Kuvien housut, pusero ja kassi saatu, R-Collection

Blogi on ollut hiljainen jo pitkään. Mutta ei, tää ei ole jäähyväispostaus. Tää on sellainen varovainen ”hei, täällä ollaan edelleen, mutta huh millaista elämä onkaan ollut” -postaus. Ihan kuulumisia siis ajattelin tähän väliin heittää.

Tuntuu, että reilut puoli vuotta on sellainen aikajänne jolta ajalta voisi nyt tehdä jonkin yhteenvedon. Ja tiedättekö toisaalta mulle ei ole tapahtunut yhtään mitään. Mutta toisaalta niin paljon, että esimerkiksi blogi ei vaan ole oikein mahtunut mukaan arkeen ja ajatuksiin.

Se ”ei mitään” tarkoittaa sitä, että mitkään elämän peruspalikat eivät ole juurikaan muuttuneet. Tammikuussa muutin uuteen kotiin kuten täällä kerroinkin, mutta muuten ei ole tapahtunut mitään kummempia näkyviä asioita. Ei ole mitään jänniä uusia tuulia, ei töissä, eikä ihmissuhderintamalla. Töitä mulla sentään on viime aikoina riittänyt ihan hurjan paljon (tein toukokuussa mun koko yrittäjyysajan kk-laskutusennätyksen!), mutta sutinaa mulla ei ole kuin joskus unissani. 😀

silkkipusero

Mutta mitä sitten oikein on tapahtunut, mikä on vienyt kaistaa? Enhän mä ole tehnyt juuri muuta kun töitä ja treenannut. Olispa kiva, jos olisi kerrottavana kaikkia kivoja uutisia, jotain näkyviä asioita. Mutta ei ole. Ehkä syynä on nimenomaan se, että tää koronapaska on tuonut lisää tyhjää ja hiljaisuutta, niin päässä onkin sitten ehtinyt tapahtua todella paljon.

Minulla oli vuodenvaihteessa jotenkin todella vahva tunne, että tää vuosi tuo mukanaan luopumista. En osannut tarkemmin sitä tunnetta sanoittaa, enkä tiennyt mistä pitäisi luopua, mutta se tunne oli vahva, jotain minulta ”vietäisiin pois”. 

Ihan konkreettista luopumista olikin vuorossa heti alkuvuodesta, kun rakas mummini nukkui pois 100 v iässä. Vaikka siihen oli jo muutaman vuoden pikku hiljaa ajatuksissaan valmistautunut, niin kuolema oli mulle silti tosi kova paikka ja pisti pakkaa sekaisin. Se sai myös ajattelemaan ajan rajallisuutta ja omaa ikääntymistä. Joten tässä on painittu monen muun kriisin jälkeen vaihteeksi myös ikä- tai ehkä paremminkin elämänvaihekriisin kanssa.

Mutta on mulla kuitenkin jotain isoa kerrottavaa. Sellaista minkä ääneen sanominen pelottaa. Mietityttää voiko se olla totta. Mä nimittäin koen, että mun masennus on nyt tältä erää takana päin.

Aika tasan kolme vuotta sitten olin jälleen kerran niin syvissä vesissä, tai paremminkin mutaliejuissa, että päässä luupanneet itsetuhoiset ajatukset veivät mut lääkäriin ja nostamaan mielilalalääkeannokset ylös, jotta selvisin pahimmista hetkistä ja ajatuksista. Ei niitä omia sairastamisjaksoja pysty rankkaamaan järjestykseen, mutta kyllä tää viimeisin kierros oli aika kaamea mylly. Sen tajuaa oikeastaan nyt vasta kun on saanut jo hieman etäisyyttä.

