Kaupallinen yhteistyö, Vahva Elämä by Rebekka Jaakkola

Liikunnan ilo, mistä ja miten se oikein löytyy? Se on kysymys, mitä minäkin olen ehtinyt elämässäni monta kertaa miettiä. Sitä iloa on toki vuosikymmeniin mahtunut ja olenkin harrastanut monenmoista. Mutta liikkumattomina kausina kunnon ollessa pohjalukemissa, on todellakin tullut tuumittua, että mistä helvetistä sen ilon ja motivaation oikein repisi.

Mut nyt se ilo on täällä taas! Mutta onko mulla vastausta siihen, että miten se löytyy? Ei mitään yksiselitteistä. Ei sitä voi ostaa urheiluliikkeestä pullossa. Se ei myöskään löydy välttämättä (tai siis tuskin löytyy) sillä ensimmäisellä kerralla, kun nostaa perseen sohvalta ja lähtee hikoilemaan, etenkään, jos lähtötilanteessa kunto on todella huono. Mutta voin mä kertoo silti niistä oivalluksista ja kokemuksista, joita mulla on ollut tämän noin vuoden aikana, jonka olen nyt liikkunut aktiivisesti.

Lähtötilanne vuosi sitten oli se, että takana oli pari-kolme liikunnan suhteen todella epäaktiivista vuotta masennuksen vietyä kaiken kiinnostuksen ja jaksamisen. Monenlainen treenaaminen oli kuitenkin aiemmasta elämästä tuttua ja se oikeastaan vaan entisestään nosti kynnystä tarttua lenkkareihin, koska tiesin eron jaksamisessa olevan aktiivisen treenaamisen vuosiin murskaava.

Mun ensimmäinen askel oli pyytää apua pt:ltä. Lähdin jo ennen viime kesää selättämään treenikammoani valmentajan ohjauksessa, ja esim viime vuoden kevät tuli liikuttua sellaisella 1 krt viikossa tahdilla. Ihan vaan herätellen mieltä ja kroppaa siihen liikkumiseen.

Vinkki 1. on siis se, että jos ei oikein tiedä mistä ja miten aloittaa, niin hanki mahdollisuuksien mukaan apua ammattilaiselta.

Jos et ole liikkunut pitkään aikaan tai vaikka koskaan, niin 6 kk mittainen maltilla etenevä Pohjalta peruskuntoon – erittäin huonokuntoisten kotitreeniohjelmahttps://www.campwire.com/buy_flexible/ed943f8b-eb50-4bb7-8037-dbc28c9fed3f voisi olla matalan kynnyksen aloitus.

Kurssin ensimmäiset pari kuukautta kehoa herätellään lempeästi liikkumaan kävelylenkeillä, liikkuvuusharjoituksilla ja lihaskuntoa helpoilla liikkeillä parantaen. Kaikki harjoitukset voi (ja tuleekin) mitoittaa omaan jaksamiseen ja Rebekka ohjaa treenivideoilla erilaisia vaihtoehtoja lihaskuntoliikkeisiin, jotta jokaiselle löytyy tapa miten pystyy tekemään.

On siis parasta aloittaa maltilla. Jos heti vaatii itseltään pitkiä lenkkejä tai neljä salitreeniä viikkoon, niin saattaa jäädä se into ja ilo löytymättä ja pahimmassa tapauksessa rikkoo paikkojaan. Epärealististen tavotteiden sijaan mieti millainen liikunta sua kiinnostaisi.

Viihdytkö luonnossa, nautitko vedestä, rakastatko tanssimista? Kieli vyön alla juokseminen tai punttien kolistelu ei ole maailman ainoat liikuntamuodot. Myös lempimusan tahdissa omassa olohuoneessa tanssiminen on liikuntaa. Se kun pistää tossua toisen eteen itselle sopivassa tahdissa metsässä maisemia katsellen, on liikuntaa.

