Nyt se kuulkaa taas iski, hillitön stressi tulevasta. Ahdistus siitä, että ei ole mitään suunnitelmia, tavotteita eikä päämääriä. Mun viimeinen töitä tietävä kalenterimerkintä töröttää allakassa 5.9. ja se on sitten taas ihan herran haltuun. Yritän sanoa itselleni, että tähän epävarmuuteenhan ehti jo reilussa vuodessa tottua ja kaikki sujui oikein hyvin ja hommia putkahteli kyllä tasaisesti, mutta jostain syystä tämä 5 kk kokopäivätöitä ja hyvää liksaa pisti pakkaa sen verran sekaisin, että tyhjään hyppääminen hirvittää jälleen.

Olenkin nyt sitten taas viime päivinä A) selannut epätoivoisena työpaikkailmoituksia, B) miettinyt voisinko alkaa opiskelemaan jotain ja C) laskenut kuinka pitkälle säästöni riittävät jos tienestit loppuvat. Kohtaan A) olen todennut, että ois kiva osata muutakin kuin kuvata. Asia B) eli opiskelu on käynyt mielessä lähinnä siksi, että en ole vielä koskaan ennen ollut tilanteessa jossa minulla ei olisi mitään tutkintoa tähtäimessä. Siitä saakka, kun astuin koulutielle vuonna 1988, on minulla ollut jotain opintoja kesken tai tähtäimessä aina menneeseen kevääseen saakka. Tuntuu, että kehitykseni pysähtyy, jos en opiskele. Mutta sitten taas toisaalta en kyllä enää jaksaisi mitään kovin pitkäjänteisiä opintoja. Ennemminkin mielessä pyörii erilaiset lyhytkurssit asioista jotka tukisivat jo olemassa olevaa osaamistani.

Ja mitä tuohon kohtaan C) eli rahaan tulee, niin iloitsen siitä, että tämän sijaisuuspätkän ansiosta olen saanut koottua puskuria muutamaksi kuukaudeksi. Ja minä kun jo niin ehdin herkutella ajatuksella, että käyttäisin rahat vaikka reissaamiseen ja saisin vihdoin hankittua yhden kaipaamani objektiivin, mutta mitä enemmän on paniikki nostanut päätään, sitä varmempi olen ollut, että joudun käyttämään kasaan saamani säästöt kaikkeen tylsään ja arkiseen kuten vuokraan ja lainanlyhennyksiin.

Mistä sitä ihminen aina saa kehitettyä itselleen ahdistuksen ja stressin? Siis juurihan minä viime talvena olin oikein tyytyväinen vapaaseen, epävarmaan ja yllätykselliseen elämääni. Epäilen, että tulen pitämään siitä taas pian kovastikin, mutta jotain pieniä merkkejä toimeentulosta ja jonkinlaisia tavoitteiden poikasia se kyllä vaatii. Mutta mistä mulle tavoitteita ja elämän pieniä maaliviivoja? Mä haluaisin löytää jonkin jutun mistä innostua ja missä kokea onnistumisen tunteita, mutta mä en yhtään tiedä mitä se vois olla. On vaan olo, että jokin innostuksen ja ilon liekki tarttis saada sytytettyä valaisemaan omaa arkea.  Se on näitä first world problemseja kun kaikki on ihan hyvin, mutta silti jotain puuttuu.

Näillä sekavilla ajatuksilla on hyvä palata pienen tauon jälkeen tänne blogiin. Toivottavasti ruudun sillekin puolelle joku palaa. Jos teitä siellä on, niin kertokaa mulle millaisia tavoitteita teillä on tällä hetkellä? Mitä kohti te ponnistelette?


Onpas mulla nyt ollu vähälle aikaa paljon uusia vaate- ja asusteostoksia täällä blogissa. Myönnän, alennusmyynnit on mulle melkoinen kompastuskivi ja tulee hankittua jotain vähän kokeilevampiakin juttuja kaiken tutun ja turvallisen lisäksi. Aika kokeilufiiliksellä päädyin ostamaan tämänkin Lindexin Generous-osastolta puoleen hintaan löytyneen silmissä vilisevän jakun. Olen aiemmin kovasti vältellyt tuollaisia leveähihaisia yläosia, koska koen niiden suurentavan yläkroppaani entisestään, mutta jokin tässä sitten kuitenkin vetosi ja tunsin, että vaikka hihat ehkä hieman leventävätkin figuuria, niin toisaalta se taas tuntuu hieman häivyttävän tissiosastoa.

