-Postaus sisältää mainoslinkin* Ellokselle-

Viime viikonloppu oli heittämällä kuluneen syksyn, eipäs kun koko vuoden paras ja mieleenpainuvin. Ja mitäkö sitten perjantaista sunnuntaihin oikein puuhasin? Osallistuin Kankaanpäässä järjestettyyn naisten jahtiviikonloppuun. Rämmin vesisateessa pelloilla ja puskissa, kokeilin haulikolla ampumista, näin hirviä ja peuran, tutustuin uusiin ihmisiin ja opin hurjan paljon uutta.

Mutta mikä parasta, minä unohdin hetkeksi kaiken. Minun pääni tyhjeni ihan kaikesta metelistä ja myllerryksestä ja mun oli vaan hyvä olla.

Tämä Venesjärven Eräpoikien ja Tolpan hirvimiesten yhdessä järjestämä naisille suunnattu jahti järjestettiin ensimmäistä kertaa viime vuonna. Tuolloin päädyin paikalle töiden merkeissä, kun teimme tapahtumasta juttua Satakunnan Kansaan. Pääsin tuolloin seuraamaan mm. luolametsästystä ja jännä tilanne vei jo tuolloin siinä määrin mukanaan, etten olisi malttanut lähteä pois. Sanoin jo tuolloin, että jos tapahtuma järjestetään uudelleen, haluaisin osallistua ihan oikeasti. 

Ja niin minä sitten tänä vuonna ilmoittauduin mukaan, vaikka vähän mietityttikin, että apua miten mä jaksan viikonlopun porukassa ihan vieraiden ihmisten kanssa. Pelkäsin kuitenkin ihan turhaan. Koko yli 20 henkinen naisporukka oli aivan mahtava ja samoin kaikki talkoohommissa olleet metsämiehetkin. Minua ei ahdistanut muiden seura koko viikonloppuna, vaan pitkästä aikaa olikin tosi kivaa olla ihmisten ympäröimänä. 

Kahteen vuorokauteen mahtui hurjasti naurua, mutta myös vakavampien juttujen jakamista. Porukassa ei ollut yhtään ainutta ihmistä, joka olisi tuntunut ärsyttävältä, vaan kaikkien seurassa oli todella mutkatonta olla. Tämä oli siis itselleni ihan tosi iso juttu, että sain pitkästä aikaa tällaisen positiivisen ja voimauttavan kokemuksen isossa porukassa olemisesta. Se kun on ollut jo pitkään itselleni jotenkin väsyttävää.

Menin itse Venesjärvelle jo perjantaina alkuillasta ja osa porukasta saapui sitten lauantaiaamuna. Lauantaina pääsi oman kiinnostuksensa mukaan osallistumaan kettu-, peura-, kauris- tai luolajahtiin. Ja sunnuntaina halukkaat saattoivat vielä lähteä mukaan hirvijahtiin. 

Perjantai-iltana käytiin isolla porukalla tsekkaamassa koirien kanssa muutamat luolat, mutta niistä ei löytynyt asukkaita. Pimeässä metsässä otsalamppujen valossa rämpiminenkin oli kuitenkin jo itsessään tosi kivaa ja itselle ainakin melko erilainen tapa viettää iltaa. 😀

Lauantaina valitsin itse lähteä peura-/kaurisjahtiin. Koiria jahtiin lähti kolme, kaikki mäyräkoiria. Jakauduttiin pienempiin yksiköihin ja sain jahtiseuraksi ja -oppaaksi Teemun ja hänen mäykkynsä Sylvin. Päivä oli valitettavasti hyvin sateinen. Sade ei itseäni haitannut, jaksoin olla innoissani ja hyvällä fiiliksellä koko päivän kelistä huolimatta. Mutta jäljen löytymisen kannalta märkä keli oli koirille hyvin haastava. 

Kovasti koirat tekivät töitä ja kyllä siellä haukusta päätellen jotain välillä ajettiinkin, mutta liikkeistä päätellen kyseessä oli ainakin Sylvin kohdalla jänis eikä päivän agendalla olleet peura tai kauris. Koirilla on siis jahdissa gps-pannat ja niiden liikkumista ja haukkumista seurataan kännykällä. Sovelluksesta näkee koiran nopeuden, sen reitin kartalla ja sen kuinka taajaan koira haukkuu. Näistä tiedoista sitten päätellään, että mikä siellä on meininki ja mitä elukkaa hauva ajaa. 

