Tiedätte varmaan sen ilmiön, kun pitäisi tehdä jotain tärkeätä ja deadline lähestyy, mutta sitä työtä vaan välttelee tekemällä kaikkea muuta, vaikka siivoamalla jos ei muuta keksi. Itsehän olen esimerkiksi luonut tämän blogin aikoinaan vältellessäni opinnäytetyön kirjoittamista. Ja juuri nyt siirrän ennakkotehtävän kirjoittamista lorvailemalla täällä blogissa.

Kun viime toukokuussa vihdoin (pienen lorvailun jälkeen) sain hoidettua valokuvaajan ammattitutkintoni viimeisen näytön, julistin hyvin painokkaasti, että en sit muuten hetkeen kyllä opiskele. Nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että neiti "aina jokin tutkinto kesken", on syksyn huomenna päättyvässä yhteishaussa (kyllä, viimetinka!) hakemassa opiskelemaan Medianomi Ylempi AMK-tutkintoa. Itse hakulomakkeen laitoin jo eilen illalla, mutta ennakkotehtävä odottelee tässä vielä puhtaaksikirjoittamistaan. Mutta kyllä se tästä vielä tän illan aikana syntyy!

Olen siis valmistunut AMK:sta vuonna 2007 (medianomi) ja sen jälkeen opiskellut sitten työn ohella valokuvausta tekemällä Kuvallisen ilmaisun perustutkinnon ja Valokuvaajan ammattitutkinnon. Ja nyt sitten on vahvana mielessä se tunne, että en tahdo työmahdollisuuksieni rajoittuvan vain valokuvaajan töihin, joten tahtoisin siksi jatkokouluttautua. Olen myös tässä vuosien varrella huomannut itsestäni sen, että mikäli minulla ei ole jotkin opinnot meneillään, niin olo on heti paikalleen jämähtänyt. Vaikka se onkin työelämä joka opettaa, niin olen sillä tavalla CV-ihminen, että koen koko ajan tarvetta saada osaamisestani myös jonkinmoisia papereita. 

Ai että.. tässä kuvassa pilkottaa mun AMK-todistuksen häpepilkku, ykkönen ruotsin pakollisesta kurssista. Opettaja ei jaksanut järkätä mulle enää uutta uusintaa, joten se oli sääliykkönen. 😀

Tuo ns. CV-ajattelu on tullut esiin elämässäni myös siten, että olen toisinaan paiskinut kahta tai kolmeakin eri työtä, koska olen kokenut niistä jokaisen vievän minua jollain tavalla eteenpäin. Raha ei siis ole ollut ykköspontimena noihin ns. ylimääräisiin töihin, vaan se, että olen halunnut opetella jonkin uuden taidon ja kokenut jonkin työkokemuksen kenties avaavan minulle jälleen uusia mahdollisuuksia. 

Ja että mikäkö mun tavoite sitten työn suhteen tulevaisuudessa on? No ei kuulkaa vielä oikein hajuakaan, katsotaan mihin sattuma vie. Tai no onhan tässä nyt toki sen verran hajua, että tokikin mun tähtäimet on viestinnän alalla (just oikein tavoiteltava ala nyt kun joka mediatalossa puhaltaa YT-tuulet…), millä siis jo työskentelenkin. Mutta kuten jo postauksen alussa sanoin, niin pyrkimyksenä on levitellä verkkojaan sillä tavalla, että valokuvaus ei olisi ainoa kädessä oleva korttini. Vaikka eihän se nyt ole mun ihka ainoa juttu tälläkään hetkellä, mutta siltikin, tahdon leventää polkuani.

Jos on jollakulla muullakin ollut mielessä lisä- tai uudelleenkouluttautuminen, niin nyt kuulkaa ehtii vielä tsekata syksyn yhteishakukohteet ja tuupata hakemuksen menemään, hakuaika loppuu huomenna 22.9! Sosionomi, restonomi, insinööri, yhteisöpedagogi, metsätalousinsinööri, rakennusmestari, kätilö, siinä ihan muutamia tutkintoja joihin on koulutuspaikkoja jaossa. Jos ei ihan uusi ala ole mielessä, niin lisäkoulutusta onnistuu hankkia työn ohellakin, sillä etenkin nuo ylemmät AMK-tutkinnot toteutetaan pitkälti monimuoto-opiskeluna niin, että lähiopetuspäiviä on vain muutama kuussa. 

