Mistä tietää olevansa vihdoin ihan oikeasti aikuinen ja ”ikääntynyt”? No siitä, että oman teiniajan muotiin ja ilmiöihin alkaa suhtautua sellaisella lempeällä ja ikävöivällä nostalgialla aiemman ”toivottavasti ne kamalat paksupohjalenkkarit ei enää ikinä palaa!” -kauhun sijaan.

Mä olen niin iloinen, että olen säilönyt pari vuosikertaa minulle lukioikisenä tullutta Seventeen-lehteä. Niihin palaaminen näin parikymmentä vuotta myöhemmin on ollut hykerryttävää. Nappasin joululomalla kotona käydessä muutaman vuoden -98 lehden mukaani ja kokosin tähän hieman muistoja nostattanutta materiaalia.

Siinä missä ulkomaisten lehtien tilaaminen on nykypäivänä netin kautta ihan piece of cake, niin ysärillä sekin oli ihan vaan Atlantin yli seilanneen paperilapun varassa. R-kioskilta ostetun irtonumeron välissä oli pahvinen tilauskuponki, johon rohkeasti vaan pistettiin osoitetietojen lisäksi äidin luottokortin numero ja sitten lappu postin matkaan.

Lehden vuosikerta ei tietenkään ollut ihan halpa tänne pohjolaan saakka postitettuna, mutta äiti ajatteli sen olevan sijoitus kielitaitoni kartuttamiseen. Ja oikeassahan hän olikin, Seventeenin numerot, kuten myös kirjastosta lainattu brittiläinen Sugar-lehti kuluivat käsissäni hyvin paljon koulukirjoja ahkerammin.

Ei olisi lukion enkunkirjasta kyllä sellaista muotiin, kauneudenhoitoon ja deittailuun liittyvää sanastoa oppinut kuin noita lehtiä lukemalla. 😀

Tässä hieman nostalgiamatskua kaikille teille ruudun takana oleville ikätovereilleni!

Toi etutukka. Puhdasta rakkautta. Itselläni oli ihan samanmoinen pitkän aikaa. Ihan suoraa siitä perkeleestä ei koskaan omalla hiuslaadullani saanut, mutta epätoivoisesti piti silti yrittää.

Ainoa oikea tuoksu vuosina 1997-98. Minä, mun silloinen bestis ja meidän molempien poikaystävät käytti kaikki tätä, joten oli näppärää kun itsensä saattoi valella hajulla oltiinpa sitten kenen tahansa luona iltaa istumassa. Mun huoneen seinällä oli iso CK onen juliste Kate Moss etunenässään.

Calvin Klein oli toki muutenkin tuolloin itselle kova juttu. Käytin lukioiässä pääasiassa vain CK:n rintaliivejä, joita äitini osti mulle aina ulkomaan matkoiltaan, kun eihän sellaisia nyt Kainuun korvesta saanut. Mammalla oli töidensä vuoksi jossain vaiheessa asiaa Milanoon muutaman viikon välein, joten himoitsemani muotikamppeet olivat sillä tavoin monta askelta lähempänä.

Kannettava CD-soitin, ai jestas mikä vehje. Kun ideahan olisi juuri siinä mukana kuljetettavuudessa, mutta auta armias, jos vehje vähänkin tärisi tai pomppi vaikka kävellessä, niin pomppi toki levykin. Että kiva sitä kannettavaa soitinta oli kuunnella varovasti sängyllä maaten!

Mun eka ehkä -93 tai -94 saamani Cd-soitin oli muuten sekin äidin ulkomaantuliainen. Eka CD-levyni taisi olla Hittibuumi 4.

Kyllä on farkkuihin tuhlattu silloin melkoisesti kangasta! Itseltäni ei ihan noin leveitä puntteja koskaan löytynyt, mutta muistan noita mainoksen farkkuja kovasti ihastelleeni.

