tuosta syystä tunnen olevani vahvimmillani hieman androgyynisti renttuillessani.Ymmärtääkö kukaan mitä yritän selittää?

Tätä postausta tehdessä huomasin taas kerran sen miten tiiviisti pukeutumiseni pyörii tiettyjen lempivaatteiden ympärillä ja tämä tietysti tarkoittaa sitä, että vaatekaappia kärsisi jälleen kerran karsia sieltä harvemmin käytössä olevien lumppujen päästä. Miksi pitäisi väkisellä yrittää kehitellä aina jotain uutta päällensä jos ne jo kerran keksityt asut tuntuvat omimmilta? Omaksun siis tänäkin vuonna uutta samalla tavalla kuin tähänkin mennessä eli hitaasti ja epäröivästi. Tämän vuoden uuden opetteluhommat onkin jo aloitettu viime postauksessa näkyvällä valkoisella puserolla. Saa nähdä löytääkö se paikkansa puvustossani.

Tappoivatko asut tylsyyteen vai löytyikö joukosta jotain mistä tekin piditte?


Ai että, nyt olisi sitten luvassa oman kehityskertomukseni todellinen ysäriosuus, sillä nyt on vuorossa meikäläisen über-mahtavat koulukuvat yläasteen ja lukion ajoilta. Jos olet missannut pikku-Veeran tukka- ja pikeepaitamuodin, niin ikävuodet 5-12 voi käydä vilkaisemassa postauksesta 5 x Lacosten pikee. Nyt kuitenkin katsotaan pikkuisen rajumpia tyylimuutoksia vuosien -94-99 ajalta.

 

Voi pikkuista palloposki-Veeraa, se on niin innoissaan, kun pääsi yläasteen myötä vihdoin samaan kouluun ja samalle luokalle parhaan ystävänsä kanssa. Me muodotettiin heti yläasteen alussa todella tiivis porukka kahden muun tytön kanssa ja superkilttejä ja kuuliaisia tyyppejä täynnä olevalla luokallamme oltiinkin sitten kikatuksemme vuoksi usein ne porukan kauheimmat häiriköt. Niinpä, miettikää nyt että meidän luokalla  esiintynyttä häiriökäyttäytymistä oli tirskuminen ruotsintunneilla, kirjeenvaihto fyssan luokassa ja 2 minuutin etuajassa livistäminen päivän päättäneiltä kotsantunneilta. Vitsi mitä rebellejä me oltiinkaan. 😀

Minusta tuntuu aina yläastekuvia katsoessani siltä, että kuvissa on joku ihan vierasihminen, sillä en oikeasti pysty muistamaan sellaista aikaa kun olisin pitänyt sinisestä, mutta tuohon aikaan olen vielä ilmeisesti ollut kaikkiruokainen värien suhteen. Luokkakuvauspäivänäkin kaikki oli sinistä aina farkkuja, lettinauhoja ja itsetehtyjä korviksia myöden.

Neule on tietenkin maman tekemä ja kyseinen pusero olikin varmaan yläasteaikani rakkain. Sininen neule passasi yhteen niin farkkujen kuin rakastamani lyhyen sini-vihreän vekkihameenkin kanssa. Niin, minä olin se hölmö joka puki päällen jopa viidet sukkahousut ja pyöräili kouluun hameessa keskellä Kainuun kirpeätä talveakin.

Sympatia sinistä kohtaan on jatkunut vielä kasiluokallakin. Jos oikein muistan niin tuo auringonkukkamekko ostettiin kuudennen luokan keväällä KappAhlista, kun oltiin mamman kanssa Helsingissä. Ja voi eiii, aloin miettimään, että mikähän paita mulla mahtaa olla tuolla mekon alla, mutta sit mä tajusin, et sehän kuultaa heikosti läpi… alla on harmaa, lyhyt ja tiukka t-paita jossa on rinnassa teksti 90% angel. Mikä ysärihelmi!!!! Ja oli kuulkaa kovassa käytössä, sillä albumeissani lymyilevät kuvat todistavat minun olleen enkeli vielä 9 luokan Tukholmaan suuntautuneella luokkaretkelläkin.

