Olen viime päivinä selaillut ja lukenut vaikka sun vallan mitä self help -opuksia ja tekstejä etsien jotain lohdullisia, rohkaisevia ja valaisevia sanoja. Sanoja joiden avulla ajatukset lähtisivät positiivisempaan liitoon. 

Ja sitten, kaikkien filosofien, terapeuttien, life coachien sun muiden ilmoille heittämien ajatusten ja auringonlaskukuvien päälle ladottujen aforismien jälkeen kannustavimmat sanat tulivatkin yllättävän läheltä.

– Tule syömään aamiaista, kehotti Tommi aamulla. Eilisestä suunnitelmastani huolimatta, että tarraan tänään to do -listaani, tuntui sängystä nouseminen tänään(kin) jokseenkin turhalta.

Miksi nousta sängystä? En näe yhtään syytä, vastasin kutsuun alistuneella äänellä.

Ja sieltä se sitten tuli vierestäni nousseelta partasuulta hyvin yksinkertainen, mutta sitäkin fiksumpi vastaus.

Koska, jos ei nouse, ei voi tapahtua hyviä asioita.

Siitä! Vapiskaa Dalai Lama ja Eckhart Tolle! Tähän suureen viisauteen ei kyllä ollut juurikaan vastaan mukisemista.

Sillä niinhän se on, että ei se elämä ja sen mahdolliset hyvät yllätykset tule sinne peiton alle. Niitä on mentävä puolitiehen vastaan. heräämällä ja antamalla asioiden tapahtumiselle mahdollisuus.

Aloitin mahdollisten hyvien asioiden miettimisen pienistä ja realistisista asioista ja totesin, että nousemalla sängystä ja menemällä ulos voisin hyvin vaikkapa törmätä kadulla koiranpentuun. Pieni asia, mutta ilahduttaisi minua kovasti!

En nyt voi ylpeillä, että olisin samoin tein ponkaissut pystyyn iloisena, motivoituneena ja kaikki ankeat ajatukseni hylänneenä. Johan se olisikin mahtavaa, jos masennuksen saisi taitettua yhdellä virkkeellä. (Ei siihen valitettavasti auta, vaikka ne sanat kirjoittaa auringonlaskukuvan päälle :D)  Mutta sain huomata, että eivät ajatukseni tyystin harmaita ole, sillä en ampunut Tommin kommenttia alas, vaan se pyöritti ajatusrattaita hyvällä tavalla. 

Muistutinkin itseäni, että ei siitä ole oikeasti kauaakaan, kun olen itse sanonut, että ”elämässä on parasta se, että mitä vaan hienoa voi tapahtua koska tahansa”. Olen ennenkin löytänyt nuo ajatukset sisältäni, niin miksi en löytäisi niitä uudelleen? Se, että nyt on sumua, ei tarkoita etteikö sen jälkeen tulisi taas kirkasta.

En ollut tänään lainkaan toimelias ja tuottelias. En tehnyt juurikaan muuta kuin olin. Mutta sehän tässä pitäisi hyväksyä, että voi olla olemassa ihan vain olemalla, ei aina vain tekemällä ja suorittamalla. Ja menihän tämä päivä sitten kuitenkin plussan puolella, kun tuli naurettua.

Mua naurattaa tämä postaus. Mua naurattaa tuo väsäämäni aforismi-auringonlasku. Mua naurattaa se, että kaikkia meditaatiogurujen ja fisosofien hienosti pureskeltuja viisauksia ahmittuani se onkin tuo hiljainen kaveri tuossa vierellä, joka laukaisee parhaan ja kannustavimman viisauden. Nauru tekee hyvää.

Ehkä huomenna tapahtuu lisää hyviä asioita. Ehkä huomenna näen jossain koiranpennun.

(Ehkä huomenna mä taas postaankin jotain kepeämpää!)

 

 


Rinnassa on viime aikoina painanut suuri möykky. Huolilla ja murheilla on valitettavasti sellainen taipumus, että vetävät toisiaan puoleensa. Kun kyynelkanava pitkästä aikaa syystä tai toisesta aukeaa, tuntuu sisältä löytyvän kohta kaksi tai kuusi muutakin asiaa jotka haluavat ulos surun ja pelon muodossa. 

Ajatukset pyörivät vahvasti niiden perustavanlaatuisten kysymysten ympärillä, että millaisen elämän minä oikein haluan ja mistä minä haaveilen. Millainen on hyvä elämä, jonka ehtoopuolella voi sitten katsoa taakse päin tyytyväisenä ilman katumusta?

Surut, huolet ja sisäiset kriisit ja myllerrykset kuuluvat elämään, tiedän sen oikein hyvin. Omalla hieman synkällä mielenterveyshistoriallani sitä vaan on oppinut ottamaan tuntemuksensa jokseenkin vakavasti. Ahdistuksen aiheuttamaan toimintakyvyn laskuun on pyrittävä tarttumaan kiinni nopeasti.

Tunteista huolimatta on koitettava hokea itselleen asioita, jotka kumpuavat kokemuksesta, tiedosta ja järjestä. Muistutettava itselleen, että sängystä nouseminen on tärkeää vaikkei sille aina tuntuisikaan olevan mitään syytä. Tämä meidän ainoa elämämme menee tavalla tai toisella eteenpäin olipa asioilla mitään tarkoitusta tai ei.

Muutaman päivän voi välillä maata ja rypeä, mutta sitten on vaan alettava lapioimaan arkea. Hetki kerrallaan. Tunti kerrallaan. Päivä kerrallaan. Lähdettävä kävelylle ja laitettava lempi musa soimaan. Mentävä kauppaan, laitettava ruokaa ja syötävä vaikkei maistukaan. Tartuttava töihin vaikkei kiinnostaisikaan.