Itselle näin metsästystä ennalta hirveästi tuntemattomana olikin aika yllätys miten iso osa hommasta on gps:n tuijottamista ja puheluita. Miten ihmeessä ovatkaan ihmiset metsästäneet aikana ennen gps:ää????

Ainakin oma jahtiseuralaiseni oli mahtavan kärsivällinen ja jaksoi vastailla kaikkiin kysymyksiini, joten opin päivän aikana paljon metsästyskoirista ja niiden kanssa työskentelystä kuin myös jahdattavista eläimistä. 

Heikkojen hajujen vuoksi jahti jäi sillä tavalla laihaksi, että yhtään peura- tai kaurishavaintoa ei porukkamme tehnyt, eikä näin ollen toki tullut saalistakaan. Mutta jälkiä nähtiin pelloilla kyllä reilusti.

Mutta oliko päivä ilman kaatoja sitten pettymys? Ei lainkaan! Ainakin mulle jahtipäivä oli hurjan mielenkiintoinen ilman saalistakin. Ihan jo se rauhallinen oleilu ulkona oli tosi kivaa ja rentouttavaa. Ja itselleni ainakin oli tosi jännittävää ihan jo se odottelu, ihmettely ja koiran puuhien seuraaminen. 

Vettä tosiaan tihuutti koko päivän ja tuli välillä hetkittäin lujemminkin, mutta säilyin hämmästyttävän vähillä kosteusvauriolla siihen nähden, ettei mulla ollut varsinaisia sadekamppeita. Mun jahtivaatetus koostui siis Haltin housuista (voit lukea niistä lisää täältä) ja Elloksen softshell-takista*. Alla mulla oli housujen kanssa samassa postauksessa esittelemäni North Outdoorin merinovillaneule (saatu) ja saman merkin merinovillakerrasto.

Takki piti ihan yllättävän hyvin vettä ja tunsin villapaidan ja aluspaidan hartioiden kastuvan vasta useamman tunnin ulkona oltuamme. Kalsarit puolestaan pysyivät lähes kuivina, eli nuo ulkoiluhousut olivat lupaustensa mukaisesti vettä hylkivät.

Jalkineina mulla oli useamman vuoden vanhat Merrellin varrelliset Gore tex -kengät (saatu). Ne osoittivat jälleen toimivuutensa, kun perjantai-iltana ojan yli hypätessä maa petti alta ja astuin molemmilla jaloilla suoraan nilkkoja myöden veteen. Kengät siis hörppäsivät vettä reunojen yli nilkoille ja läpät kastuivat, mutta itse kengän läpi vesi ei mennyt. Varakengätkin mulla oli mukana, mutta saunan lämmössä nämäkin jalkineet kuivuivat lauantaiksi taas käyttökuntoon. Ja lauantain kosteudessa jalat pysyivät täysin kuivina. 

Mukaan ilmoittautuneista naisista osa oli jo pitkän linjan metsästäjiä, joilla metsästäjätutkinto suoritettuna ja osalla myös aseet mukana. Mutta mukana oli myös muutama kaltaiseni rookie, jolle homma oli kaiken kaikkiaan vielä uutta ja tuntematonta. Itsekin kyllä ammuin, mutta minun aseenani oli uskollinen Olympukseni. OM-D EM1 MK II -rungon ja pro linssien sääsuojaus näytti lauantaina kyntensä eivätkä kuvauskamat olleet märästä säästä millänsäkään. Myös tuo hetki sitten testiin saamani kamerareppu hylki vettä aivan loistavasti. 

Välillä kokoonnuttiin toki porukalla syömään eväitä. Ja kun jahdista oli kyse, niin nuotiolla paistui herkulliset peuramakkarat. Nuotio viriteltiin yhden jahdissa mukana olleen herran mailla olleen suulin viereen ja näppärät pojat tekivät koko porukalle niin pitkät makkaratikut, että niillä ylsi paistamaan makkaraa niin, että istui suulin puolella sateelta suojassa. 😀

Jahdin päätyttyä ilta jatkui metsästysmajalla, missä siis myös yövyimme. Talkoolaiset olivat valmistaneet ruoaksi ihan järjettömän herkullista peurakäristystä ja muusia joita moni meistä söi aivan yli tarpeiden ihan vaan koska se oli niin hurjan hyvää.

