Vanhempani saapuivat eilen muutaman päivän vierailulle luoksemme ja he eivät suinkaan tulleet tyhjin käsin, vaan toivat mukanaan monta ihanaa tuliaista. Yksi saamistamme lahjoista oli talo. Suloinen ja lämpöä hehkuva Valotalo, joka tuo nyt hyllyn päältä tunnelmaa ja valoa olohuoneeseemme.

Kuvankaappaus 2014-3-30 kello 22.43.57

Ohuesta koivuviiluvanerista valmistettu Valotalo on muotoilija ja taiteilija Jouko Kärkkäisen käsialaa ja sen mallina toimii perinteinen rintamamiestalo. Juuri tuon mallinsa vuoksi se muistuttaakin minua ihanasti omasta kotikodistani, jossa asuin kolmevuotiaasta aina siihen saakka, että muutin opiskelemaan. Rakastan edelleenkin lapsuuden kotini rappusten narahduksia ja haaveilen vielä joskus asuvani vanhassa kaksikerroksisessa puutalossa. Sellainen on minun mielestäni koti. Vanha, puinen, hieman nariseva ja täynnä lämpöä.

Valotalo ei ole vanha eikä se narise, mutta sitä katsellessa tulee ihana ja lämmin fiilis ja se muistuttaa kodista ja vanhemmista. Todellinen hyvän mielen tuoja siis kyseessä.

Mikäli tuo kaunis valaisin kiinnostaa, niin sitä on saatavilla ainakin Pilke-verkkokaupasta.


Blogi ehti töröttää muutaman päivän hiljaisena sellaisesta syystä, että nyt loppuviikosta mun huomion vei lähes täysin sellainen asia kuin työharjoittelu. Olen muutaman päivän ajan tutustunut uuteen paikkaan ja opetellut talon tapoja ja hieman myöhemmin sitten neuvotellaan josko minulle olisi toisinaan töitä tarjolla.

Vaikka kyse onkin ollut vain muutamasta päivästä, niin on kyllä tuntunut ihan hurjan mukavalta olla osana isompaa työporukkaa. Kotona lusiessa pintaan tuntuu nousseen paljon itseä vähätteleviä ajatuksia, mutta jo muutama päivä valokuvausjorinaa kollegoiden kanssa ja uusiin asioihin perehtymistä on ihanasti muistuttanut, että eihän mussa mitään vikaa ole, vaan olen ihan vallan oiva työntekijä ja ammattilainen siinä missä moni muukin. Että kyllä on työnteko oikeasti tärkeä juttu ihmisen päälle.

unnamed

Vaikka ihan itselle tutusta puuhasta, eli valokuvauksesta, oli näissäkin harjoittelupäivissä kyse, niin jostain syystä mua jännitti etukäteen ihan hirveästi. Ehkä se oli sitä, että olen tottunut työskentelemään hyvin itsenäisesti, niin uuteen ympäristöön ja uusien ihmisten eteen astuessa pelotti, että jos minuun suhtaudutaankin vähättelevästi ja mitä jos joudun jotenkin häpeämään toisten kuvaajien edessä. Mutta niin kuin tällaiset pelot yleensäkin, niin nämäkin osoittautuivat heti varsin turhiksi.

Kaikki tapaamani ihmiset ovat olleet todella mukavia ja ystävällisiä ja jaksaneet kärsivällisesti vastailla uuden uunon kymmeniin kysymyksiin. Minä kun olen sitä lajia työntekijä, että etenkin uusien asioiden äärellä kyselen todella paljon ihan kaikesta mikä mietityttää tai on itselle uutta. Itse aktiivisesti kyselemällä huomaan asioiden ja oppien jäävän parhaiten päähän.

Jonkin verran olen näiden päivien aikana seurannut vierestä toisten työskentelytapoja, mutta olen toki myös itse kuvannut. Vaikka vuosien aikana olen kuvannut julkaisuun jos toiseenkin satoja kuvia, niin silti olin tänä aamuna ihan lapsellisen innoissani nähdessäni lehdessä ekan ”harkkariuunona” ottamani kuvan.

Tätä viikkoa leimaa siis kaikin puolin hyvä fiilis ja se jatkuu huomenna, sillä isi ja äiti saapuvat luoksemme vierailulle! Isää olen nähnyt viimeksi jouluna ja äitiä tammikuussa Roomassa, joten jo on korkea aikakin vihdoin nähdä.