Mä olen mennyt näiden muutaman vuoden, ja etenkin viimeisen vuoden, aikana monella tavalla ihan uusiksi. Mä olen saanut pudotettua hartioilta hirveän määrän ahdistusta ja pelkoa. Resetoinut itseäni sellaiseen nolla-tilaan. Opetellut sietämään sitä, ettei mulla ole hajuakaan mitä tapahtuu. Ja sitä, että ehkä tää elämä ei enää tän kummemmaksi muutu.

 

Mut tänä keväänä mä uskaltauduin ekoja kertoja varovasti terapiassa sanomaan, että asiat on oikeasti muuttuneet. Olen mennyt eteenpäin. Parantunut. Mä en enää pelkää koko ajan. En pelkää, että sairastun taas. En pelkää, että kaikki menee pieleen. En pelkää, etten pärjää. Ajattelen edelleen, että mun historian valossa on hyvin mahdollista, että sairastun taas, mutta nyt mulla on taas ihan erilainen työkalupakki sitä varten, jos niin sattuu käymään.

Olen viimeisen vuoden aikana miettinyt tosi paljon myös sitä, että kuinka paljon vuosikausia käyttämälläni hormonaalisella ehkäisyllä  mahtoikaan olla tekemistä mun mielialan kanssa. Mun paraneminen nimittäin alkoi ottaa isoja harppauksia sen jälkeen, kun lopetin minipillerit. En koskaan saa tietää vastausta. Ja yritän olla miettimättä sitä liikaa. Sillä helposti mieleen hiipii itsesyytökset, että miksi en kokeillut aiemmin, miksi en osannut edes ajatella sen mahdollisuutta.

pluskoon silkkipusero

Mutta nyt siis on sellainen aika hyvä tilanne. Tyhjä, mutta hyvä. Ei ole edelleenkään oikeastaan mitään odotettavaa, mutta kun aiemmin se tarkoitti mulle toivottomuutta, niin nyt tarkoittaa sitä, että on tilaa tapahtua jotain hyvää. Kuten terapeutilleni sen pessimistin varovaisen tavalla ilmaisin, ”on ehkä mahdollista, että asiat tulevat menemään ihan hyvin”. 

Viime viikon terapiakäynnillä koettiin historiallinen hetki, kun ekaa kertaa ikinä siellä käydessäni, mä luettelin monia hyvin olevia asioita ilman, että vaihdoin mutta-sanan kautta itselleni ominaiseen pahimpaan varautumiseen. Minä ihan vaan totesin, että mulla on rauhallisempi olo kuin vuosiin ja mun pää on hiljentynyt tosi paljon.

Et tässä sitä nyt on koittanut tutustua uudelleen tyyppiin nimeltä minä. Että kuka ja millainen minä olen ilman sitä vuosia mun hartioilla istunutta mustaa möykkyä. Ilman mielialalääkkeitä. On pitänyt ottaa vastaan tunteita, jotka ovat tuntuneet uusilta ja vierailta. On täytynyt opetella hyväksymään se, että on kesken. Että ei tästä päästä tule koskaan valmista, mutta voin iloita siitä, että olen mennyt todella paljon eteenpäin.

Olen miettinyt paljon myös yksinoloa ja sitä, että mitä jos mä tulen olemaan yksin aina. Että miten mä suhtaudun siihen ajatukseen ja valitettavaan tosiasiaan, että vaikka kuinka muuta toivoisi, niin ei rakkaus ja parisuhde ole mitenkään sellainen asia, joista olisi mitään takeita. Niissä ajatuksissa sitä onkin työstämistä. Mutta välttämättömiä mietintöjä nekin.

Tällaisia asioita on vähän vaikea pukea sanoiksi. Etenkään sellaisiksi, että niiden suuruus ja merkitys avautuisi. Sillä oman mielen kanssa käydyt painit ja niissä koetut voitot taikka tappiot eivät näyttäydy muille samassa mittakaavassa kuin kisaajalle itselleen. Mutta tärkeimpinä kuulumisina siis se, että vihdoin musta tuntuu, että kone on aika tehokkaasti buutattu ja nyt eletään uudelleen käynnistämisen aikaa. Hitaasti, mut elonmerkkejä on havaittavissa.

