En ole vielä oikein missään vaiheessa alkanut haaveilla omakotitalosta tai ylipäätään minkäänlaisesta omistusasunnosta. Vuokralla asuminen keskellä kaupunkia sopii minulle erittäin hyvin. Muutaman viime vuoden ajan olen kuitenkin huomannut ajatuksieni aina välillä kääntyvän siihen miten ihanaa olisi, jos kesällä olisi käytössä pihaa. Unelmoidaan Tommin kanssa miten ihanaa olisi kauniina kesäpäivänä grillata ulkona niin omaa nahkaa kuin eväitäkin. Olenkin jo moneen kertaan lausunut sanat ”olispa ihanaa, jos olis joku pieni mökki”. Toisinaan yllätän itseni jopa selaamasta netistä lähiseutujen mökkitarjontaa.

Kesäasuntohaaveilijana kiinnostuinkin heti, kun kaverini, toimittaja Tanja Hakala, kysäisi haluaisinko tutustua hänen yhdessä työparinsa Johanna Lehtisen kanssa tekemään Laiturilla -kirjaan. Alaotsikolla Kesäkoteja rannikkolla ja saaristossa kulkeva opus on takakantensa tekstin mukaan tehty juurikin ”kaikille haaveilijoille, joiden sydämestä kuuluu palanen merelle ja mökkeilylle”. Laiturilla kokoaa kansiensa väliin yksitoista mökkiä ja huvilaa kauniiden kuvien ja asukkaidensa kertomien tarinoiden kera. Mukana on myös mm. sisustussuunnittelijoiden vinkkejä mökkien sisustamiseen ja asiantuntijoiden ohjeita mm. siihen kuinka sopu säilytetään suvun yhteisellä mökillä tai millaisia lupa-asioita on otettava huomioon, jos haluaa muuttaa mökilleen pysyvästi.

Kirja on saanut paljon hyviä ja ihastelevia arvioita ympäri internettiä ja akkainlehtiä. Eikä suotta. Laiturilla on todella hyvin ja laadukkaasti toteutettu kirja virheettömine ja täydellisen harmoonisin sisustuskuvineen. Mutta siinä se ehkä tulikin miksi minä en aiheesta kiinnostuneena sitten kuitenkaan ehkä ole ihan kirjan kohderyhmää. Mä kaipaisin etenkin mökkihommista puhuttaessa vähän jotain rosoa. Omissa mielikuvissani ja haaveissani kesäasunto ei ole vaalea ja trendikäs uusin huonekaluin kalustettu arvohuvila, vaan se on hieman elämää nähnyt pikkumökki, jossa on myös väriä. (yllä näkyvä turkoosivoittoinen surffihenkinen pikkumökki oli oikeastaan ainoa väriä tarjoillut kohde koko kirjassa).

En sano, etteikö kirjassa olisi mukana myös jokunen hieman ajan patinaa nähnyt persoonallinen kesäunelma, mutta koska kirjan linja noudattelee tämän hetken sisutusblogeistakin tuttua eteerisen vaaleaa kodinhengetärten idylliä, on nekin kohteet tietenkin esitetty kirjan visuaaliseen linjaan täydellisesti istuvana. Mökit ja huvilat ovat siis kirjassa toki erilaisia, mutta kaltaiseni rönsyilevästä Huvikumpu-estetiikasta kiinnostuneen ”sisustajan” silmään ne näyttävät kaikki kirjassa kovin samalta, niin virheettömiltä.

Itse en siis Laiturilla -kirjan sisustushommien suhteen ollut ihan kohderyhmää mieltymysteni vuoksi, mutta luin teoksen silti mielelläni. Hyvin kirjoitetut tarinat, joissa kerrotaan kunkin kohteen asukkaiden fiiliksistä ja mökkiunelmien toteutumisesta ovat tunnelmallisia ja tuovat elämän makua kuvien keskelle.

Uskallan siis väittää, että jos tällä hetkellä sisustusblogeissa vallalla oleva tyyli niin sisustamisessa kuin sen esittämisessäkin on sydäntäsi lähellä ja kesäkoti houkuttaa, niin sytyt myös tälle kirjalle. Kirjassa neuvotaan muiden mökille suuntaavaa yllätysvierasta seuraavasti: ”Tuliaiset luovat alusta asti mukavan ja leppoisan tunnelman” ja sanoisinkin, että Laiturilla on teos joka passaa hyvin vaikkapa juuri lahjaksi tai mökkituliaisiksi. Tai sanoisin ehkä että ”huvilatuliaisiksi”. Jos nimittäin paiskaa tuon opuksen jonkun pertti-perusmökkeilijän kätöseen hänen tarjoillessa pallogrillissä kärytettyä B-luokan makkaraa 20 vuotta vanhalla vahaliinalla verhoillun hirsistä kootun pirtinpöydän äärellä, niin saattaa Pertti aatella, että eikö oo hänen mökkinsä muka tarpeeks hieno, kun vieras tämmöisen kirjan vihjeeksi toi. Kohderyhmä on siis selkeä.

