Olen tainnut mainita jossain yhteyksissä aiemminkin, että mä olen ollut viime vuosina aika vähäinen itkijä. Siis ihan silleen omasta mielestä omituisen vähän tullut kyynelehdittyä. Oikeestaan noi täällä blogissakin raportoidut treeni-itkut olleet lähes ainoita tyrskimisiä esimerkiksi viimeisen vuoden aikana. Olen jopa miettinyt, että onko mussa jotain vikaa, kun en herkisty siihen malliin kuin joskus aiemmin tai, että olenko mä jotenkin padonnut tunteitani ja siirtänyt vaan kaikki liian syvälle menevät tunteet jonnekin syrjään.

Siis olen mä toki vellonut monenlaisessa alhossa ja ahdistuksessa, mutta sellanen rehellinen pillittäminen ja sitä kautta tunteiden ulospäästäminen on ollut oikeesti tosi harvinaista. Mun tunneskaalassa on negatiiviset asiata enempikin viime vuosina purkautuneet sellaisena rehellisenä vitutuksena ja vihana tai sitten ahdistuksena ja lamaannuksena, kuin kyyneleet poskille puskevana suruna.

Nyt on kuitenkin selkeesti ollut pientä muutosta havaittavissa takaisin herkempään tunnelmointiin. Yhtenä syynä lienee varmasti mielialalääkkeen annoksen pienennys jo lähes olemattomaan. Alkaa tunneskaala ehkäpä sen myötä normalisoitua.

Syy miksi mieleeni tuli kirjoittaa itkemisestä, on se, että mä olen nyt pillittänyt jo kahtenä päivänä peräkkäin ja mä olen siitä nyt jotenkin ihan ihmeissäni. Eilen tuli itku, kun pääsin autoon lähtiessäni yhdeltä työkeikalta. Sen tarkemmin keikan aihetta yksilöimättä sanon nyt vain, että kyse oli ihan tavallisten ihmisten tarinasta johon kuului sairauden tuomia hankaluuksia ja kaiken rinnalla suurta rakkautta. Siinä mä sitten autoon päästyäni aloin miettimään miltä tuntuisi menettää itsenäisyytensä ja toimintakykynsä sairauden myötä tai, että mitä jos sellainen tilanne tulee joskus eteen lähipiirissä. Ja kun käynnistin auton, soi radiossa Snow Patrolin kovin haurastunnelmainen Chasing Cars. Hirvee itku alko tärisyttää vartaloa ja pillitin ihan huolella koko matkan seuraavalle kuvauskeikalle.

Tänään puolestaan hanat aukaisi viiden nuoren tanssiesitys anssi Teellä -festareilla. Viisi ehkä jotakuinkin yläasteikäsitä nuorta esitti teoksen nimeltä Mikämikämaa, joka väräytteli tehokkaasti sielussa niitä edelleen yli kolmekymppisenäkin tuttuja fiiliksiä, että ei haluaisi ajan kuluvan eikä haluaisi kasvaa isoksi. Tanssijoiden uskomaton eläytyminen ja herkkyys yhdistettynä vatsanpohjassa tuntuvaan musiikkiin ja koko siihen mikämikämaan tematiikkaan liikutti mua kameran takana jo esityksen ensitahdeista, mutta lopullisesti hanat aukaisi yhden tanssijan hiljaa hyräilemä Pikkuvelibiisin kertosäe. "Pysy aina pikkuveljenä ja lintuna, älä koskaan miehisty. En meidän taloon lisää aikuisia halua".

Seuraavat esitykset onnistuin kuvaamaan kuivin silmin, mutta herkkä fiilis säilyi silti loppuun saakka. Ja kun istuin autoon ja käynnistin, niin arvatkaa mitä radio soitti? No jälleen sen edellispäivältä tutun Snow Patrolin Chasing Carsin. Siitä tuli sitten viikon virallinen itkuvirsi.

"If I lay here If I just lay here Would you lie with me and just forget the world?"