Siinä tuli se toinen oivallukseni, itselle sopiva tahti. Tätä mulle opetti etenkin Vahva Elämä -juoksukurssi. Rebekan kursseilla painotetaan sitä, että treenin ja juoksun kuuluu tuntua koko ajan hyvältä. Että ei tarvii koittaa mennä pumppu rinnasta ulos hakaten jotain tiettyä vauhtia, vaan peruskunto kehittyy parhaiten matalatehoisella ja pitkäkestoisella treenillä. Ja aloittelevalle juoksijalle se tarkoittaa too-del-la hidasta vauhtia. Ja paljon kävelyä väliin, jotta sykkeet pysyy kurissa.

Juoksukoulu

Koska mä en ollut ikinä ennen juossut (teininä lenkkeilin jonkin verran, mutta siitä on jo yli 20 vuotta), oli kynnys siihen puuhaan todella korkea. Ja ekat lenkit meni sitä omaa hidasta löntystämistä hävetessä. Mutta onneksi se häpeä meni pian ohi, kun katseli kadulla ja pururadalla muita hikoilijoita. Tahteja on just yhtä monta kuin on liikkujaakin ja kenenkään ei tule verrata menoaan kenenkään toiseen.

Jos johonkin haluaa vertailla, niin katse kannattaa kääntää treenien edetessä siihen millaista oma taaperrus oli aiemmin. Ja kaikesta edistymisestä saa ja kuuluu iloita!

Kunnon ollessa huono, tuntuu liikunnan aloittaminen varmasti vaikealta. Aluksi minuakin liikutti ihan vaan järki, ajatus siitä, että treenaaminen tekee minulle hyvää, ja siihen varsinaiseen iloon päästin vasta vähän myöhemmin. Ensin tarvittiin ripaus päättäväisyyttäkin mukaan.

Pientä epämukavuutta siis joutuu varmasti aluksi kokemaan, mutta sen pitää olla sopivaa. Lohdullista on se, että mitä huonompi on lähtötilanne, sitä nopeammin alat huomaamaan muutoksia jaksamisessa ja se tuo onnistumisen tunteita, joka on mitä mahtavinta polttoainetta uusia treenejä kohti.

Minusta ei tullut juoksukurssin myötä edelleenkään vielä himojuoksijaa joka kipittelisi kepeästi kympin lenkkejä. Mutta minusta tuli tyyppi, joka entisen ”en juokse metriäkään”-ajatuksen sijaan tuumii, että ”onpa kiva keli, vois käydä pienellä lenkillä”. Sain siitä siis yhden vaihtoehdon lisää lajikirjastooni. Lajin jota on helppo lähteä harrastamaan. Sen kun pistää tossut jalkaan ja säänmukaiset vaatteet ja painuu ovesta pihalle.

Venyttely

No mutta koska mulle löytyi sitten se liikunnan ilo?

Viime syksynä oli jo kova treeni-into ja silloin iloa toi todella paljon liikunnan tuoma sosiaalisuus. Yhtäkkiä mun kalenteri alkoi täyttyä liikuntatreffeistä vanhojen ja uusien kavereiden kanssa. Huomasin, että porrastreenit, kävelylenkki tai vaikka maastopyöräily olivat helppo tapa ehdottaa tapaamista vaikka kaverille jonka kanssa ei ole oltu aikoihin tekemisissä. Lenkkikavereita löytyi myös instagramin kautta.

Yksi vinkkini onkin, että sovi liikuntatreffejä. Kaverin kanssa höpötellessä tulee helposti käveltyä tunti ilman että edes huomaa liikkuvansa. Ja kun on sopinut asian jonkun kanssa, on kynnys luistamiseen korkeampi. Mä koitan etenkin tosi kiireisille viikoille saada kalenteriin jotain muiden kanssa sovittuja treenejä, jotta pitkän työpäivän jälkeen sohvan houkutusta olisi vaikeampi vastustaa.

Kahdestaan tai isommalla porukalla on myös helpompaa lähteä kokeilemaan jotain itselle uutta lajia, kun saa turvaa toisista. Itsellä olisi nyt hinku lähteä kokeilemaan padelia, pitääkin huudella fb:ssa tai IG:ssa seuraa sitä varten.