Heippa masennus! Toivottavasti pitkäksi aikaa tällä kertaa. Mä aion nyt kattoo mitä mä olen ilman sua.

Silkkihousut- ja paita – R-Collection (saatu)

Korvikset – Aarikka

Kangaskassi – R-Collection (saatu)

Aurinkolasit – Le Specs

Tennarit – Pavement (2nd hand)

Ja jottei tää postaus olisi ihan pelkkää mielen syövereitä, niin hihkutaans nyt vähän tästä ihanasta asustakin. Mä olen vuosia etsinyt itselleni passelia silkkipuseroa. Ihan sellaista perusmallia, mutta ei niitä oikein kukaan mun koossa tee. Mutta nyt, R-Collection laajensi kokovalikoimaansa XXL:ään saakka ja tuo Emma-silkkipaita on niin loistavan mallinen, että tilasin saman myös mustana.

Mutta nämä Orvokki-kuosiset paita ja Essi-housut on mun mielestä parhaimmillaan just näin settinä. Kevyt silkki on iholla miellyttävää ja viileää ja jos ei housujen kuminauhavyötäröä lasketa, tuntuu asu lähes siltä kuin päällä ei olisi lainkaan vaatteita. Eli täydellinen kesäasu. Housuista mulla on koko XL, mutta ovat niin reilua mitoitusta, että L kokokin olisi voinut riittää. Mutta toisaalta malli on sellainen, että saavatkin olla reilut.

Olen käyttänyt tätä asua tänä keväänä ja kesänä jo monet kerrat ja tulee varmasti olemaan yksi kesän suosikkikokonaisuuksista. Voin suositella lämpimästi. Tai siis, viileästi.


Kaupallinen yhteistyö, Vahva Elämä by Rebekka Jaakkola

Liikunnan ilo, mistä ja miten se oikein löytyy? Se on kysymys, mitä minäkin olen ehtinyt elämässäni monta kertaa miettiä. Sitä iloa on toki vuosikymmeniin mahtunut ja olenkin harrastanut monenmoista. Mutta liikkumattomina kausina kunnon ollessa pohjalukemissa, on todellakin tullut tuumittua, että mistä helvetistä sen ilon ja motivaation oikein repisi.

Mut nyt se ilo on täällä taas! Mutta onko mulla vastausta siihen, että miten se löytyy? Ei mitään yksiselitteistä. Ei sitä voi ostaa urheiluliikkeestä pullossa. Se ei myöskään löydy välttämättä (tai siis tuskin löytyy) sillä ensimmäisellä kerralla, kun nostaa perseen sohvalta ja lähtee hikoilemaan, etenkään, jos lähtötilanteessa kunto on todella huono. Mutta voin mä kertoo silti niistä oivalluksista ja kokemuksista, joita mulla on ollut tämän noin vuoden aikana, jonka olen nyt liikkunut aktiivisesti.

Juoksukoulu

Lähtötilanne vuosi sitten oli se, että takana oli pari-kolme liikunnan suhteen todella epäaktiivista vuotta masennuksen vietyä kaiken kiinnostuksen ja jaksamisen. Monenlainen treenaaminen oli kuitenkin aiemmasta elämästä tuttua ja se oikeastaan vaan entisestään nosti kynnystä tarttua lenkkareihin, koska tiesin eron jaksamisessa olevan aktiivisen treenaamisen vuosiin murskaava.

Mun ensimmäinen askel oli pyytää apua pt:ltä. Lähdin jo ennen viime kesää selättämään treenikammoani valmentajan ohjauksessa, ja esim viime vuoden kevät tuli liikuttua sellaisella 1 krt viikossa tahdilla. Ihan vaan herätellen mieltä ja kroppaa siihen liikkumiseen.