 


Kirjoittelin muutama viikko sitten monesta opista ja oivalluksesta, jotka ovat lähivuosia parantaneet elämänlaatuani huomattavasti. Sisäinen myllerrykseni ei suinkaan rajoitu tuossa tekstissä kertomiini asioihin, vaan ymmärrys omasta itsestä ja omista piirteistä on saanut viime aikoina paljon uusia muotoja.

Syy miksi nämä omissa sisuskaluissa tapahtuneet positiiviset nyrjähdykset ovat juuri nyt niin kovasti mielenpäällä, on se, että pitkäaikainen terapiani on päättymäisillään aivan pian ja nyt viimeisillä kerroilla ollaan käyty läpi kaikkea sitä mitä olen sen aikana oppinut. Ikään kuin järjestelisimme vielä viime hetkillä mieleni työkalupakkia, jotta näkisin sen sisällön ja uskaltaisin luottaa pärjääväni tästä eteenpäin ilman noita säännöllisiä tapaamisia. Vähän se kyllä tuntuu jännittävältä, että pian en menekään säännöllisesti siihen pehmeään nojatuoliin istumaan, vedä villttiä päälleni, heitä jalkoja ikkunalaudalle ja mieti ruutupaitaisen tädin kanssa miten voisin muovata suhtautumistani asioihin ja elämään.

Oman ajan arvostaminen, uskallus kieltäytyä, oman jaksamisen rajojen ymmärtäminen ja vastuu omista tunteista. Siinä muutamia aiemmassa postauksessa käsittelemistäni asioista. Tänään puhuimme yksinolosta ja sen tärkeydestä. Tärkeydestä siis nimenomaan minulle.

Elin koko nuoruuteni ja vielä pitkälti opiskeluaikojani ajatellen olevani todella sosiaalinen ihminen. Minulla oli paljon ystäviä ja kavereita ja vietin vapaa-aikaani paljon isoissa porukoissa ja erilaisissa projekteissa pyörien. Kun sitten jokunen vuosi sitten aloin viihtymään entistä enemmän itsekseni ja kanssakäymiseni kavereiden kanssa alkoi selvästi vähentyä, mietin pitkään, että minussa on jokin vialla. Soimasin itseäni siitä, etten näe tarpeeksi ystäviäni enkä pidä läheisiin yhteyttä niin paljon kuin olisi sosiaalisesti suotavaa. Monta kertaa tuli eteen tilanteita, että olin vielä pari päivää aiemmin ollut sitä mieltä, että juu voisihan sitä lähteä kaverin kemuihin, mutta kun lähdön aika saapui, pistinkin liinat kiinni. Ärsyynnyin ajatuksesta viettää aikaa isossa porukassa, jossa kenties suurin osa ihmisistä olisi itselleni ns. merkityksettömiä. Monta kertaa päädyinkin sitten jättämään tuollaiset tilaisuudet välistä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En minä missään välissä täysin erakoitunut, minä vaan aloin miettimään paljon tarkemmin milloin ja kenen kanssa aikaani vietän. Siinä missä nuorempana hengailtiin vaikkapa isolla porukalla luokkakavereiden kanssa ja päädyttiin linnunradanliikkeistä riippuen liikkeelle milloin milläkin kokoonpanolla, minulla ei enää nykyään ole oikeastaan koskaan sellaista oloa, että ”olispa jotain seuraa”. Sen sijaan minulla on täsmällisiä fiiliksiä siitä kenen ihmisen seurassa kenties haluaisin aikaani viettää. Harvoin mietin, esimerkiksi, että ”lähtisköhän joku mun kanssa leffaan”. Mua ei kiinnosta joku, vaan mua voi ehkä kiinnostaa juuri jonkun tietyn ystävän seura, tai sitten mua todellakin kiinnostaa ihan vaan se leffa ja sinne menen sitten itsekseni.

Nyt pikku hiljaa olen kuitenkin alkanut ymmärtää, että haluni olla yksin ja viihtyminen itsekseni eivät ole mitään vikoja. Ne ovat vain ominaisuuksia. Kilpirauhasen vajaatoimintaan kerrotaan usein liittyvän halu vetäytytä rauhassa omiin oloihin ja jopa jonkinmoinen eräkoituminen. Voi olla, että itsellänikin asia liittyy osittain tuohon vajikseen, mutta voi se olla muutakin. Olipa syy mikä hyvänsä, niin olen vihdoin alkanut hyväksyä sen ja opetellut ottamaan asian huomioon.

