Sitä tuntee itsensä ihan hillittömän paskaksi ja kelpaamattomaksi, kun ei pääse edes työhaastatteluun vaikka on tehnyt omasta mielestään aivan tappavan hyvän hakemuksen ja portfolion työhön, josta ihan todella ajattelee, että tähän mulla vois olla saumat ja mun cv on kyseistä paikkaa ajatellen aivan loistava. Sitä alkaa ajatella, että mun työkokemuksella ja koulutuksella ei ole asiaa yhtään mihinkään enää ikinä.

Mä voin myöntää, että olen ollut viime aikoina melkoisen masentunut tämän tilanteen vuoksi. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, koska päivittäisestä työpaikkailmoitusten vainoharhaisesta selaamisesta huolimatta en tunnu löytävän juurikaan paikkoja joihin itseni kannattaisi edes hakea. Kukaan ei tunnu tarvitsevan työntekijää, jolla olisi minun osaamiseni ja kokemukseni.

Normaalit arkipäivät tuntuvat omalla kohdalla tällä hetkellä täysin turhilta. En oikeasti tiedä miksi nousisin sängystä. En koe olevani tarpeellinen ja hyödyllinen ihminen. Tunnen jonkinlaista onnea lähinnä silloin kun olen jossain muualla kuin kotona, jotakin ennalta suunniteltua ohjelmaa toteuttamassa. Kuten nyt vaikka tuo muutaman päivän Oslon reissu, saatoin hetken aikaa olla ajattelematta hyödyttömyyttäni. Ahdistus palasi välittömästi Suomeen palattuani. Jo lentokentällä Poriin lähtevää bussia odottaessani selasin jälleen tuskaisena läpi kaikki työpaikkailmoitussivustot, jotka olivat saaneet olla rauhassa reissuni ajan.

lamppu1

Minä typerys elin vuosia ajatellen, että tuskin työttömyys osuu omalle kohdalleni, olinhan tähänkin saakka aina löytänyt töitä ja välillä useammankin samalle aikaa. Mutta tässä mä nyt olen, tilanteessa, jossa tulevaisuudesta ei ole mitään takeita. Normaali suunta on eteneminen. Nyt mä en etene, vaan menen taaksepäin. Juuri kun oli vuosien aikana saanut hilattua tulonsa tasolle, jolla alkoi suurinpiirtein pärjäämään saakin huomata olevansa pian huonommassa tilanteessa kuin viimeisinä opiskeluvuosinani. En ole koskaan työssä käydessänikään ollut mitenkään kovin hyvätuloinen ja nyt sitten pitäisi keksiä miten tulla vuoden alusta alkaen toimeen n. kolmasosalla aiemmasta. Valehtelisin jos väittäisin, ettei se huoleta minua aivan järjettömästi.

Tässä sitä nyt katsellaan vuokrailmoituksia sillä silmällä mistä löytyisi sopiva asunto nykyistä edullisemmin. Miten nololta sekin tuntuu, että joutuu vaihtamaan asuntoa pienempään siksi, ettei kohta enää ole varaa nykyiseen. On hankalaa luopua jo saavutetusta tasosta. Meillä on kylläkin kiikarissa yksi kämppä joka olisi sekä edullisempi, että monella tavalla nykyistä parempi, joten muru lohdutti. että sehän olisi silloin vain upgreidaamista eikä rahattomuudesta johtuva muutto.

Huoli taloudellisesta pärjäämisestä yhdistettynä tunteeseen tarpeettomuudesta onkin todella toimiva yhdistelmä ja omiaan pitämään yllä sitä jonkinmoista itseluottamusta, joka aina välillä koittaa muistuttaa olemassaolostaan.. not. Mä tiedän, että masennukseen vaipuminen ja luovuttaminen ovat asiat joihin ei todellakaan saisi nyt sortua, mutta iloisen, energisen ja tulevaisuuteen luottavan mielialan ylläpitäminen ei ole tässä kohtaa ihan hirvittävän helppoa.

portaat1

Tällaisten tunteiden kertominen julkisesti vain tuntuu ehkä hieman riskaabelilta. Sillä kaikki haluavat töihin vain kunnianhimoisia, energisiä ja positiivisia uraohjuksia. Ja nyt minä kerron julkisesti olevani peiton alla päiviäni viettävä masentunut peikko, joka on menettänyt itseluottamuksensa. Pelkojen ja negatiivisten tunteiden näyttäminen kun ei kuulu menestyjien strategiaan.