Illan ohjelmassa oli mm. riistaolympialaiset, missä pääsimme joukkueina mm. karvojen tunnistustehtäviin ja kaatamaan riistaa viinipönikällä. Oli muuten melkoisen vaikeaa jopa kokeneille metsänaisille tunnistaa pelkästä turkin palasta esimerkiksi piisamia. Mutta ketun, minkin ja villisian arvasin sentään itsekin oikein.

Illalla ei varsinaisesti tarvinnut unta hirveästi houkutella, vaan ennemminkin illan viimeisten ohjelmanumeroiden ajan hereillä pysyttely meinasi jännän päivän päätteeksi ja saunan jälkeen olla itselleni melko haastavaa. Muutamat hullut puolestaan vielä jaksoivat pistää tukat ojoon ja suunnata paikalliseen kuppilaan laulamaan karaokea! 😀

Taas tuijotellaan puhelimesta, että missä koira/hirvi menee

Sunnuntaina osa porukasta osallistui metsästäjätutkinnon kokeeseen ja muutama meistä, minä mukaan lukien, lähti vielä miesten mukaan hirvijahtiin. Asetin sunnuntaille tavoitteen, että ”kun näkis edes vilauksen jostain eläimestä!”. 

Kuljin pääasiassa jahtipäällikkönä toimineen, lähes 50 vuotta metsästäneen Jarin mukana ja hänen lupauksensa ”kun minun mukaan tulet, niin kyllä varmasti näet hirven” piti kuulkaa todellakin paikkansa. Pyssymiehet ja -naiset passiin, koirat irti, sitten tuijoteltiin taas gps:ää. Ja kun Urholla tai Koomalla oli haukku päällä, ennakoi jahtipäällikkö mistä kohti hirvi mahtaisi kulloinkin liikkua.

Hurautettiin sitten yhdelle metsätielle mitä kohti hirvi oli seurannan mukaan tulossa ja Jari osoitti kaksi mahdollista kohtaa, ”hirvi tulee hetken päästä joko tuosta tai tuosta” ja kurottautui samalla itse ottamaan kivääriä peräkontista. No, siinä samassa se hirvimullikka sitten juoksi tien yli noin 50 m päässä autosta koira perässään. Asetta kurotellut jahtipäällikkö ei ehtinyt nähdä kuin vilauksen perskannikasta, mutta minä hihkuin innosta nähtyäni otuksen. 

Päivän seuraava hirvihavainto olikin sitten hieman huvittavampi. Pideltiin siinä taas makkaranpaistotaukoa yhdellä laavulla ja melkein 10 hengen porukasta lähti kyllä melkoisesti meteliäkin. Niin yhtäkkiä, joku herättelee muita katsomaan kätensä osoittamaan suuntaan ja kappas, siellä löntysteli äiti- ja vauvahirvi (virallisesti lehmä ja vasa) peräkanaa vajaan 30 m päästä meistä. Ei paljon pelkkiä makkaratikkuja heilutelleen metsästäjät heitä pelottaneet. 😀

Havaintoja siis jahtiporukka teki päivän aikana useita, mutta ajoitukset tai olosuhteet eivät olleet suotuisia, jotta kukaan olisi päässyt ampumaan. Itselleni oli ilo huomata, ettei jahtiporukka ollut kaatojen perässä mitenkään hampaat irvessä, vaan kokeneet metsästäjät sanoivat moneen kertaan, että ”ei sitä saalista väkisellä tule, vaan sitten kun on sen aika”

Ylipäätään viikonloppu opetti sen, että metästyksessä on kyse hyvin paljon muusta kuin pelkästä saaliista. Moni osallistujista kertoi harrastavansa metsästystä ns. koira edellä, jolloin tärkeintä on, että koira pääsee harjoittamaan luontaisia vaistojaan ajamalla riistaa. Porukassa olikin monta metsästyksen harrastajaa, jotka eivät ole itse koskaan ampuneet.