Näin jakun mielessäni mustien pillifarkkujen ja kiilakorkosandaalien kaverina, mutta päätin tänään lämpömittaria kurkatessani pistää ranttaliksi ja leikkiä kesää lyhyttäkin lyhkäisemmissä shortseissa. Se on muuten jännä miten sitä ei lainkaan pistä talvella merkille kaikkea reisissä asustelevaa selluliittiä. Se ei vaan yksinkertaisesti näy heppoisissa keinovaloissa, mutta auta armias, kun ensimmäisen kerran paljastat kinttusi kesän kovaan auringonvaloon, niin kyllä vaan jokainen kuoppa ja kuhmu muistuttaa olemassaolostaan. Mutta sekin on asia, jonka kanssa on vaan elettävä sen kummemmin itseään asialla piinaamatta.

Sellureisistä päästäänkin näppärästi sitten himppasen alemmas kintuissa ja siihen asiaan, joka mua oikeasti eniten omassa vartalossa ärsyttää. Mä olen sinut vararenkaideni, selluliittini ja monen muun yleisesti virheenä pidettävän asian kanssa, mutta, jos yhden asian voisin kropastani korjata, niin se olis polvet. Niin, luitte oikein, polvet. Oon joskus jopa sanonut, että haluisin polvien kauneusleikkaukseen. No tuskin kyllä ihan oikeesti veitsen alle koipiani veisin, mutta jos taikasauvaa heilauttamalla pystyis ne kaunistamaan, niin kyllä kiitos.

Ei mun polvissa ole alun perin mitään vikaa ollut, mutta elämä on alkanut näkyä niissä melkoisesti. Ensin yli kymmenen vuotta lentopallon peluuta runtelivat polvisuojista huolimatta, ja kaikenmoista pientä rustopattia ilmaantui kauniita sääriäni kiusaamaan. Sen jälkeen ihan vaan yleinen kompurointi on kostautunut jättäen jäljen jos toisenkin. Oikeaassa polvessa on iso rustottuma kaaduttuani talvella keskellä kauppatoria jääpaakun päälle. Samaista polvea koristava arpi puolestaan on muisto liukastuttuani baarissa ja laskeuduttuani rikkoutuneen tuopin päälle. (kyllä, alkoholilla oli osuutta asiaan) Päivystyksessä ei ollut aamuyöllä kiire tikata niin pikkuista vammaa eikä sitä sitten tuntien odottelun jälkeen tehty kauniisti. Vasemman polven ryppyinen arpi puolestaan muistuttaa Rooman reissusta, jonne lähtiessä liukastuin Helsinki-Vantaan liukuhihnalla. Polvesta lähti pala eivätkä ambulanssimiehet voineet sitä siksi edes tikata. Reissu meni hitaasti linkatessa polven vuotaessa verta ja toisen jalan nivelsiteiden nitistessä liitoksistaan.

toppi-Weekday/shortsit-Nanso/jakku-Lindex Generous/sandaalit-H&M/laukku-Liebeskind/aurinkolasit-Police

Elämän tuomia kauneusvirheitä, jotka ärsyttää, mutta joihin pitää suhtautua niin, että ne on muistoja. Muistan vielä joskus parikymppisenä miettineeni, että olis ihan kauheeta, jos saisi jonkun niin hirveän haavan, että siitä jäisi arpi. Siihen saakka kun olin sellaisilta onnekseni välttänyt. Mietin, että miten ihmeessä sitä sopeutuis, jos siihen silloin vielä virheettömään nahkaan ilmestyisi vaikka iso leikkausarpi. No, on niitäkin sittemmin siunaantunut ja omakseni olen ne ottanut. Vatsa muutti aikoinaan pysyvästi ilmettään, kun ylimäräinen kohtu ja toinen munatorvi jouduttiin poistamaan avoleikkauksessa. Monta vuotta se arpi mulkoili minua peilistä ja muistutti itsestään päivittäin kiristämällä ja kutiamalla ja luulin, ettei se koskaan jättäisi minua rauhaan. Nykyään en muista enää koko asiaa.

