25.10.2011 Who’s that girl?

Ai että, nyt olisi sitten luvassa oman kehityskertomukseni todellinen ysäriosuus, sillä nyt on vuorossa meikäläisen über-mahtavat koulukuvat yläasteen ja lukion ajoilta. Jos olet missannut pikku-Veeran tukka- ja pikeepaitamuodin, niin ikävuodet 5-12 voi käydä vilkaisemassa postauksesta 5 x Lacosten pikee. Nyt kuitenkin katsotaan pikkuisen rajumpia tyylimuutoksia vuosien -94-99 ajalta.

Voi pikkuista palloposki-Veeraa, se on niin innoissaan, kun pääsi yläasteen myötä vihdoin samaan kouluun ja samalle luokalle parhaan ystävänsä kanssa. Me muodotettiin heti yläasteen alussa todella tiivis porukka kahden muun tytön kanssa ja superkilttejä ja kuuliaisia tyyppejä täynnä olevalla luokallamme oltiinkin sitten kikatuksemme vuoksi usein ne porukan kauheimmat häiriköt. Niinpä, miettikää nyt että meidän luokalla  esiintynyttä häiriökäyttäytymistä oli tirskuminen ruotsintunneilla, kirjeenvaihto fyssan luokassa ja 2 minuutin etuajassa livistäminen päivän päättäneiltä kotsantunneilta. Vitsi mitä rebellejä me oltiinkaan. 😀

Minusta tuntuu aina yläastekuvia katsoessani siltä, että kuvissa on joku ihan vierasihminen, sillä en oikeasti pysty muistamaan sellaista aikaa kun olisin pitänyt sinisestä, mutta tuohon aikaan olen vielä ilmeisesti ollut kaikkiruokainen värien suhteen. Luokkakuvauspäivänäkin kaikki oli sinistä aina farkkuja, lettinauhoja ja itsetehtyjä korviksia myöden.

Neule on tietenkin maman tekemä ja kyseinen pusero olikin varmaan yläasteaikani rakkain. Sininen neule passasi yhteen niin farkkujen kuin rakastamani lyhyen sini-vihreän vekkihameenkin kanssa. Niin, minä olin se hölmö joka puki päällen jopa viidet sukkahousut ja pyöräili kouluun hameessa keskellä Kainuun kirpeätä talveakin.

Sympatia sinistä kohtaan on jatkunut vielä kasiluokallakin. Jos oikein muistan niin tuo auringonkukkamekko ostettiin kuudennen luokan keväällä KappAhlista, kun oltiin mamman kanssa Helsingissä. Ja voi eiii, aloin miettimään, että mikähän paita mulla mahtaa olla tuolla mekon alla, mutta sit mä tajusin, et sehän kuultaa heikosti läpi… alla on harmaa, lyhyt ja tiukka t-paita jossa on rinnassa teksti 90% angel. Mikä ysärihelmi!!!! Ja oli kuulkaa kovassa käytössä, sillä albumeissani lymyilevät kuvat todistavat minun olleen enkeli vielä 9 luokan Tukholmaan suuntautuneella luokkaretkelläkin.

Kuten ehkä huomaatte, niin meikkiä ei ole kasvoilla vielä tuossa 14 vuoden iässäkään, mutta mihimpä sitä olisi tarvinnutkaan kun ei naamassa ole mitään mitä pitäisi peitellä. Minulla oli kyllä kotona jo kohtuullinen arsenaali kosmetiikkaa, mutta päätin itse, että en meikkaa julkisesti ennen kuin osaan homman oikeasti. En nimittäin tajunnut ikätovereideni pandasilmiä lainkaan.

Ysiluokan kuvaa minulla ei valitettvasti ole. En muista mikä siinä oli vikana, mutta ilmeisesti itsekriittisyys nosti päätään juuri siinä ikävuoden kynnyksellä ja jätin yksilökuvat tilaamatta. Voin kuitenkin kertoa, että ysiluokan syksyllä otetuissa kuvissa minulla on pidemmät hiukset kuin vielä koskaan aiemmin, mutta ne elävät päässäni ihan viimeisiä hetkiään. Se oli nimittäin juurikin ysin syksyä, kun äidin kannustamana pätkäisin tukkani sellaiseksi, että korvannipukat näkyivät. Sellainen lyhennys kertaheitolla oli kuulkaa rohkea veto niinä aikoina.