Olisko sulla joku kaveri, jonka kanssa voisitte molemmat lähteä vaikka Kävelystä juoksuun kurssille ja tehdä osan treeneistä yhdessä?  Kurssin kesto on seitsemän viikkoa, mutta koutsi Rebekka kannustaa venyttämään sitä ihan itselle ja omaan arkeen sopivaan aikaan olipa se sitten vaikka 9 tai 12 viikkoa. Seuraat vaan treenejä järjestyksessä sinulle sopivalla tahdilla.

Liikkuvuusharjoitus

Siinä missä syksyllä minulle iloa toi liikunnan tuoma seura, niin nyt tämän vuoden puolella on vihdoin tapahtunut se, että mun kroppa on alkanut ihan itse pyytää ja vaatia liikuntaa. Enää ei siis ilo löydy siitä, että treeni on ohi, vaan siitä, että se alkaa. Väsyneenkin päivän päätteeksi illalla saattaakin tulla fiilis, että tekee mieli lenkille. Olen alkanut heräilemään aikaisin ja aamutreeni on tahmean velvollisuuden sijaan ihanasti päivään energiaa tuova asia.

Mulla on löyhä runko jokaiselle viikolle ja tietyt treenit mitä ainakin mahdutan kalenteriin ja niiden lisäksi menen sitten ihan fiiliksen mukaan. Menen lenkille jos kroppa ja mieli sitä pyytää. Lähden metsään pyöräilemään, jos on aikaa ja kivaa seuraa tarjolla. Käyn taloyhtiön salilla ”sekoilemassa” saunan lämpiämistä odotellessa tehden kaikkea mikä tuntuu kivalta, esimerkiksi kahvakuulailemassa ja tanssimassa Spaissareiden tahtiin.

Ei pakolla vaan fiilistellen

Siinä se on mulle se liikunnan ilon ydin, että en pakota itseeni mihinkään, vaan vedän pitkälti fiiliksellä ja muuhun elämään joustavasti sovitellen. Just nyt kiinnostaa salihommat, niin teen niitä ahkerasti. Tällä hetkellä kesäkelien myötä juoksulenkit on taas alkaneet kiinnostaa selvästi kevättalvea enemmän, joten kohta voikin vaaka kallistua salilta taas enemmän lenkkeilyyn.

Olen etsinyt ”liikuntakirjastooni” sen verran erilaisia palikoita, että sieltä löytyy vaihtoehtoja jos joku homma ei just nappaa. Kesältä odotan myös kaikkia uusia juttuja joita haluaisin kokeilla kuten suppailu. Vinkkeihini kuuluu siis myös, että kokeile ennakkoluulottomasti ja rohkeasti uusia juttuja! Ja muista, että mitään ei tarvitse osata heti. On ihan ok olla ekalla kerralla vaikka sup-laudalle noustessa ihan paska.

Mulle liikunnan ilo on siis löytynyt tekemällä ja kokeilemalla. Itseä ja omia fiiliksiä kuunnellen ja sillä, että töitä on pakaralihaksen lisäksi tehty myös aivoilla.

Olen koittanut painaa mieleeni niitä tunteita ja hetkiä, kun treenaaminen on tuntunut erityisen hyvältä. Olen matkan varrella useaan otteeseen miettinyt ja iloinnut siitä miten paljon enemmän jaksan verrattuna siihen kun aloitin. Olen opetellut tunnistamaan koska kroppa tarvitsee ihan oikeasti lepoa, eikä treenin välttely johdu vain laiskotuksesta.

Olen lähtenyt usein liikkumaan ajatuksella, että ”käyn tekemässä edes ihan vähän”. Varttikin on parempi kuin ei mitään. Ja joka kerta siinä onkin käynyt niin, että kun on päässyt ovesta ulos, niin ei sieltä ihan heti ole sitten viitsinyt pois tullakaan.

Lainaan tähän taas Antti Tuiskun Pään takii -biisiä:

Sulle mä neuvon samaa
Älä mieti kun mene vaan
Ei se tarkota sataa kilsaa
Pari askeltakin jo jeesaa

Musta tuntuu, että voisin kirjoittaa ajatuksiani tästä aiheesta vaikka kuinka paljon. Niin paljon mun päässä on etenkin viimeisen puolen vuoden aikana tän liikunnan suhteen naksahtanut.

