”-Kaupallinen yhteistyö Lounais-Suomen ja Töihin tänne -kampanjan kanssa –

”Miksi sä muutit tänne?” ”Mikä sai sut jäämään Poriin?” ”Koska sä muutat Helsinkiin?” ”Ajattelitko nyt eron jälkeen jäädä vai muuttaa johonkin?”

Olen asunut täällä Porissa jo yli 17 vuotta, ja koko sen ajan olen saanut vastailla kysymyksiin siitä mikä minut, Kainuun tytön, tänne Lounais-Suomeen oikein toi ja mikä täällä pitää. Tuota ensimmäistä kysymystä pohdin toki itsekin hetken aikaa silloin 2000-luvun alussa tuoreena opiskelijana, mutta sen jälkeen kaikki utelut aiheesta ovat tuntuneet hölmöiltä. Mihin sitä nyt ihminen kotoaan lähtisi!

Muistan joskus vuosia sitten ajatelleeni, että olisipa ihana jos mun työpaikka olisi joskus tuolla Puuvillassa, kun se on niin ihana rakennus. Tämä haave toteutui, kun pääsin töihin Satakunnan Kansaan.

Sillä sitä tämä paikka minulle vahvasti on. Koti. En puhu vieläkään Porin murretta ja edelleen ärsyynnyn, kun paljasjalkaiset paikalliset kysyvät, että ”ketä se oli”. (Se on KUKA!, tekee mieleni huutaa. Voit kysyä, että ketä sinä löit, tai ketä sinä rakastat, mutta et, että ketä se oli) Mutta pienistä kieliopillisista ristiriidoista huolimatta saa Pori usein soimaan päässäni Zen Cafen tutun kertosäkeen: tämä on kuitenkin minun kaupunkini.

Voisin nyt kuitenkin vastata noihin vuosien aikana tutuiksi tulleisiin ihmetteleviin kysymyksiin. 

 

Miksi muutin Poriin?

Ei tämä Kainuusta katsottuna kaukainen Suomen nurkka ollut mitenkään ykkösvaihtoehtona mielessäni, kun lukiolaisena jatko-opintoja suunnittelin. Enkä mihinkään kouluun vielä heti ylioppilaaksi tultuani halunnutkaan päästä, mutta hakemus oli täytettävä. SAMK:n viestinnän linjalle ei ollut ennakkotehtäviä ja ajattelin, että paperini eivät sinne riittäisi, joten olisi turvallista ruksia se ykkösvaihtoehdoksi. Että katsellaan sitten vuoden päästä uudelleen mihin hakisin.

No, long story short. Satuinkin pääsemään ja välivuoden pidettyäni en jaksanut enää hakea mihinkään muualle. Niinpä päädyin tänne rannikolle. Kaupunkiin, josta tunsin tasan yhden ihmisen. 

Olen järvimaisemien kasvatti, mutta täällä rannikolla asuessa olen oppinut nauttimaan myös maisemasta, jossa vastarantaa ei näy. Yyterissä on joka kesä vietettävä ainakin yksi rantsupäivä. Mutta useammin minut löytää kesällä Kirjurinluodosta.

 

Mikä sai jäämään Poriin?

Moni opiskelutoveri kävi kaupungissa vain kääntymässä ja suuntasi jo ennen valmistumista tai heti paperit saatuaan taas muualle. Olisi helppoa ajatella, että jäin tänne koska olin opiskeluaikana tavannut Tommin. Että miehen vuoksi jäin. Mutta ei minua pelkkä mies olisi huonossa ja ankeassa paikassa pitänyt. Minulla vaan oli täällä kaikki muukin mitä kaipasin.

Porista on esimerkiksi aina löytynyt minulle töitä. Ja mikä parasta, vielä todella läheltä. Työmatkani ovat vuosien aikana vaihdelleet 30 metristä 2,5 kilometriin. On ollut helppoa valita esimerkiksi autoton elämä, kun arjen siirtymät käyvät pyörällä ja jalkaisinkin ihan hetkessä. 

Vaikka ihan ensimmäisten vuosien aikana satakuntalaiset tuntuivatkin vähän tympeiltä ja epäkohteliailta mölleiltä, niin eihän ne nyt sitten ihan paskoja (tämä siis on suuri kehu porilaisittain) tyyppejä olleetkaan.

Kun opin ymmärtämään esimerkiksi, että jos porilainen vastaa vaikkapa kahvittelukutsuuni” ei sen väliä”, niin voin alkaa kyselemään sopivaa kellonaikaa sen sijaan, että hiipisin torjutuksi tulleena takavasemmalle, alkoi ihmisiin tutustuminenkin melkoisesti helpottua. Täältä on siis löytynyt vuosien aikana paljon mahtavia ystäviä, tuttavia ja työtovereita. 

Yksi lempi maisemiani Porissa on tämä näkymä Reposaaren takarannalta tuulimyllyineen. Täällä on tullut melko monet muotokuvaukset tehtyä.