Nämä ovat tunnelmat juuri nyt. Mutta minä toivon kovasti, että voin jossain vaiheessa kirjoittaa toisenlaisistakin fiiliksistä. Sillä kyllä mä tiedän, että luovuttaminen ei oikeasti ole vaihtoehto. Ehkäpä reilu kuukausi tätä puhdasta mörköilyä on jo riittävästi, ehkä mä jo pian saan aikaiseksi alkaa pitämään itsestäni huolta. Mä haaveilen, että keksisin jotakin asioita jotka ilahduttavat minua. Haaveilen, että jaksaisin kammeta itseni ulos kävelyille. Haaveilen jotakuinkin järkevästä päivärytmistä. Ihan pian, ihan muutaman päivän päästä mä kenties jo saan haaveitani jopa toteutettuakin. Tänään ei kuitenkaan ollut vielä se päivä.

Mutta huomenna on pakko herätä jo aamulla, koska olen varannut ajan akupunktioon. Ja koska on pakko herätä, aion olla tehokas ja saada asioita aikaiseksi. Listalla mm. taas yksi työhakemus, johon meinaan jälleen antaa ihan kaikkeni. Sitä kirjoittaessa mä jälleen hetken ajan uskon itseeni ihan täysillä ja mietin kaikkia niitä asioita joita osaan ja kaikkia niitä töitä joissa olen pärjännyt loistavasti vuosien aikana. Kaivan mielestäni kaikki ne loistavan työntekijän ominaisuudet jotka minussa on tämän unisen harmaan mössön alla.

Jossain pohjalla on kuitenkin vielä ihan pikkiriikkinen usko siihen, että kyllä kaikki järjestyy.


Koska mulla oli illalla yksi kuvaus mun vanhalla työpaikalla, käytin tilanteen hyödykseni edellisen päivän tapaan ja työt tehtyäni nappailin itsestäni asukuvat studion tyhjää seinää vasten.  Seinän lisäksi tyhjää on kulkaa jotain muutakin, se on mun pää. Tai toisaalta se on ihan täynnä, mut se on niin täynnä, että se on jo tyhjä. Just. Kuulostaa selkeeltä, eikö?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

mekko ja neuletakki-H&M/kengät-Vagabond/laukku-kirpparilöytö

Musta on tuntunut viime aikoina, että mun päässä oleva kaaos ja epätietoisuus elämäni suunnasta on valitettavasti näkynyt myös täällä blogissa. Olis ihan hirvittävästi aiheita joista mä haluaisin saada aikaiseksi hyvää sisältöä tänne blogiin, mutta en vain kaikelta ajatuspaineeltani saa otetta mihinkään. Stressaan ihan kohtuuttoman paljon töistä vaikka niitä on aiempaa vähemmän. Samaan aikaan pyöritän päässäni luuppina kysymyspatteristoa Mitä mä haluun? Mitä mulle tapahtuu? Mistä töitä? Miten tuun toimeen? Miten mä uskallan? Mitä jos en onnistu? Mitä jos mua ei enää tarvita mihinkään? Mitä jos? Mitä jos ei?

Mun tapana ei ole ollut pyydellä blogissani anteeksi. Mä saan olla viikon hiljaa jos mua huvittaa ja mä saan kirjoittaa tai olla kirjoittamatta just niistä aiheista kuin mä haluan. Mutta nyt mulla on ekaa kertaa sellainen olo, että mä haluan oikeasti pahoitella tilannetta. Mä olen pahoillani siitä, että tää blogi polkee paikoillaan. Eniten mä taidan kuitenkin pahoitella sitä itselleni, sillä tää monta vuotta pystyssä ollut hengentuotos on mulle aivan järjettömän tärkeä. Tää on se juttu, joka on pysynyt messissä mun elämässä monen muun asian jäädessä historiaan. Ja mä haluaisin tehdä tätä hyvin. Siks mua stressaa ja ahdistaa tällä hetkellä kaikkien muiden juttujen lisäksi myös se, ettei tää blogi ole sillä tasolla jolla haluaisin sen olevan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nyt mä siis pyydän vilpittömästi anteeksi teiltä ja itseltäni, että mun jumitus näkyy myös täällä mulle niin rakkaalla blogitontilla. Toivon, että kärsivällisyys riittää niin teillä kuin mullakin ja tästä tahmeasta tilanteesta päästään eteenpäin. Mä haluan saada itteni kasaan ja tän blogin sille tasolle jolla se mielestäni kuuluisi. Kalenterin mukaan mulla pitäisi nyt vihdoin olla aikaa tehdä tätä juttua mistä mä tykkään, mutta on vaikeata keskittyä nauttimaan siitä, kun perustukset huojuu.

