Kiroilin edellisessä postauksessa kalenteriongelmiani, kun mikään paperinen kalenteri ei tunnu sopivan yksiin pääni sisäisen ajankuvan kanssa. Tein aiheesta myös FB-päivityksen, jossa kerroin viikon olevani päässäni spiraalin mallinen eivätkä kalenterin aukeamat siksi mitenkään taivu omaan ajatuskulkuuni. Ei mennyt kauaakaan, kun eräs ystäväni kommentoi asiaa seuraavasti: "Piti oikein kaivaa, että mikä oli se termi, kun näkee kalenterin tuolleen ja se on tilajatkumo. Synestesian yksi muoto". 

Sitten lähtikin Google laulamaan ja hetken kuluttua olin aivan hämmentynyt, eikö kaikki ihmiset näekään kalenteria mielessään? Koitin kysellä Tommilta, että "minkä näköinen kalenteri sinulla on päässäsi? Miten kuvitat aikataulut päässäsi? Jos puhun sinulle jostakin ensi huhtikuussa tapahtuvasta, niin mihin kohtaan kuvassa sijoitat tapahtuman?" Ei kuulema mitenkään, ei ole visuaalista kalenteria, aika ei ole hänelle paikka missään kuvassa. Ja mä olin ihan, että mitä hittoa, miten joku pärjää tolleen?

Lueskelin sitten useammankin artikkelin synestesiasta ja tässä pieni yhteenveto oppimistani asioista. Synestesia on neurologista aistien sekoittumista ja ilmenee siis siten, että aistiärsyke laukaisee ihan jonkin toiseen aistiin liittyvän aistimuksen. Yleisin synestesian muoto on merkki-väri -synestesia missä henkilö aistii esimerkiksi kirjaimet ja numerot myös väreinä. Myös viikonpäivät ja kuukaudet nähdään usein värillisinä. Joku toinen synesteetikko puolestaan näkee esimerkiksi äänet väreinä, muotoina ja tekstuureina. 

Yksi synestesian muodoista on sitten tosiaan tämä tilajatkumo, joka nyt sitten tulkintojeni mukaan itselläni on. Tässä aistien sekoittumisen muodossa henkilö näkee kalenterin ja esimerkiksi vuosiluvut kolmiulotteisessa avaruudessa. Kukin vuosi, kuukausi ja päivä sijaitsee selkeästi tietyssä paikassa tuota avaruutta. 

Yllä kuvakaappaus Google kuvahausta sanoilla "synesthesia calendar". Siinä on useampikin tyyppi yrittänyt kuvittaa omaa sisäistä kalenteriaan.

Jos yritän itse selittää omaa kalenteriavaruuttani, niin se ei siis ole staattinen, vaan pystyn liikuttelemaan kalenteria, zoomaamaan sitä niin, että tarkastelen vaikkapa kokonaista vuotta, tai vain yhtä kuukautta tai tarvittaessa vedän itseni kauemmas kalenterista jolloin näen janana vaikkapa kaikki vuosikymmenet välillå 1900-2010. Tässä vuosikymmenien janassa on vielä sellainen ominaisuus, että kunkin vuosikymmenen laatikko sisältää kuvia asioista joiden tiedän tapahtuneen tuolloin. Esimerkiksi 40 -luvun laatikoissa on mm. sodasta kertovia kuvia, kuva mummistani parikymppisenä Lottana, kuva isästäni pienenä jne. 60-luvun laatikossa näen oman äitini tuoreena äitinä isosiskoni kanssa, isäni armeijakuvan jne. 80-luvun laatikossa on sitten tietenkin paljon kuvia omasta lapsuudestani, mutta myös paljon yleisempää kuvastoa: Mauno Koivisto, Tsernobyl ja rumat permanentit.

Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä tarkemmin oman elämän tapahtumat sijoittuvat. Siinä missä lapsuuden tapahtumia voi tarkastella vain  katsomalla kalenteria hieman kauempaa, ehkä vuositasolla, voi esimerkiksi lukioajann tapahtumiin zoomata jo tarkemmin kuukausitasolla. Tietyt tärkeät päivät ovat kalenterissa ihan päivälleen. Näen ne siellä kuvina. 

Haluaisin kovasti pystyä piirtämään oman kalenteriavaruuteni kuviksi, mutta siihen tarvittaisiin 3D -osaamista.  Tässä kuitenkin hyvin, hyvin suuntaa antavia raapustuksia siitä miten viikot kulkevat päässäni.