Minulla olisi noita kirjoja pari kappaletta ylimääräisenä, kun kustantaja Docendolle oli ilmeisesti sattunut tuplapostitus. Niinpä ajattelinkin, että huomenna alkavan virallisen kesän kunniaksi voisin arpoa nuo kirjat halukkaiden kesken.

Osallistuaksesi Laiturilla -kirjan arvontaan, kerro kommenttiboksissa millainen on sinun unelmamökkisi! Vastausaikaa on torstaihin 4.6. saakka. Muista täyttää myös sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään, jotta saan yhteyden, jos voitto osuu kohdallesi.

Oma unelmien kesäkotini olisi tällä hetkellä pieni siirtolapuutarhamökki pyöräilymatkan päässä kaupungista! Käynkin kesällä usein kiertelemässä läheisellä Hevosluodon siirtolapuutarha-alueella ja haaveilen omasta pikkuruisesta pläntistä omenapuineen. Mökki olisi ehkä punainen tai vaaleankeltainen ja pihaan tuova portti olisi rautainen ja räsnsistynyt.


Joka ikinen vuosi tuoreiden ylioppilaiden ja ammattiin valmistuvien tapaaminen saa mut tuntemaan itseni jo ihan ikivanhaksi. Ja tietenkin se tunne vaan vuosi vuodelta pahenee. Tänä vuonna en enää aikaisempien vuosien tapaan tee valmistujaiskuvauksia, mutta lehtityönkin puitteissa on tullut tämän kevään ylioppilaita tavattua. Torstaina juttukeikalla yo-juhliaan valmistelleen tytön ajatuksia kuunnellessa oli niin helppoa palata ajatuksissa ja ajassa viidentoista vuoden päähän, mietteet kuulostivat niin tutuilta. Ilmassa oli yhtä aikaa iloa ja haikeutta. Edessä pääsykokeita ja päätöksiä. Huoli siitä miten ystävyyssuhteille käy, kun hajotaan kaikki ympäri maailmaa ja jännitys itsenäistymisestä. Yhyy, tulee melkein tippa linssiin, kun taas mietin tuota aikaa.

Kaivelin tämän lakkiaispäivän kunniaksi laatikosta omat yo-kuvani ja koevedokseni. Muistan tuon kuvauspäivän jotenkin ihan erityisen hyvin. Kävin kuvassa lakkiaisia edeltävän päivänä ja mukana oli paras kaverini. Kävin kuvausta varten meikkaajalla ehostettavana, mutta huulipunaa ei tuolloin tullut ihan hirmuisesti normaalisti käytettyä, joten muistan ajatelleeni, että näytän näissä kuvissa jotenkin hieman vieraalta. Kun kuvia katsoo nyt vuosia myöhemmin, ei huulipuna näytä enää ollenkaan hölmöltä. Sävy on kyllä ihan justiinsa aikansa mukainen (eli melko kamala), mutta valjulta oisin näyttänyt ilman.

Paras, rakkain ja vuosien aikana eniten käyttöön päässyt ylioppilaslahjani oli ehdottomasti nuo äidiltä saamani Lapponian korut. Olin ihastellut Björn Weckströmin suunnittelemia Avaruushopeita äidin korurasiassa jo lapsesta saakka ja ne olivat mielestäni maailman kauneimmat korut. Ilo olikin suuri, kun mamma kaivoi korut (kaulakoru, rannerengas, kahdet korvikset) laatikosta ja sanoi niiden olevan YO-lahja minulle. Tulloin juhlissa käytin setistä vain Galaktiset huiput kaulakorua ja ranteeseenkin kiedoin hopeisen rannerenkaan sijaan nahkanauhan.

Mitä tuohon kokonahkaiseen asuuni tulee, niin se oli itse suunnittelemani pehmeästä poronapasta valmistettu luomus. Olin hurahtanut nahkaan jo tuolloin. Ihaillen katselen näitä kuvia, että herranjestas miten nätit ja ryhdikkäät tissit mulla on ollut! Ihan pokkana ilman liivejä pystynyt heilumaan. Vähän oli vaan pitkät päällä jossakin yo-kuvissa. 😀

Puhuttiin sillä postauksen alussa mainitsemallani juttukeikalla siitä, että perhe oli tehnyt kutsukortit yo-juhliin jo hyvissä ajoin ja tiesivät juhliinsa olevan tulossa noin 50 vierasta. Tällaiset jutut kuulostivat itsestäni ihan oudoilta, ei minun lakkiasten aikaan ainakaan Kainuussa päin juhliin erityisesti kutsuttu, vaan ylioppilasjuhlat olivat ns. avoin tilaisuus. Mietinkin, että mitenkähän minun vanhemmat oikein on osannut arvioida tarjoiluiden määrän niin, ettei mikään loppunut kesken (ei edes skumppa, jota kaadettiin lattialle parin pullon verran), sillä oman lakkiaispäiväni jälkeen vieraskirjassamme nimiä kolminumeroinen luku. Herran jestas mikä ruuhka!

