Sinkku. Se on edelleen jotenkin ihan outo sana, jota en tunnu osaavan yhdistää itseeni. Mutta sitähän tässä nyt ollaan. Yksin elävä ihminen, jonka läheisin perheenjäsen on yöpöydällä nököttävä traakkipuu.

Totesin hetki sitten instastoorissani, että näiden helteiden ja läkähdyttävien öiden hyvä puoli on se, että lusikassa nukkumisen kaipuu hellittää edes hetkeksi, kun omassa hiessä uidessaan ei todellakaan voi kuvitella ketään normaalilämpöistä olentoa viereensä. Muuten kyllä akuutti halipula vaivaa aika vahvasti.

Tämä on eka kerta 20 vuoden aikana, kun olen ollut näin pitkään ilman minkäänlaista läheisyyttä. Ilman lusikassa nukkuista, ilman kainaloa, johon ryömiä sohvalla, ilman että joku silittää mun tukkaa. 

Niin, että onko ollut mitään sutinaa, kuten työkaverini jokin aika sitten tiedusteli. No ei sitten minkäänlaista. 

Fiilikset ovat sillä tavalla ristiriitaiset, että samaan aikaan kaipaisin tosi paljon läheisyyttä, flirttiä, ohutta ihastumisen tunnetta ja pieniä pilkahduksia romantiikasta, mutta yhtään ei jaksa uskoa, että sellaista enää kohdalle sattuisi. Kyllä mä uskon edelleen rakkauteen, mä en vaan oikein vahvasti ennusta mitään siihen päin viittaavaa omalle kohdalleni.

Samaan aikaan ei haluaisi olla niin paljon yksin kuin nyt olen, mutta ajatus vaikkapa uusiin ihmisiin tutustumisesta on jotenkin ihan hirmuisen uuvuttava ja pessimistinen.

 

Olen mä uteliaana ihmisenä toki Tinderinkin selannut läpi, ihan vaan saadakseni vahvistuksen sille mitä itsestäni tiesin jo ennestäänkin: en mä vaan pysty kiinnostumaan kenestäkään tippaakaan kuvan perusteella. Mun silmissä kaikki näyttää siellä vaan ihan kaameilta ja epäkiinnostavilta. Mä olen ihminen, joka alkaa pitämään toisen ihmisen ulkonäöstä, sitten kun sisältö vaikuttaa kiinnostavalta. Tinderissä harva kuitenkaan kertoo itsestään yhtään mitään tai toteaa korkeintaan, että ”182 cm, kysymällä selviää lisää”, niin ei nyt tulis mieleenkään swaippailla sellaisia hemmoja oikealle vaikka olisi ihan tosissaan haku päällä. Ei kenenkään ihmisen naama tee hänestä millään tasolla kiinnostavaa. 

Ne tyypit, jotka sitten onnistuvat kertomaan itsestään jotain mikä antaa syyn ajatella itsestään edes hieman positiivisesti, ovatkin sitten niin harvassa, että turha paljon matcheja odotella. 😀 

Sen verran olen tämän vuoden aikana kuitenkin tunnerintamalla kokea, että tiedän, että en ole nyt valmis vastaanottamaan tippaakaan sitä pettymystä, minkä sellaisen ihmisen torjunta aiheuttaa, jota kohtaan itsellä olisi edes pienikin positiivinen tunnelataus. 

Kainalon kaipuusta huolimatta ei siis ole aktiivinen haku päällä. Tyydyn ainoastaan haaveilemaan ihanasta prinssistä, jonka kohtaamisen en kuitenkaan jaksa tippaakaan uskoa. Asetin aiemmin tälle vuodelle tavoitteen, että jos nyt edes yksille kivoille treffeille päätyisi, mutta päivitin tavoitelistaani pyyhkimällä tuonkin pois. 

Olen mielenkiinnolla ja hämmästyksellä seuraillut monia tuttuja sekä julkisuuden henkilöitä, jotka tuntuvat löytävän uuden suhteen ihan tuosta vain aivan hetki edellisen päättymisestä. Vielä enemmän sitten on ällistyttänyt hyvinkin nopeasti suhteen alettua annetut siirappia tihkuvat ja ”tässä on elämäni rakkaus” -sisältöiset parisuhdehaastattelut mediaan. Don’t get me wrong, rakkauden hehkuttamisessa ei ole mitään väärää ja aina noita haastiksia lukiessa todella toivon noille ihmisille kaikkea hyvää, mutta ne vaan saavat mut aina suuren ihmetyksen valtaan.