Yksittäinen viikko on päässäni jotakuinkin ovaalin mallinen ja kiertää myötäpäivään. Ovaali on avaruudessa jotakuinkin vaakatasossa, mutta kuvakulma toki muuttuu hieman sen mukaan mistä kohdasta sitä katson. Useimmiten oma positioni on jossain täällä torstain nurkilla. (Jep, minä, tai ainakin pääni, siis olen itse tuon viikon kanssa samassa tyhjässä tilassa)

Yleensä tarkastelen tässä muodossa vain yhtä viikkoa kerrallaan ja jos haluan katsella useampaa viikkoa kerralla, siirryn kuukausinäkymään (joka on ihan sellainen kuin se olisi seinäkalenterissa, mutta kolmiuletteinen ja vaakatasossa). Jos kuitenkin katson muutaman päivän eteenpäin vaikkapa aikavälillä perjantai-keskiviikko, niin silloin seuraava viikko seuraa edellistä spiraalimaisesti. 

Yllä siis kolme viikkoa spiraalina keskeltä alkaen. Makes sense? Ai eikö? 😀 😀

Joko nyt ymmärrätte miksi esimerkiksi alla olevan kuvan mukainen kalenterinäkymä ei tunnu minusta luontevalta?

kuva:Ajasto

Vieläkö yrittäisin selittää miltä näyttää vuoteni? Tammi-, helmi- ja maaliskuu ovat jostain syystä vierekkäin, mutta siitä kuukaudet lähtevätkin sitten seuraamaan toisiaan alekkain, mutta samaan aikaan ne ikään kuin kiertävät ympärilleni oikealle. Jos huhtikuuhun tarttuakseni minun on ojennettava käteni etuoikealle, niin joulukuu onkin sitten jo selkeästi minun oikealla puolellani. Siellä kalenterissa sitten töröttää erilaisia kuvia ja pallukoita asioiden merkkeinä. 

Nyt mua sitten mietityttää, että miten muut ihmiset oikein kalenterin ja ajankulun visualisoi tai sitten ei visualisoi? Jos sinulla on tällainen avaruus päässäsi niin millainen se on? Tai jos taas olet tyyppi, joka ei näe aikaa missään mielensä sisäisessä tilasssa, niin kertokaa että miten ihmeessä te sitten ajan ja sen palaset ajattelette? Tämä kiinnostaa mua ihan suunnattomasti, koska tosiaan prjantaihin saakka kuvittelin, että kaikilla on päässään kolmiulotteinen aika-avaruus. 

 

 

 

 

 


Kurkatkaapa ihan heti aluksi sinne omiin housuinne, sieltä pöksyistä löytyvän pissivehkeen malli nimittäin monien ihmisten mukaan määrittelee sen millaisista asioista sinun kuuluu olla kiinnostunut. 

Bloggaajakollega Emmi Nuorgam kirjoitti perjantaina blogiinsa hämmästyksestään Anttilan nettikaupan lasten lelujen kammottavan sukupuoliroolitetuista kuvausteksteistä. Ja mitä tapahtui? Hän sai niskaansa aivan uskomattoman paskaryöpyn.

Omasta blogistaan Emmi poisti kommentit ja sulki mahdollisuuden uusien jättämiseen (fiksu veto, ehdin lukea kommentteja ja se oli ihan sairasta menoa hiekkapillu-irvailuineen ja itsemurhaan kehottamisineen), mutta Iltalehden uutiseen Anttilan anteeksipyyntöä koskien on satanut sadottain ihan käsittämättömän raivoisaa palautetta. Ja ei, tyypit ei siis ole raivoissaan Anttilalle vaan noita tekstejä arvostelleelle Emmille. Luin kommentteja ja kiehuin puolestani itse raivosta. 

Siis mitä on nämä kommentit ja ihmiset niiden takana??? Tässä muutama lainaus Iltalehden keskustelusta:

"Siis mitä?? Tytöille tyttöjen leluja ja pojille poikien leluja, on se niin väärin. Mikähän mahtaisi olla pojan ilme jos pukin kontista tulisikin barbi tai tyttö saisi leikkiauton. Sukupuoli nyt vaan määrittelee kiinnostuksen kohteen ja hyvä näin. Piste."

"Kyllä se vain niin menee että normaali poikalapsi etsii autot sun muut käsiinsä. Jos ei niin ei ole normaali ja piste"

"Nuket kuuluu tytöile ja autot sun muut pojille ja tuossa ei todellakaan ole mitään väärää .Nämä suvakit saa mennä sinne missä pippuri kasvaa"

"Soisin Anttilan lopettavan anteeksipyytelyt – näitä sekopäitä joita luonnolliset sukupuoliroolit häiritsevät, lienee väestöstä 0,0000000-jotain promillea. Äänekkäitä nämä toki ovat, mutta ei niistä kannata välittää."

"No menee pikkasen yli tämä nykypäivän sukupuolettomuus-vouhotus! Pitäisikö sitten kaikista kasvattaa sukupuolineutraaleja, bi-seksuaaleja, homoseksuaaleja jne…toisekseen eikö ihmisillä tässä maailmantilanteessa ole hieman suurempiakin huolia kuin joku mainos…?"