Mietin esimerkiksi, että mikä minulle on vaikkapa työssäni väsyttävintä ja vastaus on viime aikoina käynyt erittäin selkeäksi. Raskainta työssäni on sen sosiaalisuus. Vaikka samalla juuri uusien ihmisten tapaaminen ja tarinoiden kuuleminen on myös työni paras puoli, niin huomaan väsyväni sitä herkemmin, mitä enemmän ihmisiä päiväni sisältää. Ei ole kyse siitä, ettenkö selviäisi hommistani vaikka millaisessa ihmisvilinässä ja hektisyydessä, mutta olen oppinut, että tarvitsen sitten vastapainoksi todella paljon aikaa olla ihan vain itsekseni. Jos työpäivät sisältävät paljon sosiaalista kanssakäymistä, on minun välttämätöntä saada viettää vapaa-päiväni omassa seurassani.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

ai että, kyllä nyt on kuvituskuvassa symboliikkaa.. yksinäinen lammas auringonlaskussa!! 😀

Nykyään tiedän myös, että esimerkiksi joku parin päivän reissu jollain isommalla ryhmällä (esim. joku blogireissu ja isompi ryhmä tarkoittaa kaikkea mikä on yi 2 hlöä), on itselleni todella väsyttävä. Viis siitä, että reissu on kiva ja haluan sinne mukaan, mutta esimerkiksi pari vuorokautta niin, ettei ole juurikaan mahdollisuutta yksin oloon, uuvuttaa minut niin, että olen palattuani täydellisen nollauspäivän tarpeessa.

Siinä missä moni haaveilee vaikkapa etelän reissusta isolla kaveriporukalla tai miettii alkuviikosta, että olisipa jo viikonloppu ja kemut, mä haaveilen matkustavani johonkin yksin ja odotan työnteon keskellä nimenomaan pääseväni olemaan välillä itsekseni. Olenkin nyt opetellut hyväksymään tämän tarpeeni ja suunnittelemaan aikataulujani niin, että aikaa itsekseen ololle jää riittävästi.

Tällä viikolla päätin hoitaa tätä yksinolon tarvettani lähtemällä yhden yön hotellireissulle Tallinnaan. Just me, myself and I. Ohjelmassa on… ei mitään suunniteltua! Ehkäpä vain kuljen kamera kädessä pitkin katuja ja tarkkailen ihmisiä. Yksin, mutta ihmisten ympäröimänä. Ja heti, kun kaupungin äänet ja ihmisten paljous alkaa tuntumaan liialta, vetäydyn hotellihuoneeni rauhaan, tartun kirjaan ja upottaudun kylpyammeeseen.

Yksin viihtymisessä on kyllä paljon hyvää, sillä kuten päätin Ääriviivat selkiytyvät -postaukseni, niin päätän myös tämän sanoihin ”ainoa ihminen jonka kanssa minun on tultava toimeen joka ikinen sekunti elämästäni, olen minä itse, ei kukaan muu”.


Olen viimeisen vuoden aikana saanut ilokseni huomata kuinka paljon olen oppinut itsestäni ja tunteistani ja kuinka paljon nämä opit ja oivallukset ovat parantamaan elämän laatua. Kun stressin ja pelon siirryttyä jäi enemmän aikaa muillekin ajatuksille, on päässä mennyt moni asia parempaan järjestykseen.

Olen oppinut tunnistamaan paremmin omat rajani ja voimavarani ja osaan siksi ottaa nyt enemmän aikaa itselleni enkä enää survo itseäni joka ikiseen työhön ja projektiin ja järjestelytoimikuntaan. Olen siis oppinut sanomaan toisinaan myös EI.  Ein sanomista on helpottanut kun olen ymmärtänyt olevani itse vastuussa omista tunteistani ja tajuan sen pätevän myös toisiin ihmisiin ja tämän oivalluksen myötä harteiltani on pudonnut se taakka, että olisin vastuussa jonkun toisen onnesta ja elämästä.

