En ole koskaan harrastanut päiväkirjamaisia päivä kuvina -postauksia, mutta jostain syystä innostuin yhtäkkiä eilen yrittämään. Että tervetuloa nyt sitten kurkkimaan mun ihan über-mielenkiintoiseen arkeeni! Huonosti käynnistyviä unisia aamuja ja aivan liikaa tietokoneella istumista, niistä on mun peruspäivät tehty.

keskiviikkoaamun ensimmäinen meno oli merkitty kalenterrin klo 8.30, joten kampesin sängystä ylös useamman torkutuksen jälkeen noin kymmentä yli kahdeksan. Aikaa ei ole liiaksi eikä sen puoleen kyllä energiaakaan, joten kiskon päälle ensimmäisenä sohvalta käteen osuvat vaatteet (sammarit ja neule), pesen hampaat ja piilotan unimörkön pystyyn sotkeman tukan pipon alle.

Ehostautumiseksi riittää tässä vaiheessa päivää se, että putsaan unihiemat naamalta ja paiskaan naamaan kerroksen sävyttävää päivävoidetta. (kuvassa näkyvät Weledan ja Lumenen törpöt saatu blogin kautta)

Kurkkaan nopeasti jääkaappiin, mutta näkymä ei juuri ilonkiljahduksia aiheuta. Tarjolla on maitoa, jugurttia ja kuohuviiniä. Ei satu tekemään mieli mitään noista, joten aamiainen on lasi vettä ja tyroksiinit. Eli ihan perus meininki. (Mun olis niin opeteltava syömään aamupalaa! Siihen vois toki auttaa, jso jääkaapin sisältö olis asteta houkuttelevampi..)

Rotsi niskaan, iPad ja puhelin kainaloon ja kiireen vilkkaa hissiin. Kellon mukaan mun pitäisi olla töissä jo minuutin päästä!

Mutta haha! Eipä tullut kiirekään, sillä päivän eka duunipaikka on ihan kirjaimellisesti nurkan takana, joten olen ihan aikataulussa.

Keskiviikko on Sovituskoppi-päivä! Tehdään siis Emma-Kaisan kanssa tekemässä illan lähetykseen tuleva haastattelu ja spiikit nauhalle heti aamusta. (iloisten luuripäiden kuva ei ole eiliseltä, vaan joltain sellaiselta päivältä, kun kiire ei ollut niin mahdoton ja oli aikaa kuvaillakin) Juontajakollegani ääni on flunssan vuoksi alamaissa ja melkoisen miehekäs joten minä hoidan haastattelun suurimmaksi osaksi.

Kiire on melkoinen sillä Emmiksellä on menoa, mutta onneksi touhuun on alkanut jo yli puolen vuoden aikana tulla varmuutta, joten hommat hoituu ilman paniikkia. Kun E suuntaa omille asioilleen, minä jään vielä editoimaan haastattelun pariin pätkään ja editoimaan pahimmat köhimiset ja räkäkurlaukset pois, ettei tauti tarttuisi radion välityksellä kuulijoihinkin.

Mukana vielä lauantaina nappaamani kuva jokin aika sitten toimitukseen saapuneista promomatskuista. Ei ehkä jää epäselväksi mitä ”Pantava päälle” -sloganilla varustetut Eazy-pakkaukset sisältävät. 😉 Nämä varmaan tekevät kauppansa esimerkiksi ensi viikolla järjestettävässä Yrjönkadun Approssa, jonka yhteistyökumppanina Eazy toimii.

Kun haastikset on kunnossa ja Emmis saapuu asioiltaan, suuntaamme vielä kiljuvien vatsojemme vaatimuksesta etsimään lounasta. Aamupäivä on kuitenkin vielä niin aikaisessa vaiheessa, että yhdestätoista alkaen tarjoiltaviin lounaisiin on vielä tovi aikaa, joten tyydymme pikaisiin ja ikuistamattomiin sämpylöihin kahvilassa.