Kuten ehkä huomaatte, niin meikkiä ei ole kasvoilla vielä tuossa 14 vuoden iässäkään, mutta mihimpä sitä olisi tarvinnutkaan kun ei naamassa ole mitään mitä pitäisi peitellä. Minulla oli kyllä kotona jo kohtuullinen arsenaali kosmetiikkaa, mutta päätin itse, että en meikkaa julkisesti ennen kuin osaan homman oikeasti. En nimittäin tajunnut ikätovereideni pandasilmiä lainkaan.

Ysiluokan kuvaa minulla ei valitettvasti ole. En muista mikä siinä oli vikana, mutta ilmeisesti itsekriittisyys nosti päätään juuri siinä ikävuoden kynnyksellä ja jätin yksilökuvat tilaamatta. Voin kuitenkin kertoa, että ysiluokan syksyllä otetuissa kuvissa minulla on pidemmät hiukset kuin vielä koskaan aiemmin, mutta ne elävät päässäni ihan viimeisiä hetkiään. Se oli nimittäin juurikin ysin syksyä, kun äidin kannustamana pätkäisin tukkani sellaiseksi, että korvannipukat näkyivät. Sellainen lyhennys kertaheitolla oli kuulkaa rohkea veto niinä aikoina.

No mutta mitä ihmettä sille punatukkaiselle ja luomunaamaiselle tytölle tapahtui yläasteen ja lukion välisenä kesänä??? Se päätti alkaa meikkaamaan ja alkoi kusiblondiksi vähän vahingossa. Tehtiin kaverin kanssa mulle värinpoisto jotta saatais tukkaan seuraavaksi kunnon räikeä punainen. No, se ostamani punainen väri olikin väärä ja sitten muutaman päivän blondina kuljeskeltuani tulinkin siihen tulokseen, että täähän onkin kiva. Myös tuo syksyksi ehtinyt juurikasvu on asia jota kuvailisin juurikin sanalla kiva.

Tästä kuvasta on jo havaittavissa hieman sellaisia mieltymyksia tyylin suhteen jotka ovat voimassa edelleen. Mesh-paita,( kuvassa oleva yksilö alunperin rippijuhlamekkoni alle hankittu), oli suuri suosikkini jo tuolloin lähes 15 vuotta sitten, myös rakkaus kaikenmaailman kaulakettinkeihin oli selkeästi jo herännyt. Vuosien myötä ketjujen määrä ja volyymi on vain kasvanut. Myös hopeanväristen korvarenkaiden voittokulku on jatkunut vankkana aina ala-asteelta saakka ja ollut voimissaan myös tuossa lähes 16 vuotiaana. Mutta niitä jalassani tuolloin olleita valkoisia Spice Girls -lenkkareita en nyt ehkä enää kinttuihini kiskoisi. 😀

Noi tukkapinnit oli sit kuulkaa muuten kova juttu etenkin lukion ekalla. Mulla on niitä edelleen hervoton rasia tallessa. On hologrammia ja glitteriä, sarjakuvahahmoja ja sydämiä.  Kaverin kanssa niitä yhdessä innolla hamstrattiin. Lukion ekaluokalla päässäni nähtiin virityksiä jos vaikka minkälaisia. Milloin tukka oli muovailtu kahdeksi pirunsarveksi, milloin päätä koristivat sokeriveden ja lakan yhteityöllä päähän väännetyt piikit Rasmuksen Laurin tyyliin. Ihan hukkaan ei kaikki aamujen efortti mennytkään, sillä abit muistivat minua penkkaripäivänä kassillisella tukkatöhmiä ja jollain vuoden tukka -tittelillä.