Sillä päässä pyöriviä asioita voi joko märsytä aktiivisesti vain niihin keskittyen ja kattoon tuijotellen, tai sitten siinä arjen askareiden lomassa. Molemmilla tavoilla sisintä hiertävät asiat tuntuvat ihan yhtä kipeiltä, mutta jälkimmäisellä tavalla aika tuntuu kuluvan hieman nopeammin. Silloin kun ei jaksa katsoa kauas, on katsottava vain ihan lähelle.

Ja kun aika kuluu ja ajatukset pyörivät, niin jossain kohtaa ulos pulpahtaa vihdoin jokin oivallus. Jokin ajatus, joka saa mustan kehän hieman murtumaan ja muuttamaan muotoaan. Ja oivallus toisensa jälkeen tunnelma muuttuu jälleen paremmaksi. Näin minä yritän itselleni muistutella.

t-paita – Marks & Spencer / takki – Mango / farkut – Evans, Zalando (saatu) / kengät – Zign, Zalando (saatu) / laukku – Rebecca Minkoff / korvikset – Aarikka 

Tarvitsin tämän tsemppipuheen itselleni. Mutta ehkä se osuu johonkuhun teistäkin. Tänään en vielä tarttunut to do -listaani, sen vuoro on huomenna. Mutta tänään sentään meikkasin, hymyilin peilikuvalleni, laitoin päälle hempeitä värejä, jätin sukat laatikkoon ja suuntasin hetkeksi ulos. Siinä on jo paljon. Nyt vähän ajatusten vaihtoa ystävän kanssa ja huomenna lapiolla arjen askareiden kimppuun.


Punaisen ja harmaan yhdistelmästä tulee aina mieleen ala-asteen joulujuhlat ja niiden harmaissa ja punaisissa puseroissa ja kulkuslakeissa harjoitetut tonttuleikit. Näiden asukuvien tonttufiilikseen toki vaikuttaa aika vahvasti myöskin nuo punaiset huopikkaat. Nehän on aivan viralliset tonttujalkineet.

Kiinnostus pukeutumista kohtaan on viime aikoina säiden vuoksi kohdistunut lähinnä vaatteiden lämmittävyyteen, ulkonäöstä viis. Ehkä osaksi siitä syystä blogissa on ollut viime viikot niin hiljaista. Asukuvien vähyys yhdistettynä yleiseen mielenkiinnottomuuteen ihan kaikkea kohtaan on aiheuttanut talviunimaista käytöstä. Hetket jolloin ei ole ihan pakko olla pystyssä töiden takia, on tullut vietettyä paljolti peiton alla. Se vaan on mun tapa toimia silloin kun kaikki tuntuu harmaalta.

Viime viikonloppu toi kuitenkin taas roppakaupalla hyvää fiilistä, onnistumisen tunteita ja uskoa siihen, että energiatasot ovat jälleen nousussa. Kolme päivää töitä Kuva & Kamera -messuilla antoi hyvän ja tarpeellisen muistutuksen itselle siitä, että mä osaan asioita ja pystyn kokemaan innostusta. Olen parjannut itseäni koko talven ajan siitä, että olen laiska ameeba, joka ei osaa eikä jaksa mitään ja tuntenut surua siitä, etten osaa olla mistään innoissani ja iloinen.

Ja sitten yhtäkkiä tuollainen asia kuin kameroista puhuminen messuilla onkin se juttu, mikä herättää horroksesta ja pistää yleisen fiilispaletin taas parempaan järjestykseen. Tunsin siellä ihmisten kanssa puhuessani olevani osaava, ahkera, sosiaalinen ja iloinen. Kaikkea sitä mitä en ole löytänyt itsestäni aikoihin. Minä ajattelin, että tästä ajatuksesta vois nyt koittaa pitää kiinni.

 

Tänään on aurinko paistanut kirkkaasti ja minä olen tuntenut itseni pirteämmäksi ja aikaansaavemmaksi kuin aikoihin. Tein kolme kuvauskeikkaa ja iltapäivä on kulunut kuvia käsitellen. Mulla ei ole hillitöntä kaipuuta päästä viltin alle päikkäreille, kuten yleensä iltapäivisin, vaan odotan innolla kampaajalle menoa ja ajattelin illalla vielä raivata to do -listan pikku juttuja kondikseen. Jaksaisiko tällä viikolla jopa nähdä ystäviä! 

Oisko se vaan taas uskottava, että kyllä tuo valokin on aika avainasemassa tän oman mielialan liikahtelujen suhteen. Se saa suuntaamaan ajatuksia jo eteenpäin ja kesää kohti.

Siitäkin huolimatta, että vielä pitää pukeutua villakerroksiin, ostin eilen Marks & Spencerin alesta kepeät fuksian väriset satiinihousut lämpimiä kevätpäiviä ajatellen. Ja huomaan jälleen iskeväni silmäni myös kaikkeen hempeään ja vaaleanpunaiseen. 

mekko – Uhana Design (saatu) / takki – Cubus / huopikkaat – Arctips (saatu) / huivi – Marimekko / korvakorut- Jatuli (saatu)

Mutta hetken taitaa vielä kestää tämä villavuodenaika. Pitää vaan olla kärsivällinen. Kyllä ne tennari- ja nahkarotsikelit sieltä joskus taas tulee. Ja niin tulee myös lisää parempia päiviä. Niin vaikeaa kun se onkin synkimpinä aikoina siellä peiton alla aina uskoa, niin pitäishän se jo kokemuksesta tietää, että niin kuin ei hyvätkään hetket, eivät myöskään huonot kestä ikuisuuksia.