No mutta mitä ihmettä sille punatukkaiselle ja luomunaamaiselle tytölle tapahtui yläasteen ja lukion välisenä kesänä??? Se päätti alkaa meikkaamaan ja alkoi kusiblondiksi vähän vahingossa. Tehtiin kaverin kanssa mulle värinpoisto jotta saatais tukkaan seuraavaksi kunnon räikeä punainen. No, se ostamani punainen väri olikin väärä ja sitten muutaman päivän blondina kuljeskeltuani tulinkin siihen tulokseen, että täähän onkin kiva. Myös tuo syksyksi ehtinyt juurikasvu on asia jota kuvailisin juurikin sanalla kiva.

Tästä kuvasta on jo havaittavissa hieman sellaisia mieltymyksia tyylin suhteen jotka ovat voimassa edelleen. Mesh-paita,( kuvassa oleva yksilö alunperin rippijuhlamekkoni alle hankittu), oli suuri suosikkini jo tuolloin lähes 15 vuotta sitten, myös rakkaus kaikenmaailman kaulakettinkeihin oli selkeästi jo herännyt. Vuosien myötä ketjujen määrä ja volyymi on vain kasvanut. Myös hopeanväristen korvarenkaiden voittokulku on jatkunut vankkana aina ala-asteelta saakka ja ollut voimissaan myös tuossa lähes 16 vuotiaana. Mutta niitä jalassani tuolloin olleita valkoisia Spice Girls -lenkkareita en nyt ehkä enää kinttuihini kiskoisi. 😀

Noi tukkapinnit oli sit kuulkaa muuten kova juttu etenkin lukion ekalla. Mulla on niitä edelleen hervoton rasia tallessa. On hologrammia ja glitteriä, sarjakuvahahmoja ja sydämiä.  Kaverin kanssa niitä yhdessä innolla hamstrattiin. Lukion ekaluokalla päässäni nähtiin virityksiä jos vaikka minkälaisia. Milloin tukka oli muovailtu kahdeksi pirunsarveksi, milloin päätä koristivat sokeriveden ja lakan yhteityöllä päähän väännetyt piikit Rasmuksen Laurin tyyliin. Ihan hukkaan ei kaikki aamujen efortti mennytkään, sillä abit muistivat minua penkkaripäivänä kassillisella tukkatöhmiä ja jollain vuoden tukka -tittelillä.

Korvalappustereot toistivat tuohon aikaan mm. sellaisia yhtyeitä kuin CMX, YUP ja Don Huonot. Niin paljon parempi levy kuin esimerkiksi Verta, Pornoa ja Propagandaa mielestäni onkin, niin silti se on donkkareilta juuri Hyvää yötä ja huomenta, joka kuuluu elämäni tärkeimmät levyt listalle. Se levy on mulle yhtäkuin syksy -97 joka oli kaikinpuolin jännää aikaa. Lukion aloittaminen toi uusia kavereita, ja pari oikein extra tärkeää ystävää, virittelin elämäni ensimmäistä seurustelusuhdetta ja kaikinpuolin oli olo kuin elämä olisi vasta alkanut.

Aha. No ei ne nyt idiootilta tuntuvat kampaukset loppuneet näköjään lukion tokallakaan. Kauheen kivat ja pirtsakathan nuo on tuollaiset geelillä väsätyt ysäripiikit. 😀 Kuvia otettaessa tukka olikin jo ehtinyt huimasti kasvaa edellisestä kampaamokäynnistä jolloin mulle nyrhittiin ehkä tähän astisen elämäni lyhin tukka. Himottelin kovasti kaljua idolini Skinin hengessä, mutta siinä meni kokeiluissani se raja jmissä mamma pyysi, että olisin kilttu ja säästäisin hänet siltä kamaluudelta. Olin sitten armelias ja jätin vajaan pari senttiä.

Muistan muuten erittäin hyvin senkin mitä minulla on kuvanottohetkellä päälläni armyvihreän Kookain teepparin kanssa. Isän liituraitaiset ja leveälahkeiset vihkihousut vuodelta -79! Kuinka minua surettikaan kun naisellistuminen ehti siihen pisteeseen, että lantion pyöristymisen takia ei kapelanteisen isäni housut enää mahtuneetkaan. Yhyy. Ne nimittäin oli ihan sikahienot pöksyt.

