05.11.2019 Näin kolme elävää hirveä ja yhden kuolleen – Viime viikonloppu metsällä oli koko kuluneen vuoden huikein!
-Postaus sisältää mainoslinkin* Ellokselle-
Viime viikonloppu oli heittämällä kuluneen syksyn, eipäs kun koko vuoden paras ja mieleenpainuvin. Ja mitäkö sitten perjantaista sunnuntaihin oikein puuhasin? Osallistuin Kankaanpäässä järjestettyyn naisten jahtiviikonloppuun. Rämmin vesisateessa pelloilla ja puskissa, kokeilin haulikolla ampumista, näin hirviä ja peuran, tutustuin uusiin ihmisiin ja opin hurjan paljon uutta.
Mutta mikä parasta, minä unohdin hetkeksi kaiken. Minun pääni tyhjeni ihan kaikesta metelistä ja myllerryksestä ja mun oli vaan hyvä olla.
Tämä Venesjärven Eräpoikien ja Tolpan hirvimiesten yhdessä järjestämä naisille suunnattu jahti järjestettiin ensimmäistä kertaa viime vuonna. Tuolloin päädyin paikalle töiden merkeissä, kun teimme tapahtumasta juttua Satakunnan Kansaan. Pääsin tuolloin seuraamaan mm. luolametsästystä ja jännä tilanne vei jo tuolloin siinä määrin mukanaan, etten olisi malttanut lähteä pois. Sanoin jo tuolloin, että jos tapahtuma järjestetään uudelleen, haluaisin osallistua ihan oikeasti.
Ja niin minä sitten tänä vuonna ilmoittauduin mukaan, vaikka vähän mietityttikin, että apua miten mä jaksan viikonlopun porukassa ihan vieraiden ihmisten kanssa. Pelkäsin kuitenkin ihan turhaan. Koko yli 20 henkinen naisporukka oli aivan mahtava ja samoin kaikki talkoohommissa olleet metsämiehetkin. Minua ei ahdistanut muiden seura koko viikonloppuna, vaan pitkästä aikaa olikin tosi kivaa olla ihmisten ympäröimänä.
Kahteen vuorokauteen mahtui hurjasti naurua, mutta myös vakavampien juttujen jakamista. Porukassa ei ollut yhtään ainutta ihmistä, joka olisi tuntunut ärsyttävältä, vaan kaikkien seurassa oli todella mutkatonta olla. Tämä oli siis itselleni ihan tosi iso juttu, että sain pitkästä aikaa tällaisen positiivisen ja voimauttavan kokemuksen isossa porukassa olemisesta. Se kun on ollut jo pitkään itselleni jotenkin väsyttävää.
Menin itse Venesjärvelle jo perjantaina alkuillasta ja osa porukasta saapui sitten lauantaiaamuna. Lauantaina pääsi oman kiinnostuksensa mukaan osallistumaan kettu-, peura-, kauris- tai luolajahtiin. Ja sunnuntaina halukkaat saattoivat vielä lähteä mukaan hirvijahtiin.
Perjantai-iltana käytiin isolla porukalla tsekkaamassa koirien kanssa muutamat luolat, mutta niistä ei löytynyt asukkaita. Pimeässä metsässä otsalamppujen valossa rämpiminenkin oli kuitenkin jo itsessään tosi kivaa ja itselle ainakin melko erilainen tapa viettää iltaa. 😀
Lauantaina valitsin itse lähteä peura-/kaurisjahtiin. Koiria jahtiin lähti kolme, kaikki mäyräkoiria. Jakauduttiin pienempiin yksiköihin ja sain jahtiseuraksi ja -oppaaksi Teemun ja hänen mäykkynsä Sylvin. Päivä oli valitettavasti hyvin sateinen. Sade ei itseäni haitannut, jaksoin olla innoissani ja hyvällä fiiliksellä koko päivän kelistä huolimatta. Mutta jäljen löytymisen kannalta märkä keli oli koirille hyvin haastava.
Kovasti koirat tekivät töitä ja kyllä siellä haukusta päätellen jotain välillä ajettiinkin, mutta liikkeistä päätellen kyseessä oli ainakin Sylvin kohdalla jänis eikä päivän agendalla olleet peura tai kauris. Koirilla on siis jahdissa gps-pannat ja niiden liikkumista ja haukkumista seurataan kännykällä. Sovelluksesta näkee