Minulla ei ole vielä kiire minnekään, joten ehdimme hetken aikaa suunnitella millaisia kuvia ottaisin Encestä ensi viikolla näyttökoettani varten ja pinkaista sen jälkeen vielä pikaisille pipo-ostoksille. Minä tyydyn ainoastaan sovittelemaan H&M:n söpöä korvapipoa (jonka korvat on liian takaraivolla, ei hyvä), mutta Emmikselle  onneksi löytyy pari pulsupipoa Cubuksesta.

Päivän ensimmäinen ja tällä kertaa ainoa kuvauskeikka on sovittu ihan kotini lähelle, joten nappasin kuvauskamat studiolta mukaan jo edellisenä iltana säästyäkseni edestakaisin kulkemisen vaivalta. Tämän logistisen helpotuksen vuoksi minulle jääkin yllättäen reilu tunti aikaa ennen töihin suuntaamista.

Hipsin siis kotiin ja ehdin vielä nähdä vasta iltavuoroon suuntaavaa miestäkin. Tunnissa ehdin sutia naamaa hieman edutuskelpoisemmaksi, vastailla muutamiin blogimeileihin ja selailla Pinterestiä inspiraatiokuvien toivossa.

Ensi viikolla on  luvassa ammatutkintoni studiokuvauksen näyttökoe ja portfolion kasaaminen ja näyttökuvien suunnitteleminen rassaavat hieman hermoja. Nyt saatan kuitenkin huokaista helpotuksesta sen suhteen, että kuvausidea varmistui Emmiksen kanssa jutellessa. Huh!

Edell mainittujen toimien lisäksi minulle jää aikaa vielä sutia naamani hieman edustavammaksi ja etsiä piilossa luimisteleva vyö ilkeästi valuvien sammareideni avuksi. Valuvat pöksyt ja kuvauskeikka ei nimittäin ole lainkaan hyvä yhdistelmä!

Hieman ennen yhtä nakkaan painavan kamerarepun selkääni, nappaan kaksipyöräisen alleni ja huristelen lehtikuvauskeikalle Porin etelärantaan. Muutaman korttelin matkalla ohitan mm. Porin kauniin Raatihuoneen ja sen edustavalla olevan raatihuoneenpuiston. Täälläkin on tullut paritkin hääkuvat kuvattua!

Kuvauskeikalta ei luonnollisestikaan ole kuvamateriaalia muuta kuin asiakkaalle toimitettavaksi. Minulla ei valitettavasti ollut henkilökohtaista valokuvaajaa ikuistamassa minun toimiani. Se on kyllä harmi, jäitte paitsi kaikista todella ergonomisista kuvausasennoistani.

Lähes tunnin kamerajumpan jälkeen olen niin janoinen, että hakiessani pyörää taidemuseon edestä parkista, päätän piipahtaa juomapaussille museon kahvila Muusaan. Kylmän limun ja päivän lehden jälkeen takaisin pyörän selkään ja kohti työpaikkaa.

Ja siihenpä se sitten päivän vaihtelevuus päättyikin. Klo 14 eteenpäin luvassa on vain tätä:

Hautaudun studiomme kauimmaisessa peränurkassa sijaitsevaan omaan työpisteeseeni ja avaan ensimmäisenä juuri  äsken tekemäni keikan kuvat. Ensin huonot kuvat pois, sitten karsitaan vielä vähän lisää. Valittuihin kuviin perussäädöt kohdilleen ja sitten kuvat asiakkaalle, jotta hän pääsee valitsemaan mitkä kuvat päätyvät lehteen asti.

Kalenterini työlista on täynnä hommia jotka kaikki tuntuvat lähes yhtä kiireisiltä. Reilun viikon loma ehti jo tehdä sen, että tunnen olevani aikataulusta jäljessä ja rästihommia piisaa. Teen koevedoksia, vastaan asiakkaiden meileihin, sovin kuvausaikoja, soitan tulevalle hääasiakkaalle, laskutan, kirjoitan lisää kohtia työlistaani ja kaikkea tätä suloisen sekavasti lähes yhtä aikaa.