Vinkki 1. on siis se, että jos ei oikein tiedä mistä ja miten aloittaa, niin hanki mahdollisuuksien mukaan apua ammattilaiselta.

Jos et ole liikkunut pitkään aikaan tai vaikka koskaan, niin 6 kk mittainen maltilla etenevä Pohjalta peruskuntoon – erittäin huonokuntoisten kotitreeniohjelmahttps://www.campwire.com/buy_flexible/ed943f8b-eb50-4bb7-8037-dbc28c9fed3f voisi olla matalan kynnyksen aloitus.

Kurssin ensimmäiset pari kuukautta kehoa herätellään lempeästi liikkumaan kävelylenkeillä, liikkuvuusharjoituksilla ja lihaskuntoa helpoilla liikkeillä parantaen. Kaikki harjoitukset voi (ja tuleekin) mitoittaa omaan jaksamiseen ja Rebekka ohjaa treenivideoilla erilaisia vaihtoehtoja lihaskuntoliikkeisiin, jotta jokaiselle löytyy tapa miten pystyy tekemään.

On siis parasta aloittaa maltilla. Jos heti vaatii itseltään pitkiä lenkkejä tai neljä salitreeniä viikkoon, niin saattaa jäädä se into ja ilo löytymättä ja pahimmassa tapauksessa rikkoo paikkojaan. Epärealististen tavotteiden sijaan mieti millainen liikunta sua kiinnostaisi.

Viihdytkö luonnossa, nautitko vedestä, rakastatko tanssimista? Kieli vyön alla juokseminen tai punttien kolistelu ei ole maailman ainoat liikuntamuodot. Myös lempimusan tahdissa omassa olohuoneessa tanssiminen on liikuntaa. Se kun pistää tossua toisen eteen itselle sopivassa tahdissa metsässä maisemia katsellen, on liikuntaa.

Siinä tuli se toinen oivallukseni, itselle sopiva tahti. Tätä mulle opetti etenkin Vahva Elämä -juoksukurssi. Rebekan kursseilla painotetaan sitä, että treenin ja juoksun kuuluu tuntua koko ajan hyvältä. Että ei tarvii koittaa mennä pumppu rinnasta ulos hakaten jotain tiettyä vauhtia, vaan peruskunto kehittyy parhaiten matalatehoisella ja pitkäkestoisella treenillä. Ja aloittelevalle juoksijalle se tarkoittaa too-del-la hidasta vauhtia. Ja paljon kävelyä väliin, jotta sykkeet pysyy kurissa.

Koska mä en ollut ikinä ennen juossut (teininä lenkkeilin jonkin verran, mutta siitä on jo yli 20 vuotta), oli kynnys siihen puuhaan todella korkea. Ja ekat lenkit meni sitä omaa hidasta löntystämistä hävetessä. Mutta onneksi se häpeä meni pian ohi, kun katseli kadulla ja pururadalla muita hikoilijoita. Tahteja on just yhtä monta kuin on liikkujaakin ja kenenkään ei tule verrata menoaan kenenkään toiseen.

Jos johonkin haluaa vertailla, niin katse kannattaa kääntää treenien edetessä siihen millaista oma taaperrus oli aiemmin. Ja kaikesta edistymisestä saa ja kuuluu iloita!

Kunnon ollessa huono, tuntuu liikunnan aloittaminen varmasti vaikealta. Aluksi minuakin liikutti ihan vaan järki, ajatus siitä, että treenaaminen tekee minulle hyvää, ja siihen varsinaiseen iloon päästin vasta vähän myöhemmin. Ensin tarvittiin ripaus päättäväisyyttäkin mukaan.

Pientä epämukavuutta siis joutuu varmasti aluksi kokemaan, mutta sen pitää olla sopivaa. Lohdullista on se, että mitä huonompi on lähtötilanne, sitä nopeammin alat huomaamaan muutoksia jaksamisessa ja se tuo onnistumisen tunteita, joka on mitä mahtavinta polttoainetta uusia treenejä kohti.