Että mistä jotkut ihmiset aina kaivaa niin nopeasti niin ihanan ja kiinnostavan tyypin, että ollaan heti valmiita heittämään hynttyyt yhteen? Ja miten ihmeessä jotkut ”osaa” rakastua niin nopeasti? Mulle itselleni se on ihan vieras ajatus. Tai no, ei se hynttyiden nopea yhteen lykkääminen kyllä ole, mehän Tommin kanssa aikoinaan alettiin käytännössä asumaan yhdessä ihan tasan siitä hetkestä kuin seurustelumme alkoi (tai oikeastaan jo viikkoa ennen). 😀 Mutta meilläkin oli toki toistemme tuntemista takana jo yli vuosi. Mutta mulla meni silti suhteemme ensimmäinen vuosi siihen tuumailuun, että mitähän tää nyt oikeasti on. Joskus siellä vuoden yhdessäolon jälkeen huomasin miettiväni, että kyllä mä ihan oikeasti taidan tota hönttiä rakastaa.

En mä muista ikinä ihastuneeni tai rakastuneeni keneenkään tosi nopeasti. Olen selvästi aika hidas tyyppi tunteissani. Olen ihan kaverisuhteissakin huomannut, että tyyppi, joka voi vaikka muutaman kuukauden ajan tutustumisesta tuntua ihan todella kivalta ja kiinnostavalta, osoittautuukin hieman enemmän tutustuessa järjettömän raskaaksi ihmiseksi, jonka läsnäoloa ei sittenkään kaipaa elämäänsä. Joten siksi mun kokemusmaailmaani perustuen nopeasti syntyvät superrakkaustarinat ovat aina tosi hämmentäviä enkä tajua miten sellaista voi tapahtua. Mut niin me vaan ollaan ihmiset erilaisia, toiset nopeita, toiset hitaita. Joillakin käy enempi ”flaksi” kuin toisilla, jotkut ovat valmiimpia tutustumaan uusiin ihmisiin ja ottamaan heitä elämäänsä kuin toiset. 

Mekko – KappAhl

Kengät – Pavement, 2nd hand

Laukku – Longchap, 2nd hand

Korvikset – H&M

Aurinkolasit – H&M

Kuvissa mun torstain asu. Tuossa viime kesänä ostamassani KappAhlin kukkamekossa on aina tosi nätti ja naisellinen olo. Aiemmin olen yhdistänyt sitä mm. punaisiin sandaaleihin, nyt kiskaisin jalkineiksi Zadaasta noin kympillä ostamani Pavementin röyhelöiset nahkatennarit. Hieman ehkä tuhti kenkävalinta helteellä, mutta sopivat mekkoon niin suloisesti tehden kokonaisuudesta rennomman kuin korkosandaaleilla.

Mulla on tässä ikääm kuim loma meneillään, mutta tässä mä olen tänäänkin ollut toimistolla käsittelemässä kuvia. Muutenkin olen muhjannut viime päivät lähinnä yksikseni jaksamatta kiinnostua mistään tai kenestäkään. Mutta tähän iltaan tuli nyt kuitenkin sellainen suunnitelman muutos, että kotona muhimisen sijaan suuntaan Harjavaltaan Karmarockiin katsomaan Maj Karmaa. Koko päiväksi en sinne jaksanut lähteä, kun ei ollut muita mua kiinnostavia bändejä ja ihmismassatkin ahdisti, mutta kyllä sitä nyt yhden keikan verran ihmisiä kestää.

Eli nyt siis festarivermettä päälle ja menoksi!

 


Mä en itke enää joka päivä. En välttämättä edes joka viikko. Juuri muutama päivä sitten mietin, että pitkälle on tultu talven synkimmistä erosurun ja toivottomuuden hetkistä. En minä voi mitenkään väittää, että tuntisin itseäni vielä onnelliseksi tai että olisin vielä oppinut pitämään tästä eron jälkeisestä elämästäni. Mutta olen tavallaan alistunut sen edessä, että tällaista elämä nyt on. Aurinko nousee ja laskee joka päivä kaikesta huolimatta.