 

Näiden ajatusten ja avautumisten taustalla tuntuu olevan hirmuinen fobia siitä, että jos ei lapsia kasvateta stereotypiseen sukupuolensa määrittelemään rooliin, niin sitten se kasvaa jotenkin kieroon. Ja sehän on tällaiselle "normaaleista tytöistä ja pojista" kohkaaville Aito Avioliitto -ihmisille maailman hirvein asia. Että jumalauta, omasta lapsesta tulis jotain muuta kuin normaali!

Ja just siitä tällaisessa Anttilan käyttämien sukupuolirepresentaatioden vastustamisessa on kyse, että osa meistä ihmisistä haluaisi päästä eroon ainaisista normaaliuden määritelmistä. Että jokainen meistä voisi tuntea olevansa normaali ja hyväksytty ja ihan vaan oma itsensä olipa sukupuoli, seksuaali-identiteetti, kiinnostuksen kohteet ja myös ulkonäkö mitä vaan. Että jokainen saisi itse määritellä itsensä ilman, että joku sanoo sun olevan epänormaali. 

Mä en itse ymmärrä kuinka nämä toiveet siitä, ettei lapsille syötettäisi vanhempien ja muiden kasvattajien toimesta mitään valmiita sukupuolirooleja, voidaan kokea niin vaarallisena ja mädättävänä asiana kuin nämä sadat Iltalehden uutista kommentoineet ihmiset (ja Emmille palautetta jättäneet henkilöt) asian kokevat. En minä ainakaan näe asiaa niin, että tässä toivottaisiin mitään sukupuolten kadottamista ja neutralointia. Itse ainakin toivon ihan vaan sitä, että yhdellekään lapselle (tai nuorelle tai aikuisellekaan) ei koskaan sanottaisi, että "et sä nyt tolleen voi tehdä/ajatella, koska sä oot tyttö/poika". Että kaikki sais olla ja haaveilla ja leikkiä ja harrastaa just niin kun itse haluais ilman, että joku persläpi leimaa sut sen takia epänormaaliksi. 

Mä koen itse saaneeni just loistavan kasvatuksen tältä kannalta. Ei, mua ei ole kasvatettu mitenkään sukupuolineutraalisti (eihän sellaista sanaa vielä edes tunnettu kasarilla), vaan kyllä aina on ollut ihan esillä ja selvillä, että olen tyttö, mutta vanhempani eivät ole koskaan päättäneet asioita puolestani sukupuolen perusteella. Minulle tämä stereotypisten roolien välttäminen tarkoittaa sitä, että minä sain kiinnostukseni mukaan touhuta mukana niin pullanleivonnassa kuin kattoremontissakin. Koskaan en muista, että mulle olisi sanottu, että jokin haaveeni tai toiveeni olisi "ihan hölmö, koska eihän toi oo tyttöjä varten".

Ja mä voisin totta kai omassa kuplassani ajatella, että näinhän se aina menee, mutta noita Iltalehden uutiseen alla olleita kommenttejakin lukiessa käy varsin hyvin ilmi, että on edelleen olemassa ihan hillittömän paljon ihmisiä, jotka sanovat vakavissaan ääneen vaikkapa sellaisia asioita kuin "minun poikahan ei mitään balettia tanssi, se on homojen hommaa" tai että "ei oo kyllä tuo naapurin tyttö normaali, kun ei nuket ja keittiöleikit kiinnosta!". 

Mä en voi edes kuvitella miten kamalalta se tuntuu, kun oma vanhempi lyttää sun haaveet ja kiinnostuksen kohteet sen perusteella, että onko sulla minkämoinen pissavehje. Sit on koitettava olla sellainen omien vanhempien ja ympäristön määrittelemä "normaali", jotta tulisi hyväksytyksi. Näitä surullisia tarinoita muiden odotuksien mukaan elämisestä on nähty ja kuultu aivan liikaa. 

Auton on pojille ja nuket tytöille, piste! -huutajat kuvittelevat, että tämän valmiin roolituksen vastustajat pakottavat poikansa pukeutumaan vaaleanpunaisiin röyhelöihin tai, että he haluavat häivyttää lapsistaan kaikki vihjeet sukupuolesta. Eihän tässä nyt siitä ole kyse, vaan siitä, että ei kielletä, ei määritellä valmiiksi normaalia eikä ainakaan anneta lapsen ymmärtää, että hänen omat henkilökohtaiset mielenkiinnon kohteensa olisivat väärin. Siis ainoa minkä puolesta tässä nyt puhutaan on mielestäni se, että me kaikki saataisiin olla normaaleja ihan sillä omalla ja itse valitsemallamme tavalla. Mitä jos kohdeltaisiin niin lapsia kuin aikuisiakin lähtökohtaisesti yksilöinä eikä sen mukaan miltä jalkovälissä näyttää.