Blogin nimeksi voisi ehkä tätänykyä muuttaa Tyylin metsästyksen sijaan muotoon Tasapainoa metsästämässä. Tai onnea. Tai energiaa. Oikeastaan mä metsästän nyt ihan mitä tahansa mikä veis pois tän vatsassa kouristelevan epätietoisuuden ja muotoaan päivittäin muuttavan ahdistuksen. Eli olisko blogin nimi siis Mitä tahansa epätietoisuutta ja stressiä helpottavaa metsästämässä. Ehkä. Kuvitellaan se mielikuvitusmusteella tohon banneriin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

tasainen iho – Photoshop (No shit? Menikö Veera vähän överiksi se airbrushaaminen! 😀 )

Nää hymyilevät ja virheettömäksi photarodut kuvat luovat mahtavaa kontrastia tälle mun matalalentoiselle ajatustenvirralle. Kuvissa on jumalauta hymyiltävä vaikka mikä fiilis olis sisällä, sillä jos en hymyile, näytän tosi vanhalta ja väsyneeltä. Ja vähän bulldogilta kans. Ja sitä mä en halua. Mä näytin surulliselta bulldogilta kerran yhdessä Trendi-lehden kuvassa. Oon siitä edelleen katkera ja murheellinen. 😀

Mut koska musta olis ikävää lopettaa tää postaus ahdistukseen ja murheeseen, niin haluan kertoa yhden positiivisen jutun jonka olen viime aikoina oivaltanut. Mä olen saanut huomata, että mä tykkään opettamisesta. Mä olen viimeisen kuukauden ajan pitänyt muutamia kursseja ja koulutuksia työni puolesta ja siitä on saanut mahtavia onnistumisen tunteita. On ihan älyttömän hieno tunne, kun huomaa toisten oppineen uusia asioita mun opastuksella. Ja on kivaa saada palautetta, että on onnistunut puhumaan ja esiintymään niin, että se on ollut mielenkiintoista ja antoisaa. Onnistumisen tunne tällaisessa asiassa kohottaa kivasti itseluottamusta omaa ammattitaitoa kohtaan. Ja se on fiilis mikä on tämän hetkisessä elämäntilanteessa ihan kullanarvoista. Nyt olis suuri vaara vaipua sellaiseen Mä en osaa mitään enkä kelpaa mihinkään -alhoon, joten haluan tietoisesti ottaa kaiken ilon irti niistä hetkistä, kun tunnen onnistuneeni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Postaus on hyvä lopettaa hymyilevään fotoon. Kyllä tää tästä. Niinhän ne viisaat aina sanoo, että asioilla on tapana järjestyä. Onhan?


Viime viikolla kerroin uudesta epävarmuuden tilasta elämässäni. Kerroin pelosta ja ahdistuksesta, että mitä jos en enää ikinä löydä töitä. No, mieliala on aaltoileva asia, sillä nyt alkaneella viikolla fiilis on taas vuorostaan ollut positiivinen ja toiveikas.

Sunnuntain vietin järjettömän koulutehtävien aiheuttaman ahdistuksen kourissa. Päädyin jopa itkeä pillittämään peiton alla, kun kurkussa häirinnyt palan tunne ei vaan ottanut laantuakseen.

Ehdin jo tehdä päätöksen, että luovutan tuon kouluhomman suhteen kokonaan. Ihan tässä viime metreillä. Niin mahdottomalta tuntui juuri nyt alkaa kirjoittamaan kaikkia vaadittuja asioita. Miten ihmeessä kirjoittaisin markkinointisuunnitelmaa ja toimintasuunnitelmaa seuraavalle vuodelle, kun en helvetti tiedä, että mitä teen ja missä teen ja valokuvaanko ylipäätäänkään? Ja siitä seurasikin ajatus, että mitä mä teen sillä VAT-tittelillä, jos en ehkä enää edes tule työskentelemään valokuvaajana.

Aatokset olivat siis sunnuntaina synkeät ja päivä tosiaan kului pitkälti nukkuessa. Angstasin tiannetta myös Facebookissa ja sieltä löytyi taas ihmisiä jotka uskoivat mun voimavaroihin itseäni enemmän ja sain hyvää tsemppausta urakan loppuunsaattamiseksi. En kylläkään heti uskonut muiden sanoja, vaan murjotin edelleen syvässä varmuuden tilassa, että tää oli nyt tässä ja mä en sitä koko perkeleen tutkintoani loppuun jaksa viedä.

Onneksi heräsin tähän viikkoon ihan eri jalalla. Ensimmäisen kerran ties miten pitkään aikaan, heräsin maanantaiaamuun ilman ahdistusta ja tympeyttä siitä kuinka edessä olisi pitkä ja tympeä työviikko. Tommi oli lähdössä vasta iltavuoroon, joten sai nukkua aamulla rauhassa yhdessä ja herätä uuteen viikkoon ilman kiirettä. Sitten tein vähän kuvankäsittelyhommia pyjamahousut jalassa ja pesin välillä pyykkiä. Päivä jatkui kaikkien pikkujuttujen hoitamisella pitkin kaupunkia ja iltapäivällä tein taas vähän töitä omaan tahtiin omassa työhuoneessani.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Löysin tuon Bagladyn sormuksen loppukesällä alesta ja ajattelin tarvitsevani sen muistuttamaan itselleni, että tänäänkin on hyvä päivä.