Minusta ei tullut juoksukurssin myötä edelleenkään vielä himojuoksijaa joka kipittelisi kepeästi kympin lenkkejä. Mutta minusta tuli tyyppi, joka entisen ”en juokse metriäkään”-ajatuksen sijaan tuumii, että ”onpa kiva keli, vois käydä pienellä lenkillä”. Sain siitä siis yhden vaihtoehdon lisää lajikirjastooni. Lajin jota on helppo lähteä harrastamaan. Sen kun pistää tossut jalkaan ja säänmukaiset vaatteet ja painuu ovesta pihalle.

Venyttely

No mutta koska mulle löytyi sitten se liikunnan ilo?

Viime syksynä oli jo kova treeni-into ja silloin iloa toi todella paljon liikunnan tuoma sosiaalisuus. Yhtäkkiä mun kalenteri alkoi täyttyä liikuntatreffeistä vanhojen ja uusien kavereiden kanssa. Huomasin, että porrastreenit, kävelylenkki tai vaikka maastopyöräily olivat helppo tapa ehdottaa tapaamista vaikka kaverille jonka kanssa ei ole oltu aikoihin tekemisissä. Lenkkikavereita löytyi myös instagramin kautta.

Yksi vinkkini onkin, että sovi liikuntatreffejä. Kaverin kanssa höpötellessä tulee helposti käveltyä tunti ilman että edes huomaa liikkuvansa. Ja kun on sopinut asian jonkun kanssa, on kynnys luistamiseen korkeampi. Mä koitan etenkin tosi kiireisille viikoille saada kalenteriin jotain muiden kanssa sovittuja treenejä, jotta pitkän työpäivän jälkeen sohvan houkutusta olisi vaikeampi vastustaa.

Kahdestaan tai isommalla porukalla on myös helpompaa lähteä kokeilemaan jotain itselle uutta lajia, kun saa turvaa toisista. Itsellä olisi nyt hinku lähteä kokeilemaan padelia, pitääkin huudella fb:ssa tai IG:ssa seuraa sitä varten.

Olisko sulla joku kaveri, jonka kanssa voisitte molemmat lähteä vaikka Kävelystä juoksuun kurssille ja tehdä osan treeneistä yhdessä?  Kurssin kesto on seitsemän viikkoa, mutta koutsi Rebekka kannustaa venyttämään sitä ihan itselle ja omaan arkeen sopivaan aikaan olipa se sitten vaikka 9 tai 12 viikkoa. Seuraat vaan treenejä järjestyksessä sinulle sopivalla tahdilla.

Liikkuvuusharjoitus

Rebekan videolla ohjaamaa liikkuvuusharjoitusta tässä teen. Ilme kertoo, että vartaloni on todellakin sen tarpeessa, sen verran jumittaa ja kiristää. 😀

Siinä missä syksyllä minulle iloa toi liikunnan tuoma seura, niin nyt tämän vuoden puolella on vihdoin tapahtunut se, että mun kroppa on alkanut ihan itse pyytää ja vaatia liikuntaa. Enää ei siis ilo löydy siitä, että treeni on ohi, vaan siitä, että se alkaa. Väsyneenkin päivän päätteeksi illalla saattaakin tulla fiilis, että tekee mieli lenkille. Olen alkanut heräilemään aikaisin ja aamutreeni on tahmean velvollisuuden sijaan ihanasti päivään energiaa tuova asia.

Mulla on löyhä runko jokaiselle viikolle ja tietyt treenit mitä ainakin mahdutan kalenteriin ja niiden lisäksi menen sitten ihan fiiliksen mukaan. Menen lenkille jos kroppa ja mieli sitä pyytää. Lähden metsään pyöräilemään, jos on aikaa ja kivaa seuraa tarjolla. Käyn taloyhtiön salilla ”sekoilemassa” saunan lämpiämistä odotellessa tehden kaikkea mikä tuntuu kivalta, esimerkiksi kahvakuulailemassa ja tanssimassa Spaissareiden tahtiin.