Jos susta tuntuu, että tämä kesä vois olla oivallista aikaa itsekin etsiä sitä naksahdusta, tai lisäbuustia juoksuharrastukseen, niin apua ja innostusta voisi löytyä vaikka joltain näistä nyt su 6.6 alkavalta Vahva Elämä -kurssilta. 

Pohjalta peruskuntoon – erittäin huonokuntoisten kotitreeniohjelma – 6kk 99 €

Erittäin huonokuntoisten kävelystä hölkkäkuntoon – 8kk 129 €

Kävelystä juoksuun – 7 viikkoa 39 €

Juoksukunnon parantaminen – tavoitteena helpot 5-8km – 8 viikkoa 39 €

Tavoitteena kevyt 10-20 km – 3kk 59 €

 

Mä taidan nyt perjantai-illan kunniaksi lähteä vielä kellarin salille tekemään muutamia Rebekan liikkuvuusharjoituksia. Ja kroppa tuntuu huutavan myös huolellista venyttelyä!

 

 

Kuvat Jarkko Mäkelä


Heipä hei… Kirjoitin tän megapitkän postauksen jo kertaalleen ihan vain saadakseni julkaistessa jonkun error-ilmoituksen ja koko paska katosi taivaan tuuliin. Että ihan pari voimasanaa nyt tähän. Mut ei muuta kuin uus yritys..

Seurailen jonkin verran erilaisia treeni- ja fitness -blogeja ja mä niiden perusteella oon ymmärtänyt, että kirjoittaessaan salilla käynnistä, olisi postaukseen hyvä liittää kuva omasta perseestään. Oma selluahterini ei kuitenkaan ole niin kummoisen muotoinen, joten joudutte nyt pakarakuvien sijaan katselemaan kuvia ihan niistä itse suorituksista ja olen pahoillani rakkaat, se ei ole nätin näköistä! Mut saattepa vähän vaihtelua niihin mun iänikuisiin asukuvahymyihin. 😀

Sain tuossa syksyllä Sopivasti Lihava -blogia kirjoittavalta Piialta kommenttiboksiini kutsun tulla joskus kokeilemaan vahvamieslajeja hänen kanssaan ja lauantaina me sitten treffattiin Power Teamin salilla. Mua kiinnosti homma kovasti, mutta täytyy sanoa, että pelkäsin, että mahtaisiko sieltä löytyä riittävän kevyitä kamoja meikäläiselle. 

Vahvamieslajien repertuaarihan on todella laaja, mutta Piia oli miettinyt valmiiksi muutaman ensikertalaisen kokeiltavaksi sopivan lajin ja pisti mut aloittamaan farmarikävelystä.

Vasemman puoleisessa kuvassa molemmassa räpylässä on vasta 30 kiloa, jolloin naamalta löytyy vielä hymyä. Oikealla molemmille puolille on ladattu 20 kg lisää, jolloin alkoi ilme nostaessa jo vähän muuttua. 😀 Ton lastin kanssa onnistuin kuitenkin kävelemään 20 m radan edestakaisin. Vielä 40 kilon kohdalla ei tuolla matkalla puristusvoiman kanssa ollut ongelmia, mutta 50 kilon kanssa mentiin kyllä viimeiset metrit aina ihan "toivotaan toivotaan!" -meiningillä otteen alkaessa luistamaan. Farmarikävelystä sanotaankin, että se on oiva harjoite otekyvyn parantamiseksi!

Heti jo tämän ekan lajin kohdalla kävi hyvin selväksi miten kokovartalohommaa toi on. Vaikka tossa kävelyssä joutuvat koville niin jalat kuin kädetkin, niin se on aivan mahtavaa treeniä myös ja etenkin keskivartalolle. Joutuu ihan tosissaan keskittymään ruodon koossa pitämiseen ja hengittämiseen.

Seuraava laji, merimieskävely, ei päästänyt keskivartaloa ainakaan helpommalla vaikka en edes päässyt askeltamiseen asti. Tuo pelkkä häkkyrä ilman lisäpainoja oli jo 135 kg, joten olin ihan tyytyväinen, että onnistuin edes saamaan sen irti maasta. Pikkaisen olisi saanut olla vähemmän painoa, jotta olisin uskaltanut koittaa kävellä. 