Nuo polvien jäljet mä muistan kyllä tälleen kesäaikaan ihan joka kerta, kun pukeudun hameisiin tai shortseihin. Vaikkei ne ole mitenkään iso juttu, niin itseä ne aina jaksaa vähän ärsyttää. Ehkäpä siksi, että mä olin aina pitänyt kinttuja kroppani parhaana osana, niin olisi ne mielellään nätteinä pitänyt vähän pidempäänkin. Mutta, koitan aina ajatella, että jos yhdet arpiset polvet on mun suurin ulkonäkökriisini aihe, niin eipä oo kovin kummoset murheet mulla.

Jos nyt koittais vaikka vähän hämätä noita kalkkunakoipia arpineen hieman nätimmäksi levittelemällä niihin jotain kevyesti päivettävää ennen kuin seuraavan kerran päättää esiintyä lyhyttäkin lyhyemmissä lahkeissa. Mutta tuskinpa muistan. Näillä koivilla mennään tämäkin kesä!


Joka ikinen vuosi tuoreiden ylioppilaiden ja ammattiin valmistuvien tapaaminen saa mut tuntemaan itseni jo ihan ikivanhaksi. Ja tietenkin se tunne vaan vuosi vuodelta pahenee. Tänä vuonna en enää aikaisempien vuosien tapaan tee valmistujaiskuvauksia, mutta lehtityönkin puitteissa on tullut tämän kevään ylioppilaita tavattua. Torstaina juttukeikalla yo-juhliaan valmistelleen tytön ajatuksia kuunnellessa oli niin helppoa palata ajatuksissa ja ajassa viidentoista vuoden päähän, mietteet kuulostivat niin tutuilta. Ilmassa oli yhtä aikaa iloa ja haikeutta. Edessä pääsykokeita ja päätöksiä. Huoli siitä miten ystävyyssuhteille käy, kun hajotaan kaikki ympäri maailmaa ja jännitys itsenäistymisestä. Yhyy, tulee melkein tippa linssiin, kun taas mietin tuota aikaa.

Kaivelin tämän lakkiaispäivän kunniaksi laatikosta omat yo-kuvani ja koevedokseni. Muistan tuon kuvauspäivän jotenkin ihan erityisen hyvin. Kävin kuvassa lakkiaisia edeltävän päivänä ja mukana oli paras kaverini. Kävin kuvausta varten meikkaajalla ehostettavana, mutta huulipunaa ei tuolloin tullut ihan hirmuisesti normaalisti käytettyä, joten muistan ajatelleeni, että näytän näissä kuvissa jotenkin hieman vieraalta. Kun kuvia katsoo nyt vuosia myöhemmin, ei huulipuna näytä enää ollenkaan hölmöltä. Sävy on kyllä ihan justiinsa aikansa mukainen (eli melko kamala), mutta valjulta oisin näyttänyt ilman.

Paras, rakkain ja vuosien aikana eniten käyttöön päässyt ylioppilaslahjani oli ehdottomasti nuo äidiltä saamani Lapponian korut. Olin ihastellut Björn Weckströmin suunnittelemia Avaruushopeita äidin korurasiassa jo lapsesta saakka ja ne olivat mielestäni maailman kauneimmat korut. Ilo olikin suuri, kun mamma kaivoi korut (kaulakoru, rannerengas, kahdet korvikset) laatikosta ja sanoi niiden olevan YO-lahja minulle. Tulloin juhlissa käytin setistä vain Galaktiset huiput kaulakorua ja ranteeseenkin kiedoin hopeisen rannerenkaan sijaan nahkanauhan.