Korvalappustereot toistivat tuohon aikaan mm. sellaisia yhtyeitä kuin CMX, YUP ja Don Huonot. Niin paljon parempi levy kuin esimerkiksi Verta, Pornoa ja Propagandaa mielestäni onkin, niin silti se on donkkareilta juuri Hyvää yötä ja huomenta, joka kuuluu elämäni tärkeimmät levyt listalle. Se levy on mulle yhtäkuin syksy -97 joka oli kaikinpuolin jännää aikaa. Lukion aloittaminen toi uusia kavereita, ja pari oikein extra tärkeää ystävää, virittelin elämäni ensimmäistä seurustelusuhdetta ja kaikinpuolin oli olo kuin elämä olisi vasta alkanut.

Aha. No ei ne nyt idiootilta tuntuvat kampaukset loppuneet näköjään lukion tokallakaan. Kauheen kivat ja pirtsakathan nuo on tuollaiset geelillä väsätyt ysäripiikit. 😀 Kuvia otettaessa tukka olikin jo ehtinyt huimasti kasvaa edellisestä kampaamokäynnistä jolloin mulle nyrhittiin ehkä tähän astisen elämäni lyhin tukka. Himottelin kovasti kaljua idolini Skinin hengessä, mutta siinä meni kokeiluissani se raja jmissä mamma pyysi, että olisin kilttu ja säästäisin hänet siltä kamaluudelta. Olin sitten armelias ja jätin vajaan pari senttiä.

Muistan muuten erittäin hyvin senkin mitä minulla on kuvanottohetkellä päälläni armyvihreän Kookain teepparin kanssa. Isän liituraitaiset ja leveälahkeiset vihkihousut vuodelta -79! Kuinka minua surettikaan kun naisellistuminen ehti siihen pisteeseen, että lantion pyöristymisen takia ei kapelanteisen isäni housut enää mahtuneetkaan. Yhyy. Ne nimittäin oli ihan sikahienot pöksyt.

Kajareista raikasi tuohon aikaan Skunk Anansien ja jo aiemmin mainittujen suomalaisyhtyeiden lisäksi mm. jos jonkinmoiset pomppuhevibändit kuten Korn ja Coal Chamber sekä sellaiset stonernimet kuin Kyuss ja Monster Magnet. Muistan minun ja kaverini poikaystävien yhteiskämpässä luukutetun myös järjettömät määrät System Of A Downia ja Maj Karman Kauniita Kuvia. Isosiskolta kotiin jääneistä rasioista löytynyt luoti tuntuin tämän rokkimimmin mielestä just sopivasti asennetta sisältävältä kaulariipukselta. Bulletti on tallessa edelleen samassa kasassa niittivöideni ja avainketjujeni kanssa.

Abi-vuosi. Sitähän oli jo niin aikuista että. Huulipunakin päässyt jo kuvioihin mukaan. Mun meikkitouhut lukioaikana olivat ajoittain aika mielenkiintoisia. Mamma raukka antaumuksella metsästi minulle työmatkoiltaan toivomiani kirkkaanpunaista ripsiväriä ja eyelineria. Ja löytyihän ne sitten joltain lentokentältä. Harmittaa kovasti ettei minulla ole yhtään kuvaa niistä punaisista klovnirajauksistani.

Luokkakuvauksiin olen kuitenkin päätynyt laittamaan itseni suht siistiksi ja tästä abi-vuoden kuvasta muistan pitäneeni jo silloin. Muistan silloin ajatelleeni esim. silmämeikkini olleen todella onnistunut. Noh, miten sen nyt ottaa.. Mutta edelleen olen kyllä sitä mieltä, että olen kuvassa todella kaunis. Mutta siinäpä sitä ollaankin naisen hehkeimmässä iässä, 17-vuotiaana!

Tuon lukion ekan kuvassa nähdyn blondin jälkeen seikkailinkin pari vuotta melko tiivisti punaisen eri sävyjen parissa. Toisinaan mentiin räväkkänä paloautona ja toisinaan taas kallistuttiin tässäkin kuvassa näkyvän kaltaiseen tummaan punaan. Päällimmäisiä muistoja lukiovuosilta ovatkin minun ja ystäväni parin viikon välein toistuneet tukanvärjäysillat.