Ja siinä keskellä maanantaita mä sen tajusin, että just nythän asiat on oikeastaan niin kuin mä olen pitkään niiden toivonut olevan. Vain muutama ”oikea” työpäivä viikossa ja enemmän vapaa-aikaa ja mahdollisuuksia tehdä niitä asioita joista tykkää. (tai no, se nyt ei toteudu ihan vielä, ei ennen kuin se hiton näyttö on ohi..)

Taloudelliset asiat toki ei tällaisella systeemillä voi olla ihan yhtä hyvällä tolalla kuin täyspäiväisesti töitä tekemällä, mutta monen asian mentyä nyt aika hyvin kohdalleen (mm. ne veronpalautukset, joista tuli lopullinen päätös eilen) mä tiedän nyt pärjääväni vuoden loppuun niillä töillä joita on tiedossa tällä hetkellä.

Joten miksi mä en nyt sitten nauttisi täysin rinnoin tästä mahdollisuudesta elää hetken aikaa niin, että mulla on aikaa itselleni ja tykkäämilleni asioille. Mä aioin yrittää parhaani mukaan ottaa tästä kaiken irti. Niin kauan mä olen ehtinyt toivoa, että sais jonkin tauon, jolloin olis enempi aikaa ja energiaa huolehtia itsestään ja nyt mulla on sellainen. Ole nainen onnellinen ja tyytyväinen!!!

Tää ei nyt suinkaan tarkoita, että ne ”mä en saa ikinä töitä, yhyyy” -ajatukset olis kaikonneet johonkin. Ei ne ole. Mutta oli hienoa älytä tän tilanteen hyvät puolet. Mä tulen varmasti seuraavien kuukausien aikana viettämään monta päivää itkien peiton alla ja peläten niitä asioita joista aiemmin kirjoitin, mutta mä yritän viettää monia päiviä myös fiilistellen tätä vapautta.

IMG_3771

Aika paljon siitä ahdistuksen tunteesta johtuu A) tietenkin siitä, että on huolissaan taloudellisista asioista, mutta ehkäpä vielä suurempi on se syy B), joka on pelkoa siitä, että ilman jotain ammatillista ja työn muodostavaa määrettä mä olisin jotenkin huonompi ihminen.

Meidän yhteiskunnassa ihmisiä määritellään ja arvotetaankin hirvittävän paljon ammatin, työnkuvan ja titteleiden kautta. Uuteen ihmiseen tutustuessa ensimmäisten kysymysten joukossa on yleensä ”mitä sä teet työksesi?”. Vaikka tuollaiset asiat harvoin vaikuttavatkaan esim. läheisissä ihmissuhteissa, niin tuntuu, että moneissa yhteyksissä asiaa on lähes mahdotonta täysin ohittaa.

Mä olen myös sillä tapaa CV-ihminen, että mulla on aina ollut kauhea huoli työnhakutilanteissa, että mitä jos mun CV-on liian yksipuolinen tai suppea tms. Olen tehnyt monia sellaisia projekteja tai lyhyitä töitä joista ei ole juurikaan maksettu tai niihin on pitänyt käyttää kokopäivätyöstä jääneitä vapaapäiviä ihan vain siksi, että olen ajatellut kyseisen jutun kenties vievän mua jollain tapaa eteenpäin ja tajunnut sen olevan hyvä referenssi. Kaltaiseni CV-ihmisen kauhistus siis onkin se, että työhistoriaan tulee aukko. Niin typerältä kuin se kuulostaakin, niin se tässä varmaan on se mitä mä eniten pelkään.

Mutta tän postauksenhan ei nyt pitänyt olla tuota negailua, vaan tämän pointti oli nuo mun positiiviset oivallukset tästä tilanteestani! Vielä huominen kotona, kylläkin töitä tehden, ja vasta torstaina tuuraustyöpaikalle Harjavaltaan. Perjantaina voin työskennellä valintani mukaan joko omassa ihanassa seurassani kotona tai mennä työpaikalle. Lauantaina taas hieman kuvaushommia ja sen jälkeen taas neljä päivää käytettäväksi niin kuin itse parhaaksi näen. (Joo, joo, teen sen portfolion enkä pelkästään laiskottele! 😀 )

Yritän siis taistella näiden aaltoilevien fiilisteni kanssa ja pysyä sillä kannalla, että hitto, mullahan on ihan mahtava loppuvuosi tulossa!

PS. Toivottavasti te kestätte näitä mun fiilistenvatvomispostauksia, sillä näitä on varmaan tasaisin väliajoin nyt luvassa…

PPS. Kai huomasitte, että olin postannut jo kerran aiemmin tänään. Tsekatkaa mun söpö hattu TÄSTÄ!