Mut ihan jo pelkkä kehikon nostaminen kävi ihan urheilusta, sillä oikean asennon ja vartalon painopisteen löytäminen ei ollut helppoa näin ensikertalaiselle. Ja tässä jos missä kyllä huomasi oman keskivartalonsa heikkouden. Ilman vyötä en olisi tuota maasta irrotustakaan saanut tehtyä.

Mut jumantsuikka, mä sain sen irti maasta!

Tässä Piia näyttää oikeanlaisen rauhallisen askelluksen mallia. Hänelle toi 135 kiloa on ihan keveetä kauraa. Tämä voimamimmi on kävellyt 5 m 250 kilon kanssa ja pelkän maastairrotuksen hän on onnistunut tekemään jo 300 kilolla. Huhhuh.

Vahvamieslajeissa tuntuu näitä kaikenmaailman kävely- ja kantamislajeja riittävän ja seuraavaksi alettiinkin rymyämään säkinkannon parissa. Koska säkki pitää kaivaa niin hankalassa asennossa tuolta lattialta asti syliin, olin ihan varma, että tuo kevyin, eli 50 kilon säkkikin olisi itselleni liikaa. Mutta vielä mitä, sehän nousi syliin jo heti ensi yrityksellä.

Ekalla yrityksellä jouduin pudottamaan säkin jossain n. 30 metrin jälkeen. En niinkään siksi etteikö ote ja voimat olisi riittäneet pidemmälle, vaan siksi, että olin ottanut säkin vähän turhan ylös ja se painoi todella kivuliaasti minun muutenkin viime aikoina jostain syystä arkana ollutta oikeaa tissiäni. Saakelin H-kupit, kun ovat niin monessa sporttihommassa tiellä! 

Tuossa säkin kannossa kuulema hankalinta onkin juuri se, että säkkiä joutuu pitämään niin ikävästi vartaloaan vasten ja se painaa helposti esimerkiksi palleaa jolloin hengittäminen käy normaalia haastavammaksi. 

Piia siinä painii 70 kilon säkin kanssa.

Pitäisköhän mun alkaa nostaa painoja ihan kunnolla ja tavoitteelisesti? Mulla kun näyttäis olevan tuo Bull Mentulamainen ulkonäkö jo valmiiksi. Puuttuu enää lihakset.

Kävelyjen ja kantamisten jälkeen testiin pääsi vielä akselipunnerrus, jossa vaikeutta tuo jo pelkästään se, että tanko on huomattavasti normaali painonnostotankoa paksumpi. Tanko siis täytyy saada ensiksi rinnalle, ja sitten se vielä punnerretaan ylös. Noin pienen painon (tanko 30 kg) sais tietysti rinnalle ihan raakana, mutta kuvasarjassa Piia näyttää miten homma oikeasti isompien painojen kanssa tapahtuu, eli eka tanko tohon pallean kohdille, siitä sitten kääntö rinnalle. 

Itse en uskaltanut tätä lähteä tankoa isommalla lastilla kokeilemaan. Kuvasta näkyy aika hyvin tuo tangon paksuus. Ei tarvii paljo sormilukkoa miettiä, kun hyvä että ees kämmenet yltää tangon ympäri.

Lopuksi Piia näytti mulle vielä mallia tukkipunnerruksesta. Itseltäni jäi tämä väliin, sillä kevyinkin tukki (47,5 kg) oli itselleni sen verran painava, että en saanut sitä syliä pidemmälle.

Vaikka en kaikista testilajeista onnistunutta suoritusta saanutkaan, niin jäi silti kyllä tosi hyvä mieli ja onnistuin pessimistisiä ennakko-odotuksiani paremmin. Ja täytyy sanoa, etä pieni kiinnostuksen kipinä tota touhua kohtaan kyllä heräsi!