Koska muutan Helsinkiin?

Olen jo vuosien ajan suhannut töiden vuoksi paljon Porin ja Helsingin väliä ja se saa monet pitämään vain ajan kysymyksenä muuttoani pääkaupunkiseudulle. Mutta herran jestas, nykyisen 48 neliöisen keskustakaksioni vuokralla saisin isolta kirkolta ehkä kaninkopin kokoisen huoneen soluasunnosta jos sitäkään! 

Pääkaupunkiseudulla mun pitäisi yksinkertaisesti tehdä näin yrittäjän ihan älyttömästi enemmän töitä tullakseni toimeen. Ja niitä hommia olisi siellä satojen kilpailijoiden keskellä paljon vaikeampi saada kuin täällä. Ei siis millään tavalla järkevä yhtälö. Porissa eläminen on edullista joten se tarkoittaa minulle ihan suoraan enemmän vapaa-aikaa. 

Ja bussit ja junathan kulkee. Parhaimmilla viikoilla olen ehtinyt lounastaa Helsingissä asuvan parhaan ystävän kanssa kaksikin kertaa. Käyn siellä todella mielelläni ja usein, mutta tänne kotiin on aina ihana palata. 

 

Karhukaupunki on minulle kovin rakas, mutta ei elämäni ensimmäinen Pori. Sotkamossa sijaitseva isäni lapsuudenkoti, joka oli minulle pienenä rakas paikka, oli nimittäin myöskin Pori! 

No entäs nyt?

Vaikka eron jälkimainingeissa toki miettii sitäkin, että pitäisikö lähteä johonkin kauas pois, niin ei parisuhteen päättyminen ole syy jättää kaikkea taakseen. Yksi asia on muuttunut, mutta koko muu arki ja elämä pysynyt ennallaan. Kaikki edellä mainitsemani asiat pätevät edelleen. 

Minä en varsinaisesti koskaan valinnut Poria, mutta Pori valitsi minut.

 

Tietoa Lounais-Suomen työ- ja opiskelupaikoista, arjen mahdollisuuksista  sekä monia mielenkiintoisia muuttajatarinoita löydät Töihin tänne -sivustolta.


Tänään oli kyllä varsinainen itkupäivä. Jotenkin oli hanat ihan helvetin herkällä ja porasin oikeastaan kaikki automatkat aina keikalta toiselle. Sitten pyyhin naaman hihaani, kävin hoitamassa työhommat ja ajomatkalla nyyhkin taas.

Yhdelle keikalle oli tunnin matka suuntaansa, niin siinä etenkin oli hyvää aikaa märistä ja hoilata mukana soittolistalle valitsemiani kappaleita. Mutta oikeastaan se parkuminen kyllä jotenkin helpotti ja rentoutti taas hieman. Aina jostain sieltä valuvan rään ja näkökyvyn sumentavan kyynelvyöryn välistä ehti pilkahtaa myös ihan ohimenevän nopeita ajatuksia siitä, että kyllä tää varmaan joskus loppuu. Ja tavallaan sitä tunsi itsensä aika eläväksi kaiken sen tunteenkuohunnan keskellä.

Mutta on tää kyllä vaan aika saatanallinen savotta koittaa saada päätä, sielua ja sydäntä järjestykseen. Hirveästi ajateltavaa, opeteltavaa ja hyväksyttävää. Mietin kovasti esimerkiksi sitä, että miten hyväksyä se, että yksinjääminen on ihan mahdollinen skenaario tässä elämässä. Todella iso ja vaikea asia itselleni, mutta mielestäni tarpeen sekin käsitellä. 

Tuon Vestan keikalta ostamani paidan sanat ovat ihanan lohdulliset ja niihin haluaisi uskoa. ”Minä riitän” Huomaan kuitenkin, että vaikka olenkin oppinut vuosien aikana olemaan monella tapaa itselleni armollinen ja ajattelen monella tapaa olevani ihan riittävä, niin nyt mietin noita sanoja kovasti sen kautta, että miten riittää itse itselleen elämänkumppaniksi.

Kuinka päästä irti siitä kuvitelmasta, että joku toinen ihminen tekisi minut onnelliseksi hyväksynnällään ja rakkaudellaan? Miten olla itsensä tärkein tukipilari ja oman elämänsä suunnannäyttäjä?

Se on jännä miten tällainen elämänkriisi myllertää käsitystä omasta itsestä. Olen ollut kovasti siinä uskossa, että olen vahva ja itsenäinen ihminen, jolla on hyvä itsetunto. Nyt huomaankin joutuvani tarkastelemaan noita käsityksiä itsestäni uudelleen. Onko vain ollut helppo tuudittautua kuvitelmaan itsenäisyydestä, kun vierellä on ollut toinen, johon tarpeen tullen nojata? 