Koskaan ei ole liian myöhäistä opiskella!

PS. Mihinkähän hittoon oon jemmannut mun kesällä saapuneen ammattitutkintotodistuksen…. Tartisin sitä nimittäin ihan pian.. 

EDIT: Kolme tuntia tämän postauksen julkaisun jälkeen sain vihdoin painettua lähetä-nappulaa. Nyt on siis hakemus kaikin puolin hoidettu eteenpäin!


Nyt se kuulkaa taas iski, hillitön stressi tulevasta. Ahdistus siitä, että ei ole mitään suunnitelmia, tavotteita eikä päämääriä. Mun viimeinen töitä tietävä kalenterimerkintä töröttää allakassa 5.9. ja se on sitten taas ihan herran haltuun. Yritän sanoa itselleni, että tähän epävarmuuteenhan ehti jo reilussa vuodessa tottua ja kaikki sujui oikein hyvin ja hommia putkahteli kyllä tasaisesti, mutta jostain syystä tämä 5 kk kokopäivätöitä ja hyvää liksaa pisti pakkaa sen verran sekaisin, että tyhjään hyppääminen hirvittää jälleen.

Olenkin nyt sitten taas viime päivinä A) selannut epätoivoisena työpaikkailmoituksia, B) miettinyt voisinko alkaa opiskelemaan jotain ja C) laskenut kuinka pitkälle säästöni riittävät jos tienestit loppuvat. Kohtaan A) olen todennut, että ois kiva osata muutakin kuin kuvata. Asia B) eli opiskelu on käynyt mielessä lähinnä siksi, että en ole vielä koskaan ennen ollut tilanteessa jossa minulla ei olisi mitään tutkintoa tähtäimessä. Siitä saakka, kun astuin koulutielle vuonna 1988, on minulla ollut jotain opintoja kesken tai tähtäimessä aina menneeseen kevääseen saakka. Tuntuu, että kehitykseni pysähtyy, jos en opiskele. Mutta sitten taas toisaalta en kyllä enää jaksaisi mitään kovin pitkäjänteisiä opintoja. Ennemminkin mielessä pyörii erilaiset lyhytkurssit asioista jotka tukisivat jo olemassa olevaa osaamistani.

Ja mitä tuohon kohtaan C) eli rahaan tulee, niin iloitsen siitä, että tämän sijaisuuspätkän ansiosta olen saanut koottua puskuria muutamaksi kuukaudeksi. Ja minä kun jo niin ehdin herkutella ajatuksella, että käyttäisin rahat vaikka reissaamiseen ja saisin vihdoin hankittua yhden kaipaamani objektiivin, mutta mitä enemmän on paniikki nostanut päätään, sitä varmempi olen ollut, että joudun käyttämään kasaan saamani säästöt kaikkeen tylsään ja arkiseen kuten vuokraan ja lainanlyhennyksiin.

Mistä sitä ihminen aina saa kehitettyä itselleen ahdistuksen ja stressin? Siis juurihan minä viime talvena olin oikein tyytyväinen vapaaseen, epävarmaan ja yllätykselliseen elämääni. Epäilen, että tulen pitämään siitä taas pian kovastikin, mutta jotain pieniä merkkejä toimeentulosta ja jonkinlaisia tavoitteiden poikasia se kyllä vaatii. Mutta mistä mulle tavoitteita ja elämän pieniä maaliviivoja? Mä haluaisin löytää jonkin jutun mistä innostua ja missä kokea onnistumisen tunteita, mutta mä en yhtään tiedä mitä se vois olla. On vaan olo, että jokin innostuksen ja ilon liekki tarttis saada sytytettyä valaisemaan omaa arkea.  Se on näitä first world problemseja kun kaikki on ihan hyvin, mutta silti jotain puuttuu.