Minulla on aina pari sähköpostia kesken ja photoshopissa kuvia kesken ja sitten tuleekin jo mieleen kolme muutaki asiaa. En siis todellakaan ole se kaikista järjestelmällisin ihminen töitä tehdessäni. 😀

Neljän jälkeen tapaan yhden asiakkaan ja suunnittelemme muutaman taulun heidän perhekuvauksensa kuvista. Tässä vaiheessa monen työpäivä päättyisi, mutta minusta tuntuu, että omani vasta alkaa. Työkaverit huikkaavat heipat ja minä jään studiolle yksin. Sähköpostiliikenne ja muut juoksevat asiat on hoidettu, joten käyn kuvatilausten kimppuun. Muutama tunti kuolatippojen, tummien silmänalusten, allien ja rumien kainaloiden korjailua, jotta saan kiireisimmät kuvatilaukset käsiteltyä.

Mutta arvatkaas mitä sitten sen jälkeen? No se päivän kamalin operaatio eli portfoliokuvien valitsemista. Yääh! Niin kusinen homma, ette tosikaan. Jotain alustavia karsintoja olen jo tehnyt, mutta nyt taas kaikki kuvat alkaa näyttää ihan samanlaisilta ja kauheelta tuubalta enkä haluaisi esitellä niistä arvioijille yhtäkään. Haluan kuitenkin saada asian etenemään nyt, joten valitsen muutamat varmat tapaukset, käsittelen ne kuntoon ja laitan tilauksen menemään kuvanvalmistamoon.

Olen tilannut murun hakemaan minut töistä omalla työmatkallaan, joten vihdoin klo 22.30 suljen työkoneen ja raahustan haukotellen autoon.

Tähän loppuivat kuvat, mutta niin kyllä loppui myös minulta veto. Kotiinpäästyä se oli hieman blogien lueskelua, iltapalaa ja taju pois.

Että tällaista eilen. Ette ehkä ihmettele miksi en bloggaa päivittäin. ;D


Missä kohtaa se käännös yhtäkkiä tapahtuu? Se kun edessä avoinna olevat kaikki maailman ovet alkavatkin tuntua täysin ohitetuilta ja taaksejääneiltä mahdollisuuksilta. Kun sosiaalinen, avoin ja innostunut tyttö tajuaakin olevansa enää stressaantunut, alati väsynyt ja sohvalle erakoituva möykky, joka on täysin unohtanut pitää huolta tärkeimmästään eli itsestään.

En pysty sanomaan mitään päivämäärää, en kuukautta tai edes vuotta koska ne kuvissa iloisina tuikkineet silmät vaihtuivat näihin nykyään aamulla vessanpeilistä sameina ja vakavina takaisin tuijottaviin, mutta jossain siellä kaiken sairastamisen lomassa ja opintojen vaihtuessa aikuisten työelämäksi se kai tapahtui.

En minä opintojakaan onnistunut mitenkään kepein mielin suorittamaan. Päinvastoin. Minä olen juuri se tyttö, joka aloitettuaan opiskelemaan ahneena toista tutkintoa ennen kuin ensimmäinenkään oli läpi koluttu soitti 25 vuotiaana itkusta täristen ja räkää tursuten matikan kokeen jälkeen isälle ja äidille varmana siitä, että on maailman suurin katastrofi, kun tentti meni huonosti koska olin ollut sairaalareissujen vuoksi poissa tunneilta.

Näin jälkeen päin ajateltuna en kyllä keksi mitä hirveää olisi muka voinut tapahtua, jos olisi tentin reputtanut, mutta jostain syystä se tuntui jälleen kerran yhdeltä suurelta epäonnistumiselta. Ja kuten kymmeniä kertoja muulloinkin elämässäni, paniikkini oli täysin turhaa. Taisin saada tentistä kakkosen, eli ei hiponut edes rimaa. Jostain se järjetön epäonnistumisen pelko vaan aina nostaa päätään.