Myös tuo Power Teamin sali vaikutti tosi kivalta paikalta ja ainakin lauantaina siellä tuntui olevan oikein kannustava ja hyvä fiilis. Paikalla olleet punttiherrat suhtautuivat todella tsemppaavasti tällaista pikkupainoilla ähissyttä ensikertalaista kohtaan. 

Eilen aamulla olikin sitten aika mielenkiintoinen fiilis, kun yhdistyi siskon synttäreiden jälkeinen darra ja näiden hommien aiheuttama lihaskipu. Sain taas havaita vartalostani uusia kohtia joissa ilmeisesti on lihaksia. Normaalien etureisi ja keskivartalo -hapotusten lisäksi huomion kiinnitti mm. noiden kuvaan merkittyjen paikkonen lihaskipu. 

Mahtavaa oli kyllä kaikin puolin. Kiitti hienosta kokemuskesta ja asiantuntevasta opastuksesta Piialle!


Tuhtikuu vai puhtikuu, kysyy tän postauksen otsikko. Just nyt tän neljän päivän totaalisen pääsiäislomalaiskottelun jälkeen tuntuu, että meneillään on todellinen tuhtikuu. Mä en oikeesti ole tehnyt koko pääsiäisenä muuta kuin syöny ja nukkunut. Tai no, oon mä välillä maannu myös sohvalla! Tällaiset pitkät pyhät on mulle aina jostain syystä ihan totaalisen passivoivia ja musta tulee pyjamahousuissa makuuhuoneen, sohvan ja keittiön bermudan kolmiossa hiihtävä limatukkainen muumio, jonka päivien kovin ponnistus on jääkaapin oven avaaminen. Ei kiinnosta nähdä ihmisiä, ei kiinnosta lähteä mihinkään, ei kiinnosta pukeutua, ei yhtään mitään. Ja kun mikään ei kiinnosta, niin sit voi taas vähän syödä tylsyyteen.

Niin paljon kuin mä nukkumista ja syömistä rakastankin ja pidän niitä elämän parhaina asioina, niin kyllä näköjään jossain kohtaa tulee raja vastaan. Mulla se tuli tänään.

Olin juuri lusikoinut naamariini viimeiset pashan rippeet, kun töllöstä alkoi Suurin pudottaja. Kun ruutuun ilmestyi tuo postauksen ekan kuvan mukainen lause, nousin samointein sohvalta, vaihdoin pyjaman lenkkivermeisiin ja pinkaisin pihalle.

Veera nousi neljäntenä päivänä sohvakoomasta, astui kirjurinluodon lenkkipolulle, istui lattialle venyttelemään ja on sieltä tuleva tuomitsemaan oman laiskottelunsa.

    

N. 75 minsaa tossua toisen eteen lempimusat korvissa pauhaten ja loppumatkasta kaverin kanssa puhelimessa höpötellen virkisti oloa kummasti ja sai taas miettimään sitä, että miksi se lähteminen on aina niin helvetin vaikeeta. Miksi jo viikonkin tauko liikkumisesta (työreissujen takia mulla tuli taukoiltua yli kaksi viikkoa) asettaa sen salille tai lenkkipolulle palaamisen riman niin hiton korkealle?

Jos on eilisestä tai sitä edeltävältä päivältä muistissa hyvät treenit, on kassin pakkaaminen ja salille suuntaaminen ihan iisiä, mutta joka kerta, kun se putki katkeaa, on siitä uudelleen kiinni nappaaminen itselleni ihan yhtä vaikeaa kuin se olisi vuoden urheilemattomuuden jälkeen. Miksi on näin? Mistä perkeleestä mä kaivaisin itselleni sen puhdin, että en luisuisi näihin sohvaputkiin ja jäisi vapaapäivinä peiton alle jumittamaan, koska tuntuu, ettei ole syytä nousta?

No, huomenna nappaan salikamat mukaan töihin jo aamusta ihan siltä varalta, että työpäivä sattuu venymään. En nimittäin halua missata huomista CT-voima -tuntia! Vaikka ekan viikon perusteella huhtikuu tuntuukin tuhtikuulta, niin en vielä heitä hanskoja tiskiin. Tässä on vielä hyvät mahdollisuudet kääntää tää puhtikuuksi!