Valo ei oikein yllä vielä mun sisälle saakka, mutta tiedän jo, että sitä on olemassa. Nyt vaaditaan vain kärsivällisyyttä. On vielä ainakin jonkin aikaa siedettävä tätä vähän outoa oloa suunnatonta ajelehtimista. Kyllä ne toisenlaisetkin päivät sieltä joskus taas koittavat. 

Ei niistä surkeista epätoivon hetkistä ole silti vielä täysin päästy. Eilen iski melkoinen itkukohtaus, kun ajatus yksinäisistä pääsiäispyhistä alkoi kuristaa kurkkua. Kaverit ja tutut suunnittelivat ostoslistojaan perheen juhlapäivällisiä varten ja mä mietin vain, että onneksi edes lauantaina pääsee töihin, ettei pääsiäinen tunnu ihan niin pitkältä. 

Eihän se nyt ole mitenkään outoa olla yksin. Itseksenihän mä töllötän ison osan päivistä. Mutta jotenkin nää kaiken maailman ekat kerrat yksin, ilman sitä tyyppiä, jonka kanssa ehti 15 vuotta arkensa ja juhlansa jakaa, silti riipaisevat hieman sydänalasta. Sitä ehtii kuitenkin tuollaisessa ajassa muodostamaan aika paljon rutiineja ja perinteitä joten ilman niitä on vähän hukassa.

Mitä nyt, kun en enää menekään pääsiäisenä hänen vanhemmilleen syömään? Kenen kanssa minä nyt suuntaan vappuna brunssille? Juhannuksen ruokia oli ihana suunnitella yhdessä ja tikkataulukakusta oli jo hyvää vauhtia tulossa meidän yhteinen perinne.

Kuvassa pääsiäiskukat minulta minulle

Tässä on siis monta tilannetta vielä edessä ensimmäistä kertaa itsekseen ja omillaan. Pitää luoda uusia rutiineja, löytää uusia sosiaalisia ympyröitä.  

No, tänään sitten itse asiassa vietettiin hetki aikaa yhdessä exän kanssa. Molempien pitkäperjantai oli yksinäinen, joten suuntasimme yhdessä lounaalle ja ostoksille. Yhteisen kummilapsen synttärilahjan lisäksi shoppailtiin mm. kenkiä hänelle. Oli siinä jotain outoa. Vierellä oli ihminen, joka on monella tavalla niin kovin tuttu, mutta samalla nyt jo vieras.

Ei tästä pääsiäisestä nyt sitten niin yksinäinen tullutkaan kuin eilen itkuissani kuvittelin. Eilen illalla ihmeteltiin sinkkuelämän ihmeellisyyksiä viinilasin äärellä toisen vasta eronneen kanssa. Tänään opeteltiin kaverielämää entisen kumppanin kanssa ja huomisillaksi on alustavasti suunnitteilla leffatreffit ystävän kanssa. Että kyllä tämä tästä. 

Ystävistä puheenollen, yksi heistä lausui ääneen sen yhden todella positiivisen asian, mikä erosta on seurannut. ”Me ollaan Veera vietetty ihan hirmu paljon enemmän aikaa yhdessä kuin ennen.” Näin on käynyt monen ihmisen kanssa. Olen sekä lähentynyt monien ns. hyvän päivän tuttujen kanssa, mutta olen myös löytänyt uudelleen yhteyden usean vanhan ystävän kanssa. 

Moni pelkää, että ihmiset kaikkoavat ympäriltä, jos kertoo avoimesti että menee huonosti ja on surullinen. Mun kokemus on ollut ihan päinvastainen. Se, että olen ollut tunteideni ja vointini kanssa todella avoin, on tuonut ihmisiä lähemmäs. Tää on ehkä yhdellä tavalla eka pääsiäinen yksin. Mutta tää on myös eka pääsiäinen yhdessä monen kanssa. 

Olitpa yksin tai yhdessä, niin ihanaa pääsiäistä sulle!


Erostani ei ole vasta kuin muutamia kuukausia, mutta olen silti jo ehtinyt miettimään mm. sitä mahdanko vielä löytää rakkautta. Ja lähiaikoina etenkin sitä, että jos joku ihana vielä vastaan tulee, niin miten erilaista parisuhteen muodostaminen on nyt tässä iässä ja elämäntilanteessa verrattuna siihen, kun aloitin edellisen suhteeni parikymppisenä.