Tuokoon paidan sanat minulle toivoa. Jonakin päivänä ne vielä ovat totta.

”Minä riitän
Mulle minä riitän”


-Kaupallinen yhteistyö, Klingel

Onko sulla jotain haavevaatetta, jota olet metsästänyt kenties jopa vuosia? Minun toivelistallani pisimpään uneksittu ja etsitty vaate on nahkahousut. Yhdet aitonahkaiset housut omistin lukioikäisenä (matala vyötärö, leveneät lahkeet :D), mutta sitten menikin kaksikymmentä vuotta ennen kuin tärppäsi seuraavan kerran.

Näin pluskoossa ei nimittäin nahkahousutarjonta ole mitenkään loistava ja mitään melkein kivoja ei ole halunnut hankkia, vaan olen täydellisiä odotellessa ostanut mieluummin edullisia keinonahkapöksyjä.

Mutta nyt kuulkaa, kaksi vuosikymmentä kestänyt odotukseni on palkittu. Minulla on unelmanpehmeät, korkeavyötäröiset ja kapealahkeiset nahkalegginssit! En ihan oikeasti uskonut, että ikinä löytäisin tällaisia omassa koossani.

Harmistuneena vain olen katsellut kun tällaisia on vilissyt monenkin ”normaalikokoihin” keskittyvän merkin mallistoissa. Amy Vermontin nahkahousuissa kokoja riittää kuitenkin jopa 50 saakka ja itselleni sujahti vaivattomasti koko 46. 

Vaikka mulla on ihan kivoja keinonahkahousujakin, niin onhan nämä nyt ihan eri juttu. Keinonahkaisia ei tulisi mielenkään kiskoa päälle pakkasella, vaan niitä tulee käytettyä vaan juuri optimaalisissa kevään ja syksyn lämpötiloissa, kun ei ole liian kylmä eikä kuuma hengittämättömälle materiaalille. Nämä päällä puolestaan on ollut miellyttävä olla nyt talvikeleilläkin. 

Housut ovat pehmeäksi harjattua lampaannahkaa, jonka toinen puoli on vuorattu ohuesti stretchmateriaalilla. Ne siis mukautuvat päälle kuin mitkä tahansa stretchlegginssit, eikä tarvitse pelätä perusnahkahousuille ominaisia venähtäneitä polvipusseja. 

Sen verran mun pitäisi malttaa olla noista housuista vielä erossa, että veisin ne lyhennettäväksi. Olen nyt toistaiseksi vain kääntänyt lahkeita sisäänpäin, mutta lahkeensuut jäävät sillä tavalla vähän turhan paksuiksi, joten kyllä ne vielä täytyy lyhentää. Mutta näissä riittää siis lahkeet itseäni (167 cm) pidemmällekin.

Sain valita Klingeliltä muutamia muitakin tuotteita ja valitsinkin vaatteita ja asusteita sillä silmällä, että olisivat yhdisteltävissä juuri noihin housuihin.

Fuksianvärinen rento viskoosipusero ja munakoison värinen tekoturkki ovat juurikin sit värimaailmaa, jota rakastan tällä hetkellä. Puseroa on saatavilla kokoon 56 saakka! Olen huomannut tuon Sara Lindholm -merkin vaatteiden olevan mitoitukseltaan melko reiluja ja tästäkin yläosasta valitsin koon 46, vaikka useimmissa merkeissä olen ennemminkin kokoa 48-50. 

Klingelillä on muuten useampiakin tuotemerkkejä pluskokoisille, osassa kokoja jopa 66 saakka. Ja monen ei-plusmerkinkin koot yltävät 48 saakka. Itselläni on Klingeliltä tilattuja vaatteita tuon em. Sara Lindholmin lisäksi mm. merkeiltä Zhenzi, Sara Kent ja Alba Moda, joista vain ensimmäinen on varsinainen plusmerkki. Ja mun kokemuksen mukaan koot on esimerkiksi Sara Kentin ja Alba Modankin vaatteissa reiluja. Eli kahden koon välillä empiessä valitsen pienemmän.

Vähän jää lahkeiden alle ikävästi piiloon näiden nilkkureiden parhaat yksityiskohdat, mutta mekkojen ja ihan pillihousujen kanssa pääsevät onneksi oikeuksiinsa.

Olen ollut vuosikausia sitä mieltä, että mustat kengät on pääasiassa tylsiä, mutta tänä talvena olen huomannut käyttäväni paljonkin mustia jalkineita. Ehkä se on tasapainotusta kaikelle päälläni nähdylle pinkille ja vaaleanpunaiselle. 😀

Kaikki kuvien tuotteet huivia ja laukkua lukuunottamatta löytyvät siis Klingeliltä.

Nahkalegginssit – Amy Vermont, koko 46

Kreppipusero – Sara Lindholm, koko 46

Takki – Zhenzi, koko 46/48

Nilkkurit – Liva Loop

Tupsukorvakorut