Olin pari päivää sitten Me Naisten haastattelussa, jossa vastattiin erilaisiin naisia koskeviin väittämiin. Yksi väittämä kuului, että "naisen käsilaukusta ei koskaan löydä mitään". Vastasin epäröimättä kyllä ja aloin sinä samalla ihan mielenkiinnosta penkoa, että mitä kaikkea mun viime aikojen käytetyin veska oikein on niellytkään. Ja kyllähän sieltä löytyi yhtä sun toista, mutta ei sentään silistysrautaa niin kuin äidiltäni aikoinaan. (ja hän ei siis itse muistanut silitysraudan olevan käsilaukussa.. )

Tällä kertaa ei kassista löytynyt elintarvikkeita, vaan Marc O'Polo olkalaukkuni sisältö tällä viikolla reissatessa näytti seuraavalta:

Muutama objektiivi, laturi (ja tietenkin itse kamera, joka puuttuu kuvasta), lääkkeet, rakkolaastareita, kynsilakka, pari huulirasvaa, silmälasit, matkakortti, tukkalenksu, puhelin, lompakko, läjä huulipunia, kasa papereita, kuitteja ja alennuskuponkeja, random meikkisiellin, kampa, ihmeellisen paljon kyniä, avaimet, puhelimen laturi, kalenteri ja nahkahanskat. 

Käsilaukusta löytyi siis kuusi huulipunaa ja yksi sävyttävä huulivoide ja rotsin taskuista vielä pari punaa lisää ja siitä huolimatta oli eilen aamullakin tilanne, että ei ollu just sellasta sävyä kuin oisin huulilleni halunnut. Varsinainen first world problem. Hanskoja en ole vielä kertaakaan tänä syksynä kiskonut käteeni, mutta siellä ne jo laukussa matkustaa kaiken varalta. Kynien määrää en yhtään tajua, harvoin edes kirjoitan mitään paperille. 

Compeedin rakkolaastarit on ihan mun best friend nyt, kun koitan taltuttaa mustia kiiltonahka Martensejani pehmeämmäksi. Toisen kengän kanssa ollaan jo väleissä, mutta toinen kalvaa edelleen kantapäätäni, mutta onneksi noi laastarti pelastavat tilanteen. Uskoisin, että muutama käyttökerta vielä ja pääsemme Marttien kanssa väleihin.

Kynsilakankan (saatu Lumenelta) majailua laukussani en oikein tajua, kun enhän mä osaa edes lakata näitä nysiäni. Mutta kyllä mä aina toisinaan yritän jotain töhriä ja tuolla Lumenen vaalealla helmiäislakalla ei onneksi saa kauhean näkyvää sotkua aikaa, vaikka maali ei ihan pelkkiin kynsiin osuisikaan. 

Greippiä ja eukalyptusta sisältävä Hurraw:n Kapha huulivoide (saatu) on koukuttanut minut raikkaalla tuoksullaan ja miellyttävällä koostumuksellaan. 

Tärkein laukussa kulkeva asia on tietenkin avainnippu, jota koristaa henkkamaukasta löytynyt suloinen pupuotus. Juuri avainten kohdalla useimmiten saa kokea sen, ettei laukusta todellakaan löydä mitään. Ei ole yks tai kaks kertaa, kun olen raivoissani kääntänyt koko laukkuni sisällön maahan kerrostalomme ulko-oven eteen, kun avaimet eivät ole hirmuisestä kaivelusta huolimatta sattuneet sekasotkusta käteen. Avaimenperässähän olis toki tuollainen klipsu, jolla ne sais laitettua kiinni vaikkapa johonkin laukun lenksuun jotta löytyisivät helpommin, mutta ei kai sitä nyt sellaista koskaan tajua käyttää.

Seuraavaksi onkin vuorossa tuon laukussa lymyilevän paperikasan perkaaminen, sillä sen seassa on myös useampi sellainen kuitti, joita tarvitsen laskuja väsätessä. Todella ihaltavaa kirjanpitoa… 😀

Ihailen suuresti ihmisiä joiden käsilaukut on aina siistejä ja tavaroille on tarkat paikkansa, mutta itse en vaan kuulu kyseiseen heimoon. 

Mitään outoa ei laukustani onneksi tällä kertaa löytynyt, mutta asia ei ole näin joka kerta. Ällöin laukustani löytynyt asia on ollut todella homeinen karjalanpiirakka. Yöks. Tuota riisipiirakkaa iloisempi ylläri oli puolestaanyhden baari-illan jälkeen veskasta löytynyt rullakebabin puolikas. Siellä se pötkötti söpösti folioon käärittynä ja pelasti darrapäivän. 

Mikä on oudointa mitä sun käsilaukusta on koskaan löytynyt?