Silloin yli viisitoista vuotta sitten oli vain helppo heittäytyä ihanaan tunteeseen ja päätyä hyvin nopeasti elämään saman katon alla. (Asuimme yhdessä käytännössä seurustelumme ensimmäisestä päivästä lähtien) Olimme niin nuoria, että mitään suuria tulevaisuudensuunnitelmia ei ollut kiire tehdä, tuntui että aikaa oli edessä ihan loputtomiin. Elämät oli vaivatonta sovittaa yhteen, kun ei tarvinnut ottaa huomioon kuin toisemme.

Veikkaisin, että näin 37 vuotiaana sinkkuuntuneelle ihmiselle uuden suhteen aloittaminen on monella tavalla erilainen prosessi. Tämän ikäisenä ollaan usein jo sillä kuuluisalla ”toisella kierroksella” (tai kolmannella tai neljännellä) ja hyvin monella on hommassa mukana myös jälkikasvua. On vakiintuneet asuinpaikat, arkirutiinit ja tavat. On myös koettuja pettymyksiä ja niiden mukanaan tuomaa viisautta, mutta myös varautuneisuutta ja jopa pelkoa.

En mä itse pelkää mitään arjen ja käytännön haasteita. Jos jonkun kanssa oikein natsaa ja löytyy molemminpuolinen halu olla yhdessä, niin ongelmanratkaisukykyä löytyy kyllä. Mutta saakeli, että ihan se itse rakastuminen on kyllä pelottava ajatus. Että miten sitä vielä uskaltaisi heittäytyä niin haavoittuvaksi? 

Toisaalta taas pelottaa, että osaanko mä vielä rakastua. (Miten tästä aiheesta löytääkin pelkoja vähän joka suunnasta? :D) En ole koskaan ollut mikään salamarakastuja tai edes ihastuja. Olen aina hämmästellyt ihmisiä, jotka tuntuvat tuosta noin vaan aina edellisen perään löytävän uuden ihmisen joka on niin ihana ja mahtava, että sen kanssa haluaa laittaa hynttyyt yhteen. Mistä niitä ihania tyyppejä aina kävelee vastaan ja miten on niin helppo ihastua ja rakastua?

Itselläni tunteet kypsyvät melko hitaasti.  En ole ollut elämässäni kovinkaan montaa kertaa rakastunut, enkä edes hurjan lujasti ihastunut. Kun kehitän romanttisia tunteita jotain kohtaan, niin ne eivät sitten myöskään ihan helpolla sammu.

Minulla on ystäviä, jotka tuntuvat bongaavan mielenkiintoisia tyyppejä ja potentiaalisia kumppaneita ihan tuon tuosta ja minä puolestaan mietin, että ei oo todennäköistä, että elämänsä aikana kohtaisi kovin montaa ns. oikeaa. 

Ja sitten vielä sekin, että jos jonkun ihanan kohtaakin, niin miten todennäköistä on, että se toinenkin tykkäisi minusta yhtä paljon? Tai vaikka tykkäiskin, niin että vielä ajoituskin olisi oikea. Aina ei ole vaikka tunteita olisikin. 

En minä toki ajattele, että tässä pitäisi just nyt heti olla joku vakava parisuhde tulilla, mutta ai että kun voisi edes hieman ihastua! Just nyt toivoisin, että olisin vähän herkempi ihastumaan. Olis niin piristävää edes vähän posket punoittaen tiirailla jotain ihanan oloista tyyppiä ja miettiä uskaltaisko sitä pyytää treffeille. (Veikkaan et en uskaltais :D) 

Kaikkea tätä kun tuumii, niin tuntuu aika vahvasti siltä, että eiköhän tässä saa aika lailla yksinään aikaansa viettää. Pitäis varmaan vaan unohtaa tää koko aihe ja koittaa olla miettimättä mitään mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Joku tulee vastaan, jos tulee. Asiat sujuu, jos sujuu. Mut kyllä nää hommat melkoista lottoa on. Aika monta asiaa pitää osua kohdilleen, jotta päätyy jonkun kanssa oikeasti yhteen

Jotain ihania tosielämän rakkausstooreja tonne kommenttiboksiin nyt! 😀