Opiskeluaikana se oli aina kuitenkin vaan oma elämäni jonka aina kuvittelin pilaavani, kun en mielestäni suoriutunut milloin mistäkin omasta mielestäni riittävän hyvin. Oikein paskana päivänä saattoi vetää peiton korviin ja skipata koulutunnit ja mennä illalla parantamaan oloaan kavereiden seuraan.

 Työelämään siirryttyäni olen kuitenkin kasvattanut suorittamisen paineet sisälläni aivan valtaviin mittasuhteisiin. Tunnen, että koko ajan pitäisi olla tuottavampi, parempi ja menestyvämpi kuin ikinä pystyn olemaan. En uskalla antaa itselleni lupaa oikein edes sairastaa, sillä tunnen olevani kamala petturi jos minun vuokseni jouduttaisiin perumaan tai siirtämään jotain työrintamalla jo sovittua.

Tun pettymyksen tuottamisen pelon vuoksi olen vuosien saatossa tehnyt töitä vasemmalla kädellä oikean ollessa paketissa, olen noussut sairasvuoteeltani töihinsuolistotulehduksen rippeissä, olen itkenyt kipujani viikonloppuisin ja nukkunut kellon ympäri vapaapäiväni, hakenut lääkäriltä kipu- ja kortisonipiikkejä voidakseni hoitaa velvollisuuteni ja samalla kieltäytynyt tarjotuista sairaslomapäivistä.

Ja kaiken tuon keskellä loppujen lopuksi olen kuitenkin ollut ihan suunnattoman helpottunut esimerkiksi silloin kun minulle suunniteltu tähystysleikkaus muuttuikin avoleikkaukseksi ja muutos pakotti lepäämään muutaman päivän sijaan viikkoja. Ei tarvinnut puntaroida, että jaksaisiko jonkin tropin avulla tehdä duuninsa, vaan totuus oli, että oli pakko ottaa rauhallisesti.

Viime aikoina olen vihdoin alkanut ymmärtämään, että en löydä onnea enkä saavuta itseni hyväksyntää varomalla aina, etten vain aiheuttaisi harmia kenellekään toiselle. Olisi melkoisen tärkeä pistää joskus merkille myös se, että aiheuttaa käyttäytymisellään harmia ja vahinkoa itselleen. Ei voi myöskään olla oikein, että kuvittelee, että ainoa oikeus lepoon on silloin jos on pää kainalossa ja lepositein kahlittu sairaalasänkyyn.

On hirvittävää huomata ajaneensa itsensä niin piippuun, että elämä tuntuu pelkältä stressiltä ja väsymykseltä. On lohdutonta ratketa itkemään keittiön lattialle, kun väsymyksen viimeisen niitin lyö sellainen arkinen tosiasia, ettei kaapista löydy leipää.  On noidankehän vahvistamista, kun kerta toisensa jälkeen kieltäytyy näkemästä ystäviään, koska on liian väsynyt, tai edelleen töissä vaikka ei todellakaan olisi pakko. Ja on typerää pyörittää päässään mantrana jotain kauheaa to do -listaa, sillä toisinaan olisi hyvä olla vaikkapa ajattelematta yhtään mitään.

Olen nyt alkanut varovaisesti hieman muuttamaan asioita. Olen ottanut epäterveen työorientoitumiseni puheeksi työpaikalla ja olemme tehneet sen vuoksi tiettyjä sopimuksia kuten esim. sen, että minun on kiellettyä vaihtaa jo kerran sovittuja vapaapäiviäni sen vuoksi, että pystyisin ottamaan vastaan jonkin tarjotun työkeikan (ja siten taas kerran olemaan muka hyvä, aikaansaava ja suorittava ihminen). On siis väkisin pistettävä itsensä toisinaan työn edelle.