Yo-päivän ilta oli sateinen ja myrskyisä, mutta eipä se baarissa hilluessa haitannut. Toivottavasti tänään lakitettavat saavat juhlia koko päivän kauniissa säässä.

15 vuotta. Huhhuh. Toisaalta on ehtinyt tapahtua paljon, toisaalta ei juurikaan. En muista tuon ikäisenä juurikaan miettineeni esimerkiksi sellaisia, että missä iässä kuvittelisin itselläni jo olevan lapsia tai olisinko kolmekymppisenä naimisissa tms. Ei siis ole mitään sellaisia ns. tavotteita joiden toteutumista voisin tässä nyt pohtia. Mutta jos nyt ikätovereihini, niihin rinnallani suvivirren aikana itkeneihin kavereihin vertaan, niin tuntuuhan sieltä suurin osa jo avioituneen ja saaneen lapsia.

Facebook-virta on vuosien aikana pullistellut uutisia häistä, ristiäisistä, talon rakentamisesta ja muista virstanpylväistä joita noin niin kuin oletuksena kuuluu ikäiseni ihmisen elämään. Mä en oo kuitenkaan vielä ehtinyt. Mulla on menny tää 15 vuotta ihan vaan itseni etsimiseen. Ulkoisesti en siis ole ehtinyt saavuttaa paljoakaan elämän perusetappeja (no oon mä muutaman tutkinnon sentään tehnyt!), mutta pään sisällä ollaan onneksi päästy 15 vuodessa hyvin pitkälle. Jossain kohtaa mä otin vähän stressiä tästä asiasta, että oonko jotenkin huonompi, kun en ikään kuin etene elämässä, mutta just nyt oon tilanteessa, jossa en edes halua sen kummemmin edetä ja suorittaa. Just mahtavaa vaan olla ja nauttia omasta seurastani.

Monesti aina kysytään, että mitä ohjeita antaisit nuorelle itselleis, jos voisit. Mä en oikeestaan tiedä antaisinko mitään. En mä muuttais näistä vuosista paljoakaan. Ja kuuntelisko se nuori Veera kuitenkaan, jos jotain koittasin sanoa? Ehkä ainoa mitä mä toivoisin silloin nuorempana ymmärtäneeni on se, että ei virheitä tarttis niin hysteerisesti pelätä. Että oisin osannut ottaa jotkut asiat pikkuisen keveämmin, olisin saattanut säästyä monelta surulta ja mielen mustalta. Mutta toisaalta, olisinko minä nyt just tämä mahtava ja itsestään pitävä minä, jos en olis mennyt kaiken sen mudan läpi. En tiedä. Mutta en mä tosiaan uskaltais menneisyydessä muuttaa yhtään mitään. Näin taaksepäin katsottuna kaikki on mennyt just hyvin vaikka se nuorena kovasti epäilyttikin.

Ennen kuin alkaa mennä ihan syvyyksiin nää mietteet, niin parempi pistää läppäri kiinni ja toivottaa vaan onnea kaikille valmistuneille!


Väliin pieni sporttirelevinkki! Olen itse tykästynyt käyttämään punttihommissa usein haalaria erillisten osien sijaan. Ainakin kaltaisellani omenavartaloisella tuppaa ne trikoopöksyt helposti etenkin kyykätessä rullautumaan vyötäröltä ja se on niiiiiiin raivostuttavaa olla koko ajan nostelemassa ja korjailemassa vaatteitaan joka suorituksen jälkeen. Haalari poistaa tän ongelman tyystin eikä tarvitse pelätä persvaon vilkkumista treenikavereiden kiusaksi.

Itselläni on parikin Adidaksen haalaria, Toinen on tämä alla olevassa kuvassa näkyvä, kuvioltaan äärimmöisen rasittava ohut olkaiminen kokopuku ja toinen kokomusta leveämmillä olkaimilla varustettu versio. Nyt Ellokselta hyppäsi silmille tuon mustavalkoisen haalarin astetta kauniimpi sisko. Mikä ihanuus! Montako treenihaalaria ihminen saa omistaa? (vastaus on, että varmaan aika monta, jos vaan taas sais aikaiseksi treenata eikä vaan lusmuais sohvalla kuten mä viime viikot)

GS Catsuit -haalarin normihinta on 65 €, mutt Elloksella on sunnuntaihin saakka tarjolla alennus joka koskee myös merkkituotteita. Yli 60 € ostoksesta el on 20 euroa, joten tuo haalari irtoais siis hintaan 45 €! (lisätietoja alennuksesta löytyy heti etusivun alebanneria klikkaamalla)

Mitä kokoihin tulee, niin itse olen todennut, että itselleni olisi paras sellainen koko L:n ja XL:n välistä. XL (46/48) on vähän  turhan pitkä tällaiselle alle 170 senttisella ja sen takia mustan haalarini olkaimet esim on itselle hieman pitkät. Tuo silmissä vilisevä haalari puolestaan on kokoa L (42/44). Ja kyllähän se siis justiinsa päälle menee, mutta ehkä se L-XL välimuoto olis kaikista paras.