Kysyin monelta tyypiltä, että ”onko jahti, josta ei tule saalista, epäonnistunut jahti?” ja kukaan ei vastannut myöntävästi. Ja voin kyllä yhtyä tuohon ajatukseen. Minulla ainakin oli aivan mahtavat jahtikokemukset vaikka ei oma porukkamme mitään kaatanutkaan. (Luolaporukka sai lauantaina yhden mäyrän)

Ihan tutustumismielessä käytiin kuitenkin toisen jahtiporukan kaadolla, kun minä ensikertalainen olin kiinnostunut näkemään kaadetun hirven. Kiinnosti myös tietää miltä sen kuolleen otuksen näkeminen itsestäni tuntuisi. Siinä oli eläin juuri suolistettu ja siinä irroteltiin maksaa, kun pääsin itse paikalle. Kosketin vielä lämmintä ruhoa ja tarkastelin vasan turpaa ja silmiä. Ja ihan kuten ennustinkin, ei näky minua millään tavalla ällöttänyt tai kauhistuttanut. 

Tämä oli yksi ajatuksiani, kun jahtiviikonloppuun ilmoittauduin, että kun kerran sekasyöjä olen, niin vähintä mitä minun on pystyttävä tekemään, on edes katsoa vierestä kun eläin tapetaan. Niin vieraantunut en halua siitä hommasta olla, että pistelisin tyytyväisenä poskeeni eläimiä kykenemättä miettimään ja katsomaan miten ne henkensä menettävät. Seuraavaksi sitten voikin alkaa miettimään, olisiko itsestä ihan siihen liipasimesta vetämiseen. En tiedä olisko minusta koskaan kaatamaan hirveä, mutta esimerkiksi linnunmetsästys voisi kiinnostaa. 

Bongaa kuvasta peura! Ei valitettavasti ollut mitään teleputkea nokalla tässä kohtaa kun yhden mäen päällä passissa ollessa bongattiin pellon toisella laidalla loikkinut peura. Itse olin kovin iloinen, kun ihan itse sen havaitsin ja vielä peuraksi tunnistin! Minulle kun ei ennen tätä viikonloppua ollut ihan täysin selvää että mitä eroa on kauriilla ja peuralla. 

En ihan oikeasti olisi malttanut lähteä tuolta sunnuntaina lainkaan pois. Mutta päivän viimeiseen Poriin vievään bussiin oli pakko kuudeksi mennä. Kukapa olisi uskonut, että minä olisin se tyyppi joka vielä viimeisenä roikkuu mukana. 

Mutta mikä tästä kokemuksesta sitten teki niin mahtavan, että koin tämän koko vuoden hienoimmaksi viikonlopuksi? Siihen on monta syytä, mutta tärkeimpinä mainittakoon: 

1) Uuden oppiminen mistä on kiittäminen tällaista ensikertalaista ja kysymyksiäni väsymättä jaksaneita tyyppejä. (Erityiskiitokset haluan lähettää Teemulle ja Jarille! ) 

 2) Kaksi vuorokautta luonnossa ja majalla saivat minut unohtamaan ihan kaiken stressin ja murheet. En muista koska viimeksi pääni olisi ollut niin tyhjä kaikesta hälinästä kuin tuolla Venesjärvellä metsässä töröttäessä. En sunnuntaina kotiin palatessani pystynyt lainkaan palauttamaan mieleeni, että mahtaako minulla olla töitä seuraavana päivänä. Olin vain ihan superfiliksissä kaikesta näkemästäni, kokemastani ja oppimastani.

En mitenkään kykene kirjoittamaan tähän kaikkia niitä asioita, jotka voisin noista kahdesta päivästä kertoa. Veisi ikuisuuden naputtaa kaikki tuolla heränneet ajatukset. Mutta tässä nyt pieni pintaraapaisu. Haluan ehdottomasti osallistua myös ensi vuonna mikäli naisten jahtiviikonloppu taas järjestetään.

Ennen sitä meinaan katsella, jos Porissa olisi taas jossain kohti tarjolla metsästäjätutkintoon valmentava koulutus. Ihan mielenkiinnosta voisi tutkinnon koittaa suorittaa. Myös ampumista olisi kiva harjoitella. Tuolla tosiaan pääsin kokeilemaan haulikolla kiekkojen ampumista ja se oli myös aika päätä tyhjentävää ja mielenkiintoista puuhaa. (by the way, mä osuin!)

Tässä ilmeeni juuri kun olen nähnyt hirven!

En siis sano, että minusta koskaan välttämättä metsästäjää tulee, mutta kyllä tämä viikonloppu kokemuksineen sai aiheesta kovasti kiinnostumaan. Oli todella hienoa pitkästä aikaa kokea tällaista innostusta jostain asiasta. Se on tunne, jota olen todellakin kaivannut.