Pienenä arkisena esimerkkinä mainittakoon vaikka se, että vielä jokunen vuosi sitten edellisessä työpaikassani veivasin aina omia jo kalenteriin merkattuja vapaapäiviäni heti, jos joku asiakas kyseli siihen vaikkapa hääkuvausta. Minulle tuli olo, että ”kääk, jos en ota tätä, niin asiakkaat joutuvat pulaan. Olen kyllä sopinut siihen jo menoa ystävien kanssa, mutta oten kai mä voin tämän kerran joustaa” (lisään tähän heti, että tein tämän omasta tahdostani. Pomo kyllä yritti sanoa, ettei minun tarvitse). Nykyään pystyn ajattelemaan, että ”olen suunnittelut siihen reissua kotiin ja se ei ole minun ongelmani löytääkö minulle vieraat ihmiset itselleen kuvaajan jos ovat liikkeellä vasta näin kaksi viikkoa ennen häitä.” Toki freelancerinä punnitsen, että jos kyseessä on keikka jonka tuloilla maksaa vaikkapa koko seuraavan kuun vuokran, niin olen varmasti valmis siirtämään suunnittelemaani vapaata, mutta ihan minkä tahansa pikkuhomman vuoksi en enää välttämättä jo tekemiäni suunnitelmia muuta. Olen siis ymmärtänyt, että myös minun vapaa-aikani ja hyvinvointini on arvokasta eikä sitä voi mitata rahassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minusta on siis tullut monella tapaa aiempaa itsekkäämpi. Itsekkyyttä pidetään useimmiten negatiivisena asiana, mutta tietyllä tasolla ja tietyissä asioissa se on ehdottomasti ihmiselle hyväksi. Se vaan nimittäin on niin, että hyvin monessa kohtaa elämää sä olet itse ainoa ihminen joka voi sinun puoliasi pitää. Ja jos et sitä itse tee, niin sua voidaan kohdella hyvin paskasti esimerkiksi työelämässä. Kun arvostaa itse itseään, osaamistaan ja tekemistään, on sitä muidenkin helpompi arvostaa. Muistan miten helvetisti se pelotti, kun vuosia sitten ensimmäisen kerran työelämässä koin, että mua todellakin kohdellaan paskasti enkä ollut valmis sitä enää vastaanottamaan ja halusin ottaa asian puheeksi jotta tilanteeseen saataisiin parannusta. Neuvottelut eivät johtaneet itseäni miellyttävään lopputulokseen joten päätin, että tähän en jää, kun ei mua kerran arvosteta. Päätöksen jälkeen olin toki raunioina sen vuoksi, että pelkäsin etten enää koskaan löydä töitä, mutta samalla taas tunsin itseni voimakkaammaksi kuin koskaan: mä olin juuri ottanut itse kiinni elämäni ohjauspyörästä.

Tuosta tapauksesta on tosiaan jo vuosia, mutta nyt lähiaikoina tuo itsensä arvostaminen ja oman elämänsä haltuun ottaminen on selkeästi lisääntynyt. Olen huomannut välittäväni entistä vähemmän vieraiden ihmisten mielipiteistä. Toki on olemassa paljon ihmisiä joiden mielipiteistä välitän ja joilta haluan sitä päätöksieni tueksi kysyäkin, mutta siinä missä nuorempana haki hyväksyntää koko hiton maailmalta, on meininki nykyään onneksi kovin eri. Ennen pelkäsin kuolemakseni minkään negatiivisen palautteen antamista enkä voinut kuvitellakaan, että sanoisin ääneen jos jonkun muun käytös loukkaisi minua. Nykyään tiedän, että uskallan niin tehdä, mutta samalla mietin tuollaisissa tilanteissa entistä tarkemmin onko minulla oikeasti syytä huomauttaa asiasta. Useimmiten ärsytysten yli on hyvä nukkua yksi yö ennen sanaisen arkun avaamista. Pienen pohdiskelun jälkeen voi nimittäin huomata, että kyse onkin vain oman pään sisäisestä asiasta eikä siitä, että toinen olisi oikeasti tehnyt jotain väärää tai sitten tulla siihen tulokseen, että sen sijaan, että heittäisin tunnepallon taas sille toiselle märehdittäväksi, voinkin haudata sen ihan vain itsekseni ja mennä eteenpäin.

