Posted at 17:39h
in
Yleinen
by Veera Korhonen
Lupailen blogin kuvauksessa, että täällä ei raportoida kilojen ja senttien muutoksia ja pysyn lupauksessani, vaikka nyt hieman painotilanteestani kirjoitankin. Ei nimittäin ole tapahtunut mitään muutoksia! Tässä tilanteessa, kun arki ei ole läheskään yhtä aktiivista kuin työssä käydessä, olisi suuri vaara ja mahdollisuus siihen, että paino lähtisi hiipimään salakavalasti ylöspäin. Ja omassa, jo reippaasti ylipainoisessa tilanteessani se ei todellakaan olisi toivottua. Siksi olenkin iloinen siitä, että tunnun vihdoin pysäyttäneen viime vuosien painonnousu”kierteen”. (mikä kierre se on, jos suunta on täyttä höyryä ylöspäin??”)
Viime vuoden kesän ja syksyn aikana suli kuin huomaamatta joku kuutisen kiloa ja siihen oli yhtenä syynä vamaan kilpirauhaslääkityksen asettuminen uomiinsa. Mitään oma-aloitteista laihduttamista, kun en ole ”harrastanut”. Nyt olen sitten pysytellyt joulukuusta saakka samassa painossa. Ja sitä taustaa vasten, että perusaktiivisuuteni taso on työssäkäymisen ajasta huomattavasti tippunut, niin en voi olla muuta kuin iloinen asiasta.
Olen sanonut, etteivät kilot minua juurikaan kiinnosta, mutta en minä nyt tietenkään lisääkään laardia ympärilleni toivo. Aina toitotetaan, että ”ei kukaan lihava voi oikeasti olla itseensä tyytyväinen”, mutta en mä ole koskaan jaksanut itseäni kovinkaan soimata kiloistani. Kroppa on muuttunut elämäntilanteiden myötä ilman, että olen hirveästi jaksanut olla huolissani ulkomuodostani. Niinä aikoina, kun painonnousu oli pahinta, oli minulla todellakin suurempia murheita mietittävänäni kuin paino. Ja samoin se on nyt. Jos minun pitäisi valita, että haluaisinko mieluummin muutoksia kehooni vai pääni sisältöön, niin vastaus olisi jälkimmäinen.
Vaikka pääni sisältö kiinnostaakin minua vartaloani enemmän, niin osaan silti olla iloinen tuosta painonnousukiidon katkeamisesta. Se tarkoittaa, että olen tehnyt jotain oikein. Vaikka syömiseni ovatkin edelleen melko rempallaan ja huomaan edelleenkin sortuvani tunnesyömiseen, niin en mä ehkä ihan hunningolla sentään ole. Jos olisin, niin paino olisi kyllä jatkanut nousuaan.
Mutta kyllä mulla on mielessä paljon parannuksia, jotka voisin ruokavaliooni ja ruokarytmiini tehdä. Toisaalta tällä hetkellä tuntuu, että ihan ensin olisi kiva, jos vaikka löytäisi rytmin ihan elämään ylipäätään. On hankala opetella aamiaisen syömistä, jos nukkuu kahteen. 😀 Olen kuitenkin yrittänyt muuttaa ajattelutapaani siten, että miettisin ennemmin niitä asioita, joissa olen jo onnistunut kuin soimaisin itseäni niistä jotka eivät tunnu vielä onnistuvan.
Niinpä iloitsen nyt siitä, että olen onnistunut jo jonkin verran ujuttamaan liikuntaa elämääni. En ehkä vielä liiku kuin pari, kolme kertaa viikossa, mutta teen sen suht mielelläni. Iloitsen myös siitä, että olen kiinnostunut ruoanlaitosta aiempaa enemmän. Se on edelleen mieheni, joka meillä suurimman osan kokkailusta hoitaa, mutta musta on tullut jo melko innokas apukokki. Vaikka en laskekaan kaloreita tai muuten tarkkaile syömisiäni laihtuminen mielessäni, niin huomaan, että olemme alkaneet entistä enemmän kokkaamaan itse aivan alusta alkaen puolivalmisteiden käytön sijaan. Ja se on tietenkin iloinen asia, joka samalla vie syömisiä parempaan suuntaan.
kuvituksena sekalaisia ruokakuvia Instagramistani
Ei siis mitään kovin kummoisia tässä rapakuntoisessa mätisäkissä, mutta muutama pieni ja oikeaan suuntaan vievä kuitenkin. Saako näistä iloita?
