19.09.2017 Paska ystävä
Olen tässä viime vuosina miettinyt useaankin kertaan, että mä olen aika paska ystävä. Näen ihmisiä tosi harvoin enkä juurikaan pidä välttämättä edes yhteyttä.
Mun pitkäaikaisimman ystävän kanssa nähdään ehkä pari kertaa vuodessa mun käydessä kotiseudulla, eikä me roikuta puhelimessakaan kuin ehkä kerran kuussa. Tässä samassa kaupungissa asuu useampikin ihminen, jotka edelleen koen itselleni rakkaiksi ystäviksi, vaikka on voinut vierähtää vuosikin, ettei olla tavattu.
Olin nuorempana huomattavasti sosiaalisempi ja vietin enemmän aikaa niin ystävien kuin vähemmänkin tuttujen ihmisten kanssa. Sittemmin olen kuitenkin muuttunut yksinoloa arvostavaksi ja alkanut valikoimaan huomattavasti tarkemmin kuinka paljon ja koska jaksan muiden ihmisten kanssa aikaa viettää.
Ei ole kyse siitä, ettenkö tykkäisi viettää aikaani niiden kaikista parhaimpien ihmisten kanssa, kyllä mä tykkään, mutta mun kapasiteetti siihen on niin rajallinen, että ei siinä hirveän isoa rinkiä ihmisiä pyöritellä niin, että näkisi joka viikko tai edes joka kuukausi. Olen siis mietiskellyt aina välillä, että olen ihan kamala paskiainen, kun en ns. ylläpidä ystävyyssuhteitani aktiivisesti.
Mutta, kun mietin asiaa tarkemmin, niin tulen siihen tulokseen, että ne läheisimmät on ja pysyy, vaikkei kauheasti kyhjättäiskään kylki kyljessä. Ne parhaat onkin aika samanlaisia kanssani tässä asiassa eivätkä kaipaa puhelimessa lörpöttelyä tai hirveästi aikataulutettuja aktiviteetteja.
Kuvissa kanssani esiintyvä Iina esimerkiksi parkaisi alkukesästä hädissään luuriin, että ”kuinka sä nyt mulle soitat???”, kun jossain kiireessä harvinaislaatuisesti valitsinkin puhelinyhteyden viestien sijaan. Että niin on harvinaista meillä soitteleminen, että toinen ihan säikähtää. 😀 Mutta tätä naista ehti kyllä jo tulla ikävä, kun ei mun kesäduunin vuoksi nähty yli pariin kuukauteen!
En siis ole kovinkaan aktiivinen ystävä, mutta luulen silti ystävieni tietävän, että kyllä mä täällä olen ja valmiina auttamaan ja tukemaan, kun tarve on. Juuri eilen soitti yksi rakas, jonka kanssa ei olla samassa kaupungissa asumisesta huolimatta nähty varmaan yli vuoteen. Puhelu alkoi sanoilla ”mulla on probleema” ja jo 10 sekuntia myöhemmin olin lupautunut hänelle ongelmallisen homman hoitamaan. Ja ihan vaan siksi, että kyseessä on ihana ja rakas ystävä ja haluan olla avuksi, jos vaan voin. Mikä parasta, tästä hommasta ”maksuksi” sovittiin, et mennään yhdessä lounaalle. Saadaan siis pitkästä aikaa kuulumisetkin päivitettyä!
Mutta sekin on vaan elämää, että joidenkin kanssa ne välit vaan hiipuu eikä yhdessäolo enää tunnukaan samalta vaikka pitkän tauon jälkeen. Elämäntilanteet muuttuu ja ei ollakaan enää kiinnostuneita samoista asioista. Ystävyyttä ei voi pakottaa, se on olemassa ja elää silloin, kun kaikki sen ”reunaehdot” sopivat molemmille.
Mutta itse ainakin tunnistan ne parhaista parhaat siitä, että aika ja välimatka eivät onnistu viemään pois sitä ihanaa jälleennäkemisen tunnetta. Ystävän tunnistaa siitä, että vuodenkaan tauon jälkeen fiilis ei ole tippaakaan kiusaantunut. Voi heti olla ihan niin kuin ennenkin. Sellaisia mun elämässä on onneksi useita. Että vaikka mä oon ehkä vähän paska ystävä, niin mulla on kyllä itsellä ihan parhaita.
Lähettäisinkin tässä rakkautta ainakin seuraaville: Anni, Piia, Mira, Iina, Jonna, Riikka, Pauliina ja Ilana. Kyllä te ittenne täältä tunnistatte.
Kun tällaisen parhaan kanssa sitten vihdoin näkee vaikkapa parin kuukauden tauon jälkeen, tajuaa heti ensisekunnilla, että ollaan edelleen ihan samoilla aaltopituuksilla. Näköjään se voi toisinaan ulottua ihan pukeutumiseen asti. Ja nämä asut oli siis ihan puhdas sattuma! 😀
PS. Iina on kyllä sillä tavalla ihan paska ystävä, että se ei asu mun seinänaapurina, eikä meillä näin ollen voi olla yhteinen kenkäkokoelma. Mut mä voin ehkä antaa tän anteeksi. Ehkä.
Ootteks te aktiivisia ystäviä vai minun kaltaisia yksin viihtyviä, jotka ei juuri soittele?