Lupailen blogin kuvauksessa, että täällä ei raportoida kilojen ja senttien muutoksia ja pysyn lupauksessani, vaikka nyt hieman painotilanteestani kirjoitankin. Ei nimittäin ole tapahtunut mitään muutoksia! Tässä tilanteessa, kun arki ei ole läheskään yhtä aktiivista kuin työssä käydessä, olisi suuri vaara ja mahdollisuus siihen, että paino lähtisi hiipimään salakavalasti ylöspäin. Ja omassa, jo reippaasti ylipainoisessa tilanteessani se ei todellakaan olisi toivottua. Siksi olenkin iloinen siitä, että tunnun vihdoin pysäyttäneen viime vuosien painonnousu”kierteen”. (mikä kierre se on, jos suunta on täyttä höyryä ylöspäin??”)

Kuvankaappaus 2014-3-21 kello 22.31.38

Viime vuoden kesän ja syksyn aikana suli kuin huomaamatta joku kuutisen kiloa ja siihen oli yhtenä syynä vamaan kilpirauhaslääkityksen asettuminen uomiinsa. Mitään oma-aloitteista laihduttamista, kun en ole ”harrastanut”. Nyt olen sitten pysytellyt joulukuusta saakka samassa painossa. Ja sitä taustaa vasten, että perusaktiivisuuteni taso on työssäkäymisen ajasta huomattavasti tippunut, niin en voi olla muuta kuin iloinen asiasta.

Olen sanonut, etteivät kilot minua juurikaan kiinnosta, mutta en minä nyt tietenkään lisääkään laardia ympärilleni toivo. Aina toitotetaan, että ”ei kukaan lihava voi oikeasti olla itseensä tyytyväinen”, mutta en mä ole koskaan jaksanut itseäni kovinkaan soimata kiloistani. Kroppa on muuttunut elämäntilanteiden myötä ilman, että olen hirveästi jaksanut olla huolissani ulkomuodostani. Niinä aikoina, kun painonnousu oli pahinta, oli minulla todellakin suurempia murheita mietittävänäni kuin paino. Ja samoin se on nyt. Jos minun pitäisi valita, että haluaisinko mieluummin muutoksia kehooni vai pääni sisältöön, niin vastaus olisi jälkimmäinen.

Kuvankaappaus 2014-3-21 kello 22.31.13

Vaikka pääni sisältö kiinnostaakin minua vartaloani enemmän, niin osaan silti olla iloinen tuosta painonnousukiidon katkeamisesta. Se tarkoittaa, että olen tehnyt jotain oikein. Vaikka syömiseni ovatkin edelleen melko rempallaan ja huomaan edelleenkin sortuvani tunnesyömiseen, niin en mä ehkä ihan hunningolla sentään ole. Jos olisin, niin paino olisi kyllä jatkanut nousuaan.

Mutta kyllä mulla on mielessä paljon parannuksia, jotka voisin ruokavaliooni ja ruokarytmiini tehdä. Toisaalta tällä hetkellä tuntuu, että ihan ensin olisi kiva, jos vaikka löytäisi rytmin ihan elämään ylipäätään. On hankala opetella aamiaisen syömistä, jos nukkuu kahteen. 😀 Olen kuitenkin yrittänyt muuttaa ajattelutapaani siten, että miettisin ennemmin niitä asioita, joissa olen jo onnistunut kuin soimaisin itseäni niistä jotka eivät tunnu vielä onnistuvan.

Kuvankaappaus 2014-3-21 kello 22.22.58

 

Niinpä iloitsen nyt siitä, että olen onnistunut jo jonkin verran ujuttamaan liikuntaa elämääni. En ehkä vielä liiku kuin pari, kolme kertaa viikossa, mutta teen sen suht mielelläni. Iloitsen myös siitä, että olen kiinnostunut ruoanlaitosta aiempaa enemmän. Se on edelleen mieheni, joka meillä suurimman osan kokkailusta hoitaa, mutta musta on tullut jo melko innokas apukokki. Vaikka en laskekaan kaloreita tai muuten tarkkaile syömisiäni laihtuminen mielessäni, niin huomaan, että olemme alkaneet entistä enemmän kokkaamaan itse aivan alusta alkaen puolivalmisteiden käytön sijaan. Ja se on tietenkin iloinen asia, joka samalla vie syömisiä parempaan suuntaan.

 

 

Kuvankaappaus 2014-3-21 kello 22.23.09

kuvituksena sekalaisia ruokakuvia Instagramistani

Ei siis mitään kovin kummoisia tässä rapakuntoisessa mätisäkissä, mutta muutama pieni ja oikeaan suuntaan vievä kuitenkin. Saako näistä iloita?