Mitä tuohon kokonahkaiseen asuuni tulee, niin se oli itse suunnittelemani pehmeästä poronapasta valmistettu luomus. Olin hurahtanut nahkaan jo tuolloin. Ihaillen katselen näitä kuvia, että herranjestas miten nätit ja ryhdikkäät tissit mulla on ollut! Ihan pokkana ilman liivejä pystynyt heilumaan. Vähän oli vaan pitkät päällä jossakin yo-kuvissa. 😀

Puhuttiin sillä postauksen alussa mainitsemallani juttukeikalla siitä, että perhe oli tehnyt kutsukortit yo-juhliin jo hyvissä ajoin ja tiesivät juhliinsa olevan tulossa noin 50 vierasta. Tällaiset jutut kuulostivat itsestäni ihan oudoilta, ei minun lakkiasten aikaan ainakaan Kainuussa päin juhliin erityisesti kutsuttu, vaan ylioppilasjuhlat olivat ns. avoin tilaisuus. Mietinkin, että mitenkähän minun vanhemmat oikein on osannut arvioida tarjoiluiden määrän niin, ettei mikään loppunut kesken (ei edes skumppa, jota kaadettiin lattialle parin pullon verran), sillä oman lakkiaispäiväni jälkeen vieraskirjassamme nimiä kolminumeroinen luku. Herran jestas mikä ruuhka!

Yo-päivän ilta oli sateinen ja myrskyisä, mutta eipä se baarissa hilluessa haitannut. Toivottavasti tänään lakitettavat saavat juhlia koko päivän kauniissa säässä.

15 vuotta. Huhhuh. Toisaalta on ehtinyt tapahtua paljon, toisaalta ei juurikaan. En muista tuon ikäisenä juurikaan miettineeni esimerkiksi sellaisia, että missä iässä kuvittelisin itselläni jo olevan lapsia tai olisinko kolmekymppisenä naimisissa tms. Ei siis ole mitään sellaisia ns. tavotteita joiden toteutumista voisin tässä nyt pohtia. Mutta jos nyt ikätovereihini, niihin rinnallani suvivirren aikana itkeneihin kavereihin vertaan, niin tuntuuhan sieltä suurin osa jo avioituneen ja saaneen lapsia.

Facebook-virta on vuosien aikana pullistellut uutisia häistä, ristiäisistä, talon rakentamisesta ja muista virstanpylväistä joita noin niin kuin oletuksena kuuluu ikäiseni ihmisen elämään. Mä en oo kuitenkaan vielä ehtinyt. Mulla on menny tää 15 vuotta ihan vaan itseni etsimiseen. Ulkoisesti en siis ole ehtinyt saavuttaa paljoakaan elämän perusetappeja (no oon mä muutaman tutkinnon sentään tehnyt!), mutta pään sisällä ollaan onneksi päästy 15 vuodessa hyvin pitkälle. Jossain kohtaa mä otin vähän stressiä tästä asiasta, että oonko jotenkin huonompi, kun en ikään kuin etene elämässä, mutta just nyt oon tilanteessa, jossa en edes halua sen kummemmin edetä ja suorittaa. Just mahtavaa vaan olla ja nauttia omasta seurastani.

Monesti aina kysytään, että mitä ohjeita antaisit nuorelle itselleis, jos voisit. Mä en oikeestaan tiedä antaisinko mitään. En mä muuttais näistä vuosista paljoakaan. Ja kuuntelisko se nuori Veera kuitenkaan, jos jotain koittasin sanoa? Ehkä ainoa mitä mä toivoisin silloin nuorempana ymmärtäneeni on se, että ei virheitä tarttis niin hysteerisesti pelätä. Että oisin osannut ottaa jotkut asiat pikkuisen keveämmin, olisin saattanut säästyä monelta surulta ja mielen mustalta. Mutta toisaalta, olisinko minä nyt just tämä mahtava ja itsestään pitävä minä, jos en olis mennyt kaiken sen mudan läpi. En tiedä. Mutta en mä tosiaan uskaltais menneisyydessä muuttaa yhtään mitään. Näin taaksepäin katsottuna kaikki on mennyt just hyvin vaikka se nuorena kovasti epäilyttikin.

Ennen kuin alkaa mennä ihan syvyyksiin nää mietteet, niin parempi pistää läppäri kiinni ja toivottaa vaan onnea kaikille valmistuneille!