Niin paljon kuin inhoankin sanaa voimaantuminen, niin tässä kohti sitä joutuu kyllä käyttämään: olipa kyllä rentouttavat ja voimaannuttavat kaksi vuorokautta.

Kiitos suunnattomasti kaikille järjestäjille ja talkoolaisille, jotka satutte tämän lukemaan. Ja tietenkin kaikille huikeille jahtikavereille myös!


Viikonloput ja muut vapaapäivät ovat olleet mulle hieman vaikeita eron jälkeen. Töihin uppoutuessa mieliala pysyy ihan hyvänä, mutta useamman päivän aikatauluttomuus kuristaa helposti kurkkua. Yksin oleminen tuntuu ahdistavalta, mutta toisaalta muiden ihmisten seuraankin lähteminen on jotenkin vaikeaa. Monet vapaat ovatkin siis menneet siihen, että pakenen ahdistustani nukkumalla ja sitten nukkumalla vielä vähän lisää.

Viime viikonloppu oli pitkästä aikaa pelottava, eli täysin vapaa. Ei minkäänlaisia velvollisuuksia eikä nurkan takana odottavia deadlineja joiden purkamiseen olisi voinut aikansa käyttää. Perjantai-iltana töistä päästessä ennustinkin siis aika unisia päivä. Mutta kuinka väärässä olinkaan, lauantaista tuli kesän, tai ehkä jopa koko tämän kuluneen vuoden, iloisin päivä!

Ei nimittäin ole kyllä mitään muuta tehokkaampaa mielenterveyshoitoa kuin suloisten koirien paijaaminen. Suuntasimme kolmen corgittoman naisen porukalla Yyterin koirarannalle missä vietettiin Corgien rantapäivää. Voi sitä lässytyksen määrää, joka meistä lähti jo ensimmäiset pötkylät nähdessämme. Ja rannalla niitä kirmaili varmasti toista sataa.

Itseäni yllätti miten iloisesti ja sopuisasti kaikki koirulit siellä keskenään temmelsivät. Isosta osanottajamäärästä huolimatta kukaan ei rähissyt eikä ärhennellyt, vaan leikit sujuivat hyvässä yhteishengessä. En tiedä onko kaikki koirarodut välttämättä noin helppoja sosiaalisia.

Meidät corgittomat kuokkavieraatkin otettiin rannalla hyvin vastaan ja kohtaamamme koirat ja heidän omistajansa olivat oikein ystävällisiä. Saimme rapsuttaa ja sylitellä haukkuja sydämemme kyllyydestä ja isännät ja emännät jaksoivat kärsivällisesti vastailla kysymyksiimme.

Olen minä toki tiennyt, että corgeja on eri näköisiä ja värisiä,  mutta nyt minulle selvisi että niitä on kaksi eri alarotua: welsh corgi gardigan ja welsh corgi pembroke. Kun en nyt niin ole perehtynyt koiriin niiden ihailua ja niille lässyttämistä kummemmin, oli tällainen rotuyksityiskohta mennyt minulta aiemmin ohi. Eli hyvän mielen lisäksi rantapäivästä tarttui mukaan myös uutta tietoa.

Tämä söpöliini näytti pörheän karvansa kanssa ihan siltä kuin se olisi kuivattu kuivurissa. 😀

Tämä sinisilmäinen pentu oli varmaan koko rantsun sosiaalisin tapaus. Tyyppi kirmaili ympäriinsa leikkien jokaisen lajitoverin kanssa ja tarjoutuen kaikkien vastaantulijoiden rapsutettavaksi.

Rantapäivään kuului tietenkin myös uiminen. Osa doggoista oli innokkaita vesipetoja, kun taas muutamia vietiin pesulle vastentahtoisemmin.

Emmää kestä! Niin uskomattoman lutuinen. Ja tuo väritys on todella erikoinen.

Loistava taktiikka oli vain istua hiekalla ja odottaa, että uteliaat pötkylät tulevat lokse ja tarjoutuvat rapsuteltavaksi. Kyllä niitä nuuskijoita riitti ja vähän väliä joku otus parkkeerasi suloisen pyllynsä ihan viereen.

Tämä oli toinen bongaamistamme pikkuvauvoista. Mikä ihanuus!