Calvin Kleinin Onen jälkeen seuraava suursuosikkini tuoksujen saralla oli Tommy Hillfigerin Tommy Girl. Vaatteissa en kuitenkaan koskaan ollut erityisen kiinnostunut Hillfigeristä vaikkakin merkin kanssa yhteistytä tehneen Gwen Stefanin tyyliä kovasti fanitinkin. Nämä kaikki tämän kuvan tuotteet voisivat olla kaupassa ihan juuri nytkin!

Nämä Seventeenin kollaasisivut olivat mielestäni aina ihania. Muistan monien tuotteiden kohdalla katkerana miettineeni, että miksei kyseisiä ihanuuksia ollut saatavilla Suomesta. Yksi suurimpia haaveitani tuolloin taisikin olla ostosreissu New Yorkiin.

Nykiin saakka en päässyt, mutta käytin kaikki kotimaan rajojen ulkopuolelle suuntautuneet matkat kyllä tehokkaasti hyväksi vaatevarastojen täydentämiseksi. Muistan edelleen lähes jokaisen vaatekappaleen, jotka hankin lukioaikojeni ulkomaanmatkoilta, joille pääsin koulu- ja harrastusporukoiden, ja niissä tehdyn rahankeruun, myötä.

Farkkushortsihaalarit, sellaiset löytyi toki minultakin. Mutta väriltään olivat kirkkaankeltaiset. Merkiltään olivat mitkäs muut kuin CK:n ja mutsi toi nekin Milanosta tai New Yorkista. Mun pukeutuminen nojautui lukioiässä kyllä tosi vahvasti äidin ulkomaanmatkoihin ja niiden tarjoamaan valikoimien laajenemiseen. Omat ostomahdollisuudet kun rajoittuivat lähinnä naapurikaupungin Anttilaan ja Seppälään.

Noista Seventeen-lehdistä bongailin mua kiinnostaneita juttuja joita sitten kirjoittelin äidille listoihin, että jos sattuisi reissuilla tulemaan vastaan jotain vastaavaa. Aika omistautuneesti äiti välillä mun kaipaamia asioita metsästikin. Esimerkiksi kirkkaanpunainen ripsiväri ja saman värinen nestemäinen eyeliner ei olleet ihan helppo nakki, mutta jostain Euroopan kentältä se onnistui nekin mulle bongaamaan.

Yksi mun suosikkipalstoja Seventeenissä oli School Zone, jossa aina vierailtiin jossain High Schoolissa. Oli niin kiehtovaa nähdä oikeiden jenkkiteinien tyyliä ja haaveilla, että pääsispä vaihtariksi.

Amerikka kiinnosti toki siksikin, että siellä oli tietysti paljon ihanampia poikia kuin kotisuomessa!

Seventeenin muotijuttujen kuvat olivat itselleni myös ihan hirmu tärkeitä ja iso inspiraation lähde. Harrastin jo tuolloin valokuvausta ja editorialien innoittamana järjestettiinkin kavereiden kanssa monia omia muotikuvauksia joiden satoa sitten kehittelin koulun pimiössä kemikaaleja haistellen.

Kulttuurisesta omimisesta ei taidettu pahemmin vielä ysärillä puhua..

Näissä kuvissa kiteytyy niin loistavasti oman lukioajan estetiikka ja tyyli. Ohuet olkaimet, paksut kengänpohjat, raidalliset ribbipaidat, chokerit, leveät ja roikkuvat farkut, neonvärit, tukkapannat ja -pinnit ja paljon paljon muuta.

Nousiko kellään nostalgiakarvat pystyyn? Löytyikö kuvista jotain tuttua? Jotain ihanaa? Kamalaa?

 


”Tuo mekko on ihan liian tiukka sulle.”

”Onko niitä tissejä pakko pitää esillä?”

”Sä oot jo liian laiha.”

”Kasvattamalla pitkän tukan olisit paljon naisellisempi.”