Näillä sekavilla ajatuksilla on hyvä palata pienen tauon jälkeen tänne blogiin. Toivottavasti ruudun sillekin puolelle joku palaa. Jos teitä siellä on, niin kertokaa mulle millaisia tavoitteita teillä on tällä hetkellä? Mitä kohti te ponnistelette?


Nyt se kuulkaa taas iski, hillitön stressi tulevasta. Ahdistus siitä, että ei ole mitään suunnitelmia, tavotteita eikä päämääriä. Mun viimeinen töitä tietävä kalenterimerkintä töröttää allakassa 5.9. ja se on sitten taas ihan herran haltuun. Yritän sanoa itselleni, että tähän epävarmuuteenhan ehti jo reilussa vuodessa tottua ja kaikki sujui oikein hyvin ja hommia putkahteli kyllä tasaisesti, mutta jostain syystä tämä 5 kk kokopäivätöitä ja hyvää liksaa pisti pakkaa sen verran sekaisin, että tyhjään hyppääminen hirvittää jälleen.

Olenkin nyt sitten taas viime päivinä A) selannut epätoivoisena työpaikkailmoituksia, B) miettinyt voisinko alkaa opiskelemaan jotain ja C) laskenut kuinka pitkälle säästöni riittävät jos tienestit loppuvat. Kohtaan A) olen todennut, että ois kiva osata muutakin kuin kuvata. Asia B) eli opiskelu on käynyt mielessä lähinnä siksi, että en ole vielä koskaan ennen ollut tilanteessa jossa minulla ei olisi mitään tutkintoa tähtäimessä. Siitä saakka, kun astuin koulutielle vuonna 1988, on minulla ollut jotain opintoja kesken tai tähtäimessä aina menneeseen kevääseen saakka. Tuntuu, että kehitykseni pysähtyy, jos en opiskele. Mutta sitten taas toisaalta en kyllä enää jaksaisi mitään kovin pitkäjänteisiä opintoja. Ennemminkin mielessä pyörii erilaiset lyhytkurssit asioista jotka tukisivat jo olemassa olevaa osaamistani.

Ja mitä tuohon kohtaan C) eli rahaan tulee, niin iloitsen siitä, että tämän sijaisuuspätkän ansiosta olen saanut koottua puskuria muutamaksi kuukaudeksi. Ja minä kun jo niin ehdin herkutella ajatuksella, että käyttäisin rahat vaikka reissaamiseen ja saisin vihdoin hankittua yhden kaipaamani objektiivin, mutta mitä enemmän on paniikki nostanut päätään, sitä varmempi olen ollut, että joudun käyttämään kasaan saamani säästöt kaikkeen tylsään ja arkiseen kuten vuokraan ja lainanlyhennyksiin.

Mistä sitä ihminen aina saa kehitettyä itselleen ahdistuksen ja stressin? Siis juurihan minä viime talvena olin oikein tyytyväinen vapaaseen, epävarmaan ja yllätykselliseen elämääni. Epäilen, että tulen pitämään siitä taas pian kovastikin, mutta jotain pieniä merkkejä toimeentulosta ja jonkinlaisia tavoitteiden poikasia se kyllä vaatii. Mutta mistä mulle tavoitteita ja elämän pieniä maaliviivoja? Mä haluaisin löytää jonkin jutun mistä innostua ja missä kokea onnistumisen tunteita, mutta mä en yhtään tiedä mitä se vois olla. On vaan olo, että jokin innostuksen ja ilon liekki tarttis saada sytytettyä valaisemaan omaa arkea.  Se on näitä first world problemseja kun kaikki on ihan hyvin, mutta silti jotain puuttuu.

Näillä sekavilla ajatuksilla on hyvä palata pienen tauon jälkeen tänne blogiin. Toivottavasti ruudun sillekin puolelle joku palaa. Jos teitä siellä on, niin kertokaa mulle millaisia tavoitteita teillä on tällä hetkellä? Mitä kohti te ponnistelette?