Vaikka monta asiaa tunnenkin oppineeni, niin keskeneräisiähän tässä silti ollaan eikä se matka omiin ajatuksiin ja tunteisiin lopu koskaan. Nyt minulla on kuitenkin sellainen olo, että olen paljon kyvykkäämpi käsittelemään monia asioita nyt kuin vielä jokunen vuosi sitten. Olen viimeisen vuoden aikana saanut monissa arjen tilanteissa ilokseni huomata käyttäytyväni ja tuntevani eri tavoin kuin ennen. Hirveän stressin ja kiireen töissä aiheuttanut muiden tekemä sekaannus sai minut syksyllä puhisemaan hetken aikaan raivoissani oman pääni sisällä ja miettimään kuinka todellakin antaisin tuosta työtäni melkoisesti vaikeuttaneesta aikataulumokasta tulikivenkatkuista palautetta. Aiemmin minulla olisi mennyt koko päivä pilalle sen vuoksi, että olisin syyttänyt itseäni heikosta lopputuloksesta. Nyt olin tyytyväinen, että mahdottomasta tilanteesta huolimatta hoidin homman riittävällä tavalla enkä ottanut stressiä siitä, että suoritus ei ollut ihan napakymppi. Sadattelin hommaa hetken pääni sisällä ja sitten rauhoituttuani annoin mokan  tehneelle taholle palautette, että ”pikkusen meinasi ongelmaa pukata tää teidän ajatusvirhe, mutta sain onneksi hommat hoidettua” ja that’s it. En jäänyt pohtimaan tilannetta sen enempää enkä märehtimään sitä että lopputulos ei ollut ihan sitä mitä olisin ihanne olosuhteissa voinut tuottaa.

Eli armollisuus itseä kohtaan, myös se on ilokseni lisääntynyt. Siinä missä Veera 28 vee itki täristen studion lattialla, kun ei saanut otettua mielestään riittävän hyviä kuvia kouluun, ottaa Veera 33 vee asiat huomattavasti lunkimmin. Itsekritiikki tuppasi joskus olemaan aivan musertavan kova ja se rajoitti tekemisiäni aivan valtavasti. Tärisin tyhjän paperin äärellä enkä pystynyt kuukausiin kirjoittamaan opinnäytetyötäni, koska jokainen mielessäni ollut lause ei heti ollut täydellinen. Nyttemmin olen oppinut, että vähemmälläkin itsekriittisyydellä pärjää ja että ihan joka hommassa ei ole mahdollista antaa itsestään 110 prosenttia ja että todella usein ihan oikeastikin hieman vähempikin todella riittää.

Mutta niin, siis se oli lopputulema, että tunteiden tunnistaminen ja käsitteleminen on käynyt helpommaksi. Teen jatkuvasti arjessa havaintoja niistä asioista joissa huomaan toimivani nyt paremmin kuin ennen. Peilaan omia tunteitani ja toimintaani enemmän muihin ja analysoin sekä heidän että omia reaktiotani ja tunteiden siirtoa. On helpompi hengittää, kun tajuaa, että kaikki miettivät ensisijaisesti omaa mokailemistaan, eivät minun. Ja kuormitus vähenee kummasti, kun muistaa, että ympärilläsi olevat ihmiset ovat ihan yhtä lailla vastuussa omista tunteistaan ja omasta elämästään kuin sinäkin olet omastasi.

On ympäristön tuputtamista paineista vapauttavaa, kun taas kerran muistaa, että ainoa ihminen jonka kanssa minun on tultava toimeen joka ikinen sekunti elämästäni, olen minä itse, ei kukaan muu.