Bonuksena vielä tämä herkkä otos abi-vuoden joulukuulta. Kierrettiin koulukavereiden kanssa jo kolmatta talvea tiernapoikina pikkujouluissa sun muissa ja kerättiin rahaa taas johonkin reissuun. Edellisinä vuosina esiintymisellä oli rahoitettu mm. matkoja Unkariin sekä Ranskaan.

Hiuksissa on mainitsemisen arvoista se, että ne ovatkin pitkän punaisen kauden jälkeen mustat. Tukanvärjäysbestikseni tuli yhtenä päivänä kouluun ja kertoi nähneensä unta, että minulla oli musta tukka. Ekaa kertaa elämässäni. ”No, oliko se hyvän näköinen?”, minä kysyin. Sain myöntävän vastauksen ja niinpä seuraavalla hyppärillä marsittiinkin kauppaan hakemaan väriä ja illalla kotiin palasi äitini aina toivoma tummatukkainen tytär. Ja paino todellakin sanalla tumma.

Hiusteni soveltumattomuutta suoraan otsikseen en suostunut nuoruudessani vielä hyväksymään, joten tuollainen suoraksi tarkoitettu, mutta käytännössä törkeästi hapsottava otsatukka nähtiinkin minulla useaan otteeseen. Ei auttanut vahat eikä lakat. Iän kartuttua olen vihdoin taipunut tuon tosiasian alla ja luopunut otsishaaveistani.Kyllä se suoran otsiksen himotus edelleen aina välillä kummittelee, mutta kampaajani Maikku aina ystävällisesti, mutta topakasti palauttaa minut maanpinnalle.

Melkoinen nostalgiatrippi menneeseen tämä koulukuvien läpikäyminen kyllä oli. Nyt tekee mieli laittaa vanhat suosikkilevyt soimaan ja upota vielä hetkeksi teiniaikojen muistoihin valokuva-albumien ja säilytetyn kirjeenvaihdon sekä päiväkirjojen avulla. Kaikki ne festarireissut, perjantai-illat poikien treenikämpällä, kesäyön hiljaisuudessa ensirakkauden kanssa tallatut kilometrit ja hyvän ystävän kanssa lintsatut matikantunnit. Ihania ihania muistoja. Melkein tulee tädillä tippa linssiin.


Muuton vuoksi tavaroita läpikäydessä tuli vastaan vaikka mitä aarteita, mm. omat koulukuvat aina ala-asteelta lukiovuosiin saakka. Ja koska itse ainakin olen tykännyt hihitellä toisten ihmisten kuvallisille kasvukertomuksille, niin ajattelin tarjota myös omani muiden naurettavaksi. Koska kouluvuosia ja siten myös kuvia on melkoinen määrä, niin aloitetaan nyt ala-asteajoilla ja jatketaan sitten omassa postauksessaan yläasteelle ja lukioon.

Kun kyse on noista pärstäkuvista, niin tyylin kannalta esillä on lähinnä tukka, mutta kyllä noista onneksi näkee pieniä paloja myös sen ajan vaatemausta. Eli Veeran tyylikkäät lapsuusvuodet ja muistoja noiden vuosien varrelta, olkaa hyvä!

Ennen koulukuvia pitää kuitenkin esitellä tämä ’Veeraa hieman jänskättää studiokuvassa 5-vuotiaana’ -otos. Minulla taisi olla suurimman osan lapsuudestani ennen koulun alkua tuollainen melko vaalea pörröinen polkkatukka. Takaosan pentukarva oli vuosikausia siinä määrin takussa, ettei siihen auttanut mitkään aineet eikä välineet.

Kuvauksessa päälläni oli mamman neuloma pitsihelmainen mekko, samanlainen millainen minulla oli ollut aina vauvasta saakka. Entisen käydessä pieneksi äiti väsäsi aina uuden. Väri vain välillä vaihtui ja joskus mekossa oli pienet hihat, toisinaan taas suosittiin tuollaista olkainmallia. Sama mekko vaaleanpunaisena on nähty aiemmin myös täällä blogissa  postauksessa Cover Girl.