Sehän on ihan tutkittuakin tietoa, että koiran silittäminen laskee sykettä ja stressitasoa. Ja tuntuu se kyllä lisäävän myös kaikenlaisten mielihyvähormonien tuotantoa, niin onnessani minä olin pyörittyäni reilun tunnin noiden iloisten ja suloisten otusten keskellä.

Ainakin hetkeksi ihan kaikki huolet väistyivät ja tilalla oli vain iloa, hymyä, ihastunutta lässytystä ja lämmintä onnentunnetta. Kiitos siis kaikille tapahtumaan osallistuneille koirille ja heidän omistajilleen, se oli mielenterveysteko. 😀

Tämä ei suinkaan ole kesän ainoa corgeja yhteenkokoava tapahtuama. Elokuussa Turussa juostaan Corgi Race!


Jörn Donner lausui mainoksessa, että lukeminen kannattaa aina. Minä puolestaan haluaisin muistuttaa, että myös juhliminen kannattaa silloin tällöin. Eilen ainakin kannatti, kun kokoonnuimme Helsinkiin juhlatila M6:een viettämään pikkujouluja isolla bloggaajaporukalla. Sai kyllä nauraa vatsalihakset kipeiksi! Hyvät juhlat kohottavat mielialaa ja saavat unohtamaan hetkeksi arjessa vaivaavat ajatukset.

Illan primus motorina toimi rakas ystäväni Iina, jolle pitääkin vielä kerran sanoa suuret kiitokset järkkäilyistä. Mahtavaa aina välillä saada kasaan tuota jengiä joista monien kanssa on tunnettu blogihommien myötä jo vuosikymmenen ajan. Allaolevassa luokkakuvassa onkin siis blogikokemusta yhteensä yli parin sadan vuoden verran! 😀

Kuvia ei juuri tullut otettua, sillä piti keskittyä höpöttämään muiden kanssa ja maistelemaan herkullisia drinkkejä. Mutta asukuvat sentään muistettiin napata.

Alunperin suunnitelmissani oli pukeutua joko paljettimekkoon tai isoin strassein koristeltuun Joseph Ribkoffin pikkumustaan, mutta loppujen lopuksi kaipasinkin hieman rennompaa fiilistä kovin juhlavan asun sijaan. Niinpä päälle päätyi keinonahkainen luottohame uuden hapsupuseron kanssa.

Pikkujouluihin sopivaa juhlavuutta kokonaisuuteen toi kuitenkin Ivana Helsingin paljettilaukku, normaalia vahvempi meikki tekoripsineen ja arjesta poikkeava kampaus. Sitä kun osaa itse vaan ne pari tukkatötteröä, on kiva toisinaan juhlia jonkun muun laittamalla tukalla. Tämä pikakampaus loihdittiin Fredalla sijaitsevassa Salon Nyytissä. Varauspalvelu Timman kautta oli helppo etsiä itselle sopiva kampausaika ja vielä ihan oman hotellin läheltä. 

Tällainen kuva löytyi muistikortilta. Kysyn vaan, että missä ihmeessä mun hame on? Se oli kyllä lyhyt, mutta ei sentään näin lyhyt! Mitä tässä tapahtuu? Ja miksi en muista tällaisen kuvan ottamista? 😀 😀

Hame – Ellos / Pusero – Samoon, Ratsula / Kengät – Marks & Spencer / Laukku – Ivana Helsinki / Korvikset – Lindex

Aika mustaa, mutta kokomustat asut ovat mielestäni parhaimmillaan juuri noin erilaisia pintoja ja struktuureja yhdistellen. Samoonin läpikuultava hihainen hapsupusero oli mielestäni tosi hauska löytö. Liikkuessa heilahtelevat ”strysselit” (kuten eiliseen seurueeseen kuulunut mieshenkilö hapsuja nimitti) tuovat eloa asuun.

Vaikka useampikin drinksu ja skumppalasi tuli eilen kumottua, niin vältyin pahalta darralta. Jotain sitä on vihdoin iän myötä oppinut ja muistin juoda illan aikana myös melko paljon vettä. Vältyin siis täysin päänsäryltä ja kömmittiin aamulla reippaana hotelliaamiaisellekin. Eli hyvin juhlittu! 

Kemuista Iinan lisäksi kiitokset ne sponssaneille tahoille: Zadaa, Venuu ja Timma.