Heipä hei ja huhuu! Toivottavasti teitä löytyy vielä täältä linjoilta vaikka katosin taas hetkeksi täältä Rapiksen tontilta. Tää bloggaaminen menee aina vähän aalloissa ja toisinaan on enempi sanottavaa ja toisinaan taas vähemmän. Ja sitten kun on hetken hiljaa, niin kynnys alkaa kirjoittamaan kasvaa. Tämä "add new post"-ikkuna on ollut tässä yhdellä välilehdellä auki jo päivätolkulla ja odottanut että saan kynnyksen taas ylitettyä.

Ehkä tärkein kerrottava asia just nyt on se, että mulla on ihan loistava fiilis. Olen leijunut nyt jo viikon verran jossain ihmeellisessä Elämä on ihanaa -tunnelmassa jalat ilmassa ja ajatellen, että kyllä kaikki vaan sittenkin loksahtelee kohdalleen. Pitkään vaivanneet pelko, epävarmuus ja masennus ovat alkaneet vihdoin hellittää otettaan. Se on kyllä hurjan pelottavaa sanoa noin, koska iskee kauhu, että jos sanon ääneen, että menee hyvin, niin se otetaan heti pois ja palautetaan takaisin kuoppaan. Mutta mä haluan nyt koittaa nauttia tästä olon kohenemisesta ja siihen kuuluu sekin, että uskallan sanoa sen ääneen.

merrell

Uudet superkevyet treenikengät (saatu) 

Olis varmaan hirmu hienoa, jos vois nyt tällaisessa liikunnaniloa etsivässä blogissa kertoa, että "se oli ihan selkeästi liikunta, joka paransi mieleni". En mä sellaista kuitenkaan uskalla mennä omilla liikuntamäärillä väittämään. Siinä missä jollain viikolla onnistun sporttaamaan 3-4 kertaa, niin vastapainoksi esimerkiksi viime viikko Helsingissä meni kyllä keskittyessä toisen blogini aihepiireihin showroom-vierailujen ja blogikemujen muodossa.

Aerobisenliikunnan roolia näytteli kaupunkia ees taas ravaaminen ja kestävyysharjoitus suoritettiin käyttämällä kaksi iltaa putkeen huikeita korkkareita. Mutta kyllä se liikunta tuntuu nyt edes jossain määrin luikerrelleen mun elämään. Ja kai se jotain on fiiliksellekin tehnyt. Ainakin muut ihmiset esittävät kovasti lausuntoja joiden mukaan he kuvittelevat näkevänsä minussa erilaisia muutoksia joiden veikkaavat johtuvan liikunnasta. Esimerkkejä asiasta on muutamat laihtumisepäilyt (eivät pidä paikkaansa), kommentit ryhtini paranemisesta (en osaa itse arvioida) ja huomiot siitä, että näytän kuulema iloiselta ja onnelliselta (myönnän) ja näihin sanoihin yhdistetään monesti kommentti siitä, että niitä sanovat ihmiset ovat seuranneet tätä rapakunto-touhuani täältä

blogista tai vaikka FB:stä.

huivipaa

Onnellisuusnaama

Itse siis veikkaisin, että ihmiset "näkevät" minussa muutoksia, jotka yleensä yhdistetään ihmisiin, jotka muuttavat elintapojaan parempaan suuntaan. Jos kukaan ei kuitenkaan tietäisi, että olen tehnyt mitään aiemmasta sohvalla makaamisesta poikkeavaa, niin tuskin he myöskään keksisivät mitään muutoksia minusta. Vai onko tämä nyt sitä, että jotain ehkä onkin muuttunut, mutta en vain havaitse sitä itse? En osaa sanoa. Eli summa summarum, kropassa ei oo tapahtunut yhtään mitään, mutta päässä on. Syitä siihen on varmasti monia, yhtenä kenties aktiivisuustason nousu. M

inulta kysyttiin Tyyliä metsästämässä -blogin kommettiboksissa pari päivää sitten että "voitko hyvin, kun painoa on noin paljon?". En voinut välttyä ajattelemasta miten siellä taas kysymyksen esittäjä kieli pitkällä odotti, että olisi saanut lukea minun vastaavan, että "en tietenkään voi, mähän oon läski ja kärsin siksi ihan hirveästi". Se ylipainoisen ihmisen hyvä olo ja itsessään viihtyminen kun ei vaan joidenkin ihmisten mielestä ole mahdollista.

Mutta täytyy tuottaa tuolle ihmistyypille pettymys. Olen hitosti ylipainoinen, mutta voin silti tosi hyvin, olen onnellinen ja tykkään itsestäni. Saanko mä nyt vaan pitää tän tunteen, siitä huolimatta, että kannan ihraa mukanani? Tykätään kaikki itsestämme, jooko? Ei mulla muuta tänään. Viikonlopun aikana voisin naputella sanoiksi maanantaisen pyöräilykokemukseni… Leppoisaa ja munarikasta pääsiäistä!  