Yritän siis pikku hiljaa löytää terveempää suhtautumista työntekoon. Eli sellaista, että hommat hoidetaan just niin hyvin kuin kuuluukin, mutta itseään ei pidä sen vuoksi rikkoa. Mun pitäisi ymmärtää, että maailma pyörii ihan hyvin vaikken minä joka ikinen minuutti miettisikään velvollisuuksiani. Ja mä olen arvokas ihminen vaikken joka ikinen sekunti olisikaan aikaansaava suorittaja.

Olen todella iloinen siitä, että olen onnistunut edes hieman taas aloittamaan liikkumista salitreenailun myötä. Sille olisi vaan vieläkin löydettävä lisää aikaa. Mutta yritän nyt olla mollaamatta itseäni siitä, että ”no niin, et ole onnistunut treenaamaan kolmesti viikossa, niin kuin pitäisi!”, vaan yritän iloita kuinka iso juttu on esimerkiksi se, että nyt parin sairasviikoni (tappavan tuntoinen allergia + selkäongelmat) olen jopa huomannut ikävöiväni salille. Se on hieno muutos parempaan!

Olen myöskin ottanut hirvittävän väsymykseni, ainaisen alakuloni ja monet muut oloa huonoksi puskevat oireeni puheeksi lääkärin kanssa ja sen vuoksi viime vuonna lääkäriepäselvyyksien vuoksi kesken jääneitä mahdollisten kilpirauhasongelmien selvittämistä jatketaan. Ehkä mä en oikeasti ole väsynyt ja sumussa kulkeva väkisin suorittaja, vaan ehkä mä olen oikeasti sairas.

Niin synkältä kuin tämä kirjoitus ehkä kuulostaakin, niin tämä on silti mun yritykseni tsempata itseäni. Asiat ei oikeasti ole niin kamalia kuin ne silloin unettomana sängyssä pyöriessä tuntuvat. Ja itseään ei pidä leimata luuseriksi, kun ei elämä aina tunnu kulkevan höyryjunan lailla kohti uusia saavutuksia.

Koska kesä on ihanaa valon ja jäätelön aikaa, julistankin tämän kesän ilon, energian ja itseä kohtaan suunnattujen vaatimusten hölläämisen kesäksi. Mä aloitan se heti just nyt ja ainaisen ”mitä kaikkea en tänäänkään saanut aikaiseksi” -listan sijaan pyöräytänkin mielessäni, ”mitä kaikkea sain tänään aikaiseksi” -listan ja muistutan itseäni siitä kuinka moni ihminen rakastaa minua täysin siitä riippumatta mitä kaikkea ehdin ja jaksan suorittaa ja menestynkö työssäni tms.

Muistutan itseäni ja samalla kaikkia muitakin. Tää elämä on sun. Eikä kaikki ovet ole suinkaan sulkeutuneet. Kun oppii kuuntelemaan itseään, pystyy varmasti vaikka mihin.

Voi kuinka mieli keveneekään kun antaa näppäimistön laulaa. Mä vedän nyt lisää lääkettä nassuun, jatkan karmeaa niistämistä ja parannan siitepölyjen runtelemaa oloani kesän ekalla pallojätskillä.

Kommenttiboksi on avoinna avautumiselle. Se helpottaa. Myös vertaistukea otetaan vastaan.


Terkkuja Tampereelta! Osallistuin ensimmäistä kertaa Suomen Ammattivalokuvaajat ry:n Vuoden Muotokuvaajakilpailuun ja tuiaisina tälle keltanokalle oli 2. palkinto lemmikkikuvasarjassa. Tänään siis juhlitaan!

Palkinto tuli kuvan taustalla näkyvällä otoksella nimeltä ”Nyt mopataan!”. Kiitokset siis mahtavalle mallilleni nimeltä Lyyli. 🙂