”Sulla toi keskivartalo taitaa olla se pahin ongelmakohta.”

”Tuolla hameella sä selvästi kerjäät sitä.”

”Liian pienet tissit.”

”Kauheet hinkit.”

”Tuolla ruholla en kyllä näyttäytyisi uimarannalla.”

”Laihduttaisit, niin saisit varmaan helpommin töitä.”

”Kannattais muuttaa tukkatyyliä, niin löytäisit helpommin uuden miehen.”

”Ajaisit kaikki karvat pois.”

”Kyllä naisen kuuluu käyttää korkokenkiä.”

”Näytät ihan lesbolta.”

”Kauhee kun toi sun maha näkyy.”

”Oikeassa naisessa on mistä pitää kiinni.”

”Laita nyt edes ripsiväriä ja huulipunaa.”

”Mustassa mekossa näyttäisit hoikemmalta.”

 

Lainaukset eivät ole sanatarkkoja, mutta asiasisältö käynee ilmi. Tässä vain muutamassa minuutissa mielestä kaivettuja kommenttimuistoja, niin livenä kuultuja kuin netissä luettunakin. Ja mietin vasta ulkonäköön liittyviä juttuja, en muistellut vielä lainkaan muita aihealueita joilla tällaista ”olisit enemmän sitä ja vähemmän tätä” -kommentointia joutuu naisena kuulemaan. 

 

Girls Girls Girls Magazinen nopeasti viraalihitiksi noussut Be a Lady They Said -video on koskettanut naisia ympäri maailman, myös itseäni. Jokainen lause oli tunnistettava siitäkin huolimatta, että ajattelen itse onnekseni päässeeni aika vähällä..

Niin, tää ajatus pysäytti. Miten älytöntä on miettiä ”päässeensä vähällä” kun kuitenkin pystyy minuuteissa muistamaan kymmeniä ja kymmeniä kommentteja joilla joku on kertonut miten olen väärän näköinen ja teen asioita väärin. Miten miehet tykkäis musta enemmän ja miltä kommentoija haluaisi mun näyttävän. Ja suoraan itselle sanottujen kommenttien lisäksi on vielä kaikki muut ympäristön ja median viestit. 

”Ole enemmän sitä ja vähemmän tätä. Häivytä, piilota, korosta.” 

Kaikkien paineiden ja odotusten keskellä mä haluaisin muistuttaa meitä kaikkia siitä, että ulkonäöllään, valinnoillaan ja tekemisillään on ihan hirveän paljon helpompi miellyttää yhtä ihmistä kuin miljardeja muita. Koita siis kuunnella enemmän sitä yhtä, jonka kanssa vietät elämäsi joka minuutin, ja vähemmän niitä muita.

Kuva: kuvakaappaus videolta

 

 


 

Joko se olis aika käynnistää tämäkin vuosi? Niin täällä blogissa kuin elämässä ihan yleensäkin. On nimittäin nämä ekat päivät mennyt ihan täydessä muumio-moodissa. Olen lähinnä horrostanut himassa tekemättä yhtään mitään järkevää.

Huomenna olis kuitenkin parin viikon lomailun jälkeen tartuttava taas töihin hoitamalla parit kuvankäsittelyhommat ja setvimällä kuittihelvetti kirjanpitäjälle. Lauantaina sitten taas pitkästä aikaa kamera käteen. Enpäs muistakaan koska olisin viimeksi ollut yli kaksi viikkoa kuvaamatta. Mut teki kyllä hyvää niin päälle kuin kipeänä olleelle kädellekin.

Minulle vuoden vaihtuminen ei tarkoittanut mitään kummempia uudenvuodenlupauksia, mutta onhan tämä silti hyvä hetki aloittaa jotain uutta. Mä rakastan kaikkia nättejä muistikirjoja ja kalentereita, siitäkin huolimatta, että kalenterin käyttö on mulle haastavaa. Niinpä olenkin innoissani näistä loppuvuodesta tekemistäni hankinnoista.