Koska takana on useamman päivän bloggaustauko, niin nyt onkin hyvä väli kertoilla hieman yleisestä fiiliksestä. Se mielialan kohotus kun on yksi tärkeimmistä liikuntani tavoitteista. Osa teistä varmaan sen jo tietääkin, että olen tällä hetkellä tosiaan työtön. Multa loppui kokopäiväinen työ syyskuun alkupuolella ja sen jälkeen tekemäni osa-aikainen tuuraushommakin kesti vain marraskuun alkuun. Sen jälkeen olen ollut bloggaamista ja satunnaisia kuvauskeikkoja lukuunottamatta toimeton. Marras- joulukuu meni mustan masiksen kourissa peiton alla lymyten. Olin äärimmäisen ahdistunut tulevaisuudesta ja toimeentulosta ja halusin vain ja ainoastaan nukkua ja olla siten ajattelematta koko asiaa. Joulun jälkeen kuitenkin alkoi vihdoin tuntua siltä, että voisin yrittää ryömiä takaisin elävien kirjoihin ja sitten aloitinkin tämän blogin.

Mitä tämä alkuvuosi sitten on muuttanut? Olen edelleen ihan yhtä työtön eikä työnäkymät vaikuta yhtään sen ruusuisemmilta kuin loppuvuonnakaan, mutta oloni ei ole enää epätoivoinen ja totaalisen surkea, vaan olen alkanut nähdä tilanteeni hyvät puolet. Olin jo muutaman vuoden ajan ehtinyt toivoa, että saisin tavalla tai toisella jonkinlaisen pienen hengähdystauon elämääni. Halusin aikaa miettiä mitä minä oikeasti haluaisin elämässäni tehdä, viimeisimmät työt kun eivät tuntuneet sitä aivan olevan. Ja nyt minulla sitten on se kaipaamani hengähdystauko. picasa4

Realiteetit toki stressaavat edelleen, sillä rahat ovat arvatenkin enemmän kuin tiukassa. Itse asiassa juuri tänään taitaa olla koko aikuiselämäni surkein taloudellinen hetki, tilillä ei todellakaan ole kuin pyöreitä reikiä. Mutta oman pääni kanssa minulla on parempi olla kuin pitkiin pitkiin aikoihin. Olen ihan huomaamattani oppinut elämään hetkessä tulevasta stressaamisen sijaan. Nyt on todellakin olemassa aina juuri tämä päivä ja tämä hetki, sillä muusta ei ole juuri tietoa.

Kyllä mieliala silti edelleen heittelee ja esimerkiksi viime viikolla oli taas pitkästä aikaa muutama päivä, jolloin hautauduin vain peiton alle tekemättä mitään järkevää. Paitsi, että…. juuri niinä paskoina päivinä nousin sitten kuitenkin joskus iltapäivällä ja lähdin urheilemaan!! Aivan järjetön muutos entiseen. Että nimenomaan sieltä syvimmästä "mulla ei ole mitään syytä herätä ja olen aivan turha" -mietteistä juurikin mä ponnistin viime viikolla mm. Zumbaan, punttikouluun ja uimaan. Ja hikisenä kotiin palatessa oli aina monin kerroin parempi mieli ja päivälle tuntui sittenkin löytyneen tarkoitus. (tai no, vatsakivun takia hieman kesken jääneen Zumban jälkeen ei ollut parempi mieli, vaan fiilikset olivat lattialla sikiöasennossa itkun kanssa kieriskellessä kaikkea muuta. Mutta silloinkin iloitsin siitä, että olin lähtenyt)

En ole edelleenkään keksinyt mitä tahtoisin isona tehdä, tai että mihin toivon elämän minua kuljettavan, mutta jospa se alkais pikku hiljaa avautumaan. Nyt keskityn iloitsemaan kaikista niistä pienistä asioista joiden huomaan pikku hiljaa naksahtelevan kuupassa kohdalleen. Huomaan entistä herkemmin kiinnittäväni huomion pieniin asioihin ja iloitsevani jutuista jotka olisivat aiemmin kiireen keskellä tuntuneet ehkä mitättömiltä. Esimerkkinä vaikkapa viime viikon uskomaton onnistumisen ilo siitä yhdestä hyvin sujuneesta 50 m altaanmitasta. Minä kehityin jossakin asiassa!

Olen  myös alkanut miettimään omia arvojani sen suhteen missä kulkisi se kultainen keskitie työnteon, rahan, vapaa-ajan ja oman hyvinvoinnin suhteen. Onko minun tärkeää yrittää noudattaa yleisesti hyväksyttyjä polkuja löytämällä kokopäivätyö jossa edetä ja vaurastua, jotta voin hankkia asioita ja muuttaa vuokralta omistusasuntoon. Vai olisinko onnellinen tehden töitä sen verran, että pärjään, mutta opettelen tulemaan toimeen vähemmällä ja saan näin enemmän aikaa tehdä asioita joista pidän? Voisiko toimeentulo löytyä sellaisista asioista joista pidän?

Tällaisin miettein siis täällä! Ja koska hetkessä eletään, niin nyt on aika pitkälti se hetki, kun alan kaivelemaan treenikuteita kaapista ja suuntaan pian taas punttikouluun. Se on kivaa!