Ei pakolla vaan fiilistellen

Siinä se on mulle se liikunnan ilon ydin, että en pakota itseeni mihinkään, vaan vedän pitkälti fiiliksellä ja muuhun elämään joustavasti sovitellen. Just nyt kiinnostaa salihommat, niin teen niitä ahkerasti. Tällä hetkellä kesäkelien myötä juoksulenkit on taas alkaneet kiinnostaa selvästi kevättalvea enemmän, joten kohta voikin vaaka kallistua salilta taas enemmän lenkkeilyyn.

Olen etsinyt ”liikuntakirjastooni” sen verran erilaisia palikoita, että sieltä löytyy vaihtoehtoja jos joku homma ei just nappaa. Kesältä odotan myös kaikkia uusia juttuja joita haluaisin kokeilla kuten suppailu. Vinkkeihini kuuluu siis myös, että kokeile ennakkoluulottomasti ja rohkeasti uusia juttuja! Ja muista, että mitään ei tarvitse osata heti. On ihan ok olla ekalla kerralla vaikka sup-laudalle noustessa ihan paska.

Mulle liikunnan ilo on siis löytynyt tekemällä ja kokeilemalla. Itseä ja omia fiiliksiä kuunnellen ja sillä, että töitä on pakaralihaksen lisäksi tehty myös aivoilla.

Olen koittanut painaa mieleeni niitä tunteita ja hetkiä, kun treenaaminen on tuntunut erityisen hyvältä. Olen matkan varrella useaan otteeseen miettinyt ja iloinnut siitä miten paljon enemmän jaksan verrattuna siihen kun aloitin. Olen opetellut tunnistamaan koska kroppa tarvitsee ihan oikeasti lepoa, eikä treenin välttely johdu vain laiskotuksesta.

Olen lähtenyt usein liikkumaan ajatuksella, että ”käyn tekemässä edes ihan vähän”. Varttikin on parempi kuin ei mitään. Ja joka kerta siinä onkin käynyt niin, että kun on päässyt ovesta ulos, niin ei sieltä ihan heti ole sitten viitsinyt pois tullakaan.

Lainaan tähän taas Antti Tuiskun Pään takii -biisiä:

Sulle mä neuvon samaa
Älä mieti kun mene vaan
Ei se tarkota sataa kilsaa
Pari askeltakin jo jeesaa

Musta tuntuu, että voisin kirjoittaa ajatuksiani tästä aiheesta vaikka kuinka paljon. Niin paljon mun päässä on etenkin viimeisen puolen vuoden aikana tän liikunnan suhteen naksahtanut.

Jos susta tuntuu, että tämä kesä vois olla oivallista aikaa itsekin etsiä sitä naksahdusta, tai lisäbuustia juoksuharrastukseen, niin apua ja innostusta voisi löytyä vaikka joltain näistä nyt su 6.6 alkavalta Vahva Elämä -kurssilta. 

Pohjalta peruskuntoon – erittäin huonokuntoisten kotitreeniohjelma – 6kk 99 €

Erittäin huonokuntoisten kävelystä hölkkäkuntoon – 8kk 129 €

Kävelystä juoksuun – 7 viikkoa 39 €

Juoksukunnon parantaminen – tavoitteena helpot 5-8km – 8 viikkoa 39 €

Tavoitteena kevyt 10-20 km – 3kk 59 €

 

Mä taidan nyt perjantai-illan kunniaksi lähteä vielä kellarin salille tekemään muutamia Rebekan liikkuvuusharjoituksia. Ja kroppa tuntuu huutavan myös huolellista venyttelyä!

 

 

Kuvat Jarkko Mäkelä