Kuvauksen aikoihin olin juuri aloittanut viulutunnit ja kotimme seinällä onkin suurennos, jonka ottohetkellä selitän ja esitän miten viulua soitetaan. Minulla oli tuohon aikaan kirkkaanpunainen pupupyörä ja vietin paljon aikaani leikkien samalla kadulla asuneen Kaisan kanssa. Pahin viholliseni oli naapurin Pöpi-niminen koira, jota pelkäsin enemmän kuin mitään muuta.

Tässä sitten reipas ekaluokkalainen edelleen vaalealla polkalla varustettuna. Harmi ettei ole kuvaa takaapäin, sillä en ollut vielä tuossakaan iässä kuulema päässyt eroon siitä pentupörröstä. Vielä ollaan kaukana ajasta jolloin päälle kelpaa vain musta. Turkoosinvihreän Lacosten pikeepaidan päälle on tyylikkäästi puettu isosiskon jostain etelänreissusta tuoma ”Marc o’Polo” -college. Ihan oon ite vaatteeni reippaana valinnut. Kyl on tyylikäs! Jos yhtään oikein muistan, niin alaosana taisi olla siniset sammarit. Oi tuota värien ilotulitusta!

Kuva on otettu ekaluokan kevätlukukaudella, eli vuosi on 1989. Tuo oli kaikin puolin aika mieleenpainuva kevät, sillä maaliskuussa minusta tuli täti kypsässä seitsemän vuoden iässä. Vain reilua kuukautta myöhemmin puolestaan olin elämäni ensimmäistä kertaa laskettelurinteessa ja huonoin tuloksin. Mursin sääreni ja vietin koko loppukevään jalka kipsattuna nivusista varpaisiin. Kävelykeppejä en kuitenkaan suostunut ottamaan joten vietin 5-6 viikkoa hyppien yhdellä jalalla. Koska koululuokkamme sijaitsi kolmannessa kerroksessa, sain nauttia isompien oppilaiden reppuselkäkyydeistä välitunneille ja takaisin. Iltapäivät koulun jälkeen menivät toipilasaikana äitiyslomalla olleen isosiskoni luona uuteen vauvaan tutustuen.

Hiusmuoti ei ollut vielä kahdeksaan ikävuoteen mennessä juuri muttunut. Kampaajalla toistettiin edelleen samaa ”lyhennetään korviin saakka” -metodia. Ruusipinnit taitaa olla taas ihan neidin itsensä kutreille asettelemat. Tällä kertaa Lacosten pikee on saanut seurakseen todella coolin Seppälän liivin.

Liivi on sillä tavalla merkityksellinen vaate, että se oli  päälläni myös silloin kun tokaluokkalaisena menin kaverini Annan kanssa nuorisotalolle discoon. Muistan vieläkin sen näyn kuinka itseäni vuoden nuorempi Heidi tanssi keskellä lattiaa villisti Lambadan tahdissa päällään persikan värinen Kanarialta ostettu trikooasu. (Sellainen missä sekä paidan helmassa, että lahkeensuissa oli hapsuja joiden päässä helmiä. Omat ikätoverit ainakin muistatte mistä on kyse.) Muistan kadehtineeni niin Heidin rohkeutta kuin tanssitaitojakin. Lambadan lisäksi discoillan soittolistalla oli mm. Barbarellaa.

Tokaluokalla 12 oppilaan luokkamme sai lisävahvistusta kahden tytön verran joten poikien 8-4 ylivalta tasoittui lukuihin 8-6. Olin ihastunut luokkakavereihini Ilkkaan ja Joniin ja niin taisi olla melkein kaikki muutkin.

Kolmannella luokalla on alkanut tukka niin tummumaan kuin kasvamaankin. Tämä onkin sitten viimeinen vuosi, kun minulla oli luonnollinen hiustenvärini. Siitä ettenpäin on päähän laitettu vuosien varrella väriä jos toistakin.