Kajareista raikasi tuohon aikaan Skunk Anansien ja jo aiemmin mainittujen suomalaisyhtyeiden lisäksi mm. jos jonkinmoiset pomppuhevibändit kuten Korn ja Coal Chamber sekä sellaiset stonernimet kuin Kyuss ja Monster Magnet. Muistan minun ja kaverini poikaystävien yhteiskämpässä luukutetun myös järjettömät määrät System Of A Downia ja Maj Karman Kauniita Kuvia. Isosiskolta kotiin jääneistä rasioista löytynyt luoti tuntuin tämän rokkimimmin mielestä just sopivasti asennetta sisältävältä kaulariipukselta. Bulletti on tallessa edelleen samassa kasassa niittivöideni ja avainketjujeni kanssa.

Abi-vuosi. Sitähän oli jo niin aikuista että. Huulipunakin päässyt jo kuvioihin mukaan. Mun meikkitouhut lukioaikana olivat ajoittain aika mielenkiintoisia. Mamma raukka antaumuksella metsästi minulle työmatkoiltaan toivomiani kirkkaanpunaista ripsiväriä ja eyelineria. Ja löytyihän ne sitten joltain lentokentältä. Harmittaa kovasti ettei minulla ole yhtään kuvaa niistä punaisista klovnirajauksistani.

Luokkakuvauksiin olen kuitenkin päätynyt laittamaan itseni suht siistiksi ja tästä abi-vuoden kuvasta muistan pitäneeni jo silloin. Muistan silloin ajatelleeni esim. silmämeikkini olleen todella onnistunut. Noh, miten sen nyt ottaa.. Mutta edelleen olen kyllä sitä mieltä, että olen kuvassa todella kaunis. Mutta siinäpä sitä ollaankin naisen hehkeimmässä iässä, 17-vuotiaana!

Tuon lukion ekan kuvassa nähdyn blondin jälkeen seikkailinkin pari vuotta melko tiivisti punaisen eri sävyjen parissa. Toisinaan mentiin räväkkänä paloautona ja toisinaan taas kallistuttiin tässäkin kuvassa näkyvän kaltaiseen tummaan punaan. Päällimmäisiä muistoja lukiovuosilta ovatkin minun ja ystäväni parin viikon välein toistuneet tukanvärjäysillat.

Bonuksena vielä tämä herkkä otos abi-vuoden joulukuulta. Kierrettiin koulukavereiden kanssa jo kolmatta talvea tiernapoikina pikkujouluissa sun muissa ja kerättiin rahaa taas johonkin reissuun. Edellisinä vuosina esiintymisellä oli rahoitettu mm. matkoja Unkariin sekä Ranskaan.

Hiuksissa on mainitsemisen arvoista se, että ne ovatkin pitkän punaisen kauden jälkeen mustat. Tukanvärjäysbestikseni tuli yhtenä päivänä kouluun ja kertoi nähneensä unta, että minulla oli musta tukka. Ekaa kertaa elämässäni. ”No, oliko se hyvän näköinen?”, minä kysyin. Sain myöntävän vastauksen ja niinpä seuraavalla hyppärillä marsittiinkin kauppaan hakemaan väriä ja illalla kotiin palasi äitini aina toivoma tummatukkainen tytär. Ja paino todellakin sanalla tumma.

Hiusteni soveltumattomuutta suoraan otsikseen en suostunut nuoruudessani vielä hyväksymään, joten tuollainen suoraksi tarkoitettu, mutta käytännössä törkeästi hapsottava otsatukka nähtiinkin minulla useaan otteeseen. Ei auttanut vahat eikä lakat. Iän kartuttua olen vihdoin taipunut tuon tosiasian alla ja luopunut otsishaaveistani.Kyllä se suoran otsiksen himotus edelleen aina välillä kummittelee, mutta kampaajani Maikku aina ystävällisesti, mutta topakasti palauttaa minut maanpinnalle.

Melkoinen nostalgiatrippi menneeseen tämä koulukuvien läpikäyminen kyllä oli. Nyt tekee mieli laittaa vanhat suosikkilevyt soimaan ja upota vielä hetkeksi teiniaikojen muistoihin valokuva-albumien ja säilytetyn kirjeenvaihdon sekä päiväkirjojen avulla. Kaikki ne festarireissut, perjantai-illat poikien treenikämpällä, kesäyön hiljaisuudessa ensirakkauden kanssa tallatut kilometrit ja hyvän ystävän kanssa lintsatut matikantunnit. Ihania ihania muistoja. Melkein tulee tädillä tippa linssiin.