Glitteristä ostettu vaaleanpunainen kalenteri/muistikirja pääsee mun bloggaamista koskevien muistiinpanojen paikaksi. Varsinaiset menot pidän sitten erillisessä kalenterissa, jossa on myös viikkonäkymät. Aloin jo listaamaan kaikkia niitä postausaiheita, jotka ovat jääneet viime kuukausien mylleryksessä toteuttamatta. 

En ole koskaan ollut kovinkaan pitkäjänteinen päiväkirjankirjoittaja. Monta olen etenkin nuoruudessani aloittanut, mutta ikinä sitä pitkään jaksanut jatkaa. Joulun alla kuitenkin Ateneumin museokaupassa tuli vastaan söpön näköinen One line a day -otsikolla kulkeva viiden vuoden päiväkirja. Siinä on tuollainen muutaman rivin mittainen tila kullekin päivälle laittaa muistiin fiiliksiään. Täytyy kiteyttää vain tärkein.

Tuo viiden vuoden konsepti tuntui tässä kohti jotenkin lohdulliselta ja toiveikkaalta. Ajattelin päiväkirjaa katsoessani, että jos tuon kirjan täyteen kirjoitan, niin siihen on ihan pakko jo mahtua hyviäkin fiiliksiä ja onnellisia aikoja. Onhan? Toivoisin, että kun vuoden päästä kirjoitan järjestyksessään toisen merkinnän tuolle tammikuun 1. päivän sivulle, olisi siinä jo aivan eri tunnelma kuin 1.1.2019 kirjoitetuilla synkillä riveillä. 

Moni kyseli jo instassa tuon päiväkirjan perään, niin osaan sanoa, että Ateneumin museokaupan lisäksi samaa löytyy ainakin Rosebud-kirjakaupoista. Ja samantyyppisiä monestakin kirjakaupasta, netissä esim Adlibris näytti myyvän useampaakin. 

Muutaman päivittäisen päiväkirjarivin ohella toinen hieman isompi projekti onkin sitten tämä listaprojekti. Moorea Sealin 52 listaa onnellisuuteen osui sisälläni samaan surkeaan paremmasta haaveilevaan olentoon kuin päiväkirjakin. Pahassa olossa sitä takertuu kaikenlaiseen vähän hömppäänkin, jopa positiivisiin horoskooppeihin! 😀

Kirjassa on listatehtävä vuoden jokaiselle viikolle. Nyt ensimmäisellä viikolla tulisi miettiä asioita, jotka tekevät onnelliseksi juuri nyt. Myöhemmin vuorossa on mm. ”asiat joissa olen todella hyvä”, ”suurimmat kohteliaisuudet ja kauneimmat sanat, jotka olen saanut”, ”ihmiset jotka tekevät minut onnelliseksi” ja paljon muita aiheita joita pohtiessa pitäisi muistua mieleen elämän pienet hyvät asiat.

Kirja on kaunis ja sen huokoinen paperi tuntuu ihanalta, joten sitä on ilo katsella ja pidellä kätösissään matkalla onnellisuuteen.

Innostuin lista.ajatuksesta itse asiassa siinä määrin, että kävin ostamassa tänään myös Sealin toisen samankaltaisen opuksen nimeltä 52 listan projekti. Tästä tulee siis listojen vuosi!

Kirjat maksoivatt ainakin Suomalaisessa kirjakaupassa n. 18 €/kpl ja niitä on saatavilla laajasti niin nettikirjakaupoista kuin monista kivijaloistakin. Prismassakin taisin nähdä. Muiden listoja voi vakoilla instassa tunnisteilla #52weeksproject ja #52listsforhappiness.

Toivottavasti kaikkiin näihin kansiin eksyy edes hieman hyvää mieltä!