Tällä kertaa Lacosten pikeepaita on saanut päällensä yhden noiden aikojen rakkaimmista paidoista, Naf Nafin neuleen jonka etumuksessa tuolla piilossa on suuri Afrikan kartta ja siellä pieniä kirjailtuja eläimiä. Mamman ulkomaantuliaisia tämä paita kuten moni muukin lapsuuden suursuosikeista. Pinkki tukkapompula ei lainkaan ole niin irrallinen asuste kuin paitojen värien perusteella kuvittelette. Se nimittäin oli tarkoin mätsätty jalassani oleviin pinkkeihin kangastossuihin!

Kolmannesta luokasta en muista mitään kovinkaan spesifiä paitsi, että tästä alkaen kävin ala-asteen loppuun saakka yhdysluokalla. Ala-asteemme oli pieni n. 80 oppilaan koulu ja vakituisia opettajia oli vain neljä, joten ykkös ja kakkos -luokat käytiin erillään ja loput luokat sitten aina vuotta vanhempien tai vuotta nuorempien kanssa yhdistetyllä luokalla. Muistan hirvittävästi ihailleeni silloista Leena-opettajaamme ja luokkakuvauspäivältä onkin muistona kahdestaan opettajan kanssa otettu kaverikuva, jossa istun hänen sylissään.

Tästä se silmäpussien kasvu sitten on näköjään alkanut. Koska olen jo neljäsluokkalainen, eli iso tyttö, niin olen alkanut kasvattaa tukkaa ja olen onnistunut vinkumaan äidiltä, että hänen käyttämäänsä hennaa laitetaan minunkin hiuksiini. Tukkapantana oleva Mikki-huivi on siskon vuoden -89 tuliainen Disney-worldista, sieltä samalta reissulta kuin se tänä kesänä kadonnut Mikki-sateenvarjokin. Päällä jälleen mikäpä muukaan kuin Lacosten pikee! Ja se päällä sitten Italialaisen Naj Oleari -merkin college jonka rinnuksessa olevan aplikaatiokuvion muistan edelleen. Mamman maailmanmatkojen tuliaisia tämäkin.

Korvareiät on hankittu juuri kuluvana vuonna hiihtolomalla. Pari vuotias siskonpoikani oli mukana korvien rei’itys reissulla mukana ja muistan raukan itkeneen kauheasti, kun näki että tätiin sattuu.

Neljännellä luokalla elämääni asteli yli vuosikymmenen kestänyt rakkaus nimeltä lentopallo. Edellisen kesän ajan kokeilemani pesäpallo ei nimittäin ollut minun juttuni, mä en vaan osunut kättä pidemmällä pieneen palloon enkä juossut lujaa. Lentopallotreeneistä tämäkin rääpäle kuitenkin löysi paikkansa. En kuitenkaan tuolloin kymmenvuotiaana olisi todellakaan voinut kuvitella kuinka paljon upeita muistoja tuo uusi harrastus minulle vielä vuosien kuluessa toisi.

Oijoi! Viitosluokka ja tasan kerran ikinä koko historian aikana päähän väsätty juppikukkula kutosluokan tyttöjen innoittamana. Onnekse se ikuistui luokkakuvaan. Harmittais jos ei tästä tapauksesta olisi todisteita. Silmänaluset jatkavat muotoutumistaan tulevien vuosien muotoon ja leukaan on tannut ilmestyä ensimmäinen näppylä, apua!

Kukallinen neuletakki on nyysitty äidin vaatekaapista ja sen alla on taas se krokologolla varustettu kauluspaita. Jos ihmettelette kuinka ihmeessä minulla 5/6 ala-astekuvassa päällä Lacostea, niin se johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että mammallani oli tuohon aikaan vaateliike jossa myös kyseistä merkkiä myytiin. Vanhempani kertovatkin legendaa jonka mukaan vielä ensimmäiselle luokalle mennessäni luulin, että kaikissa maailman vaatteissa on krokotiili. Viisivuotisneuvolassakin piirsin reppaana perhekuvan, jossa koko viisihenkinen perheemme esiintyi valtavat krokotiilit rintamuksissaan. Ai miten niin merkin orja? 😀

Vitosluokalla ollessa muistan salaa ihailleeni kovasti yhdysluokkamme kutosen tyttöjä, jotka tuntuivat niin isoilta ja cooleilta. Itse en ollut erityisen cool, enkä mennyt kauheasti muodin mukana, vaan pukeuduin miten itse tykkäsin. Sainkin välillä kuulla pojilta naljalua esim. erikoisista hatuistani tai muista vaatevalinnoista jotka eivät olleet juuri samoin kuin muilla. Muistan tuolta ajalta mm. punaiset kengät joita pojat jostain syystä kutsuivat vironperän buutseiksi. Muiden kansitakkien ollessa sinisiä, minun oli pinkki ja muiden vetäessä päähän NHL-lippiksen, minä kurkistelin Blossomin innoittamana samettisen lierihatun alta. Pupulandian Jennikin muisteli tuota tyyli-idolia hetki sitten.

 

Kutosluokka, vihdoinkin koulun vanhimpia!! Ja ekaa kertaa koulukuvassa ilman Lacostea. Isosiskolta joululahjaksi saadut Leviksen 504-farkut (en oo koskaan omistanut viisnollaykkösiä) saivat kaverikseen seppälän pinkin tunikan. (miettikää, että mä oikeeasti muistan kaikki vaatteet, että mistä ne on!) Ekalle luokalle mennessä saatu rannekello on pysynyt ranteessa koko ala-asteen, mutta ranneke on vaihtanut väriä. Rakkauteni hopeanvärisiin korvarenkaisiin on näköjään syttynyt jo tuolloin. Erilaisten renkaiden lisäksi muistan korvanlehdistä roikkuneen usein erilaiset tuon ajan hitit kuten värikkäät papukaijat tai tutit.

Kuudennella luokalla koulussa oli parasta ne välitunnit jolloin tiesimme seiskaluokan ihanien pesäpalloilijapoikien tulevan kemian tai fysiikan tunneille meidän alakertaamme. Siellähän sitä sitten piti käydä niitä kurkkimassa ja muka huomaamattomasti ihailemassa, hirveän tirskunnan saattelemana tietenkin. Nämä todella tärkeät päivät oli tarkasti merkitty kalenteriin. Paras ystäväni Piia oli eri koulussa, mutta viikonloput vietettiin jo melko tiiviisti yhdessä yökyläillen toistemme luona tai siskoni luona lapsia vahtien. Ja kun ei nähty, niin kaikki vilahdukset ihastuksista kerrattiin toisillemme pitkillä maratonpuheluilla.

Loppuun vielä yhteiskuva minusta ja tuossa edellä mainistsemastani parhaasta ystävästäni. Lapsuudenystävän äiti oli löytänyt kuvan tänään albumistaan ja lähetti sen minulle. Miten ihana ja ilahduttava yllätys!

Veikattiin, että ollaan tässä varmaan juurikin kutosluokkalaisia. Minun pitsiliivi on mamman vanha jostain menneiltä vuosikymmeniltä ja Piian liivi on KappAhlista. Minulla oli sama mustana ja taidettinpa ostaa ne yhteisellä ostosreissulla. Meillä oli aina tuossa esi-teini ja teini-iässä tapana suunnata lähimpään kaupunkiin, eli Kajaaniin, ostoksille syys- ja hiihtolomilla. Ja aika usein sieltä tarttui mukaan jotain tiimivaatteita. 😀

Huomatkaa muuten nuo hiusten lomast kaulallaa pilkottavat samettinauha-chokerit! Joidenkin catwalk-kuvien perusteella näyttää pahasti siltä, että kyseiset kaulan lyhentäjät tekevät taas tuloaan!

T’ässä siis Veera 5-12 v. Seuraavassa osassa sitten siirrytään villiin teini-ikään. 😀

Jos joskus aiemmin julkaistut nuoruusjuttuni ovat menneet ohi, niin tyylikokeiluja ja tukkamalleja viime vuosituhannelta voi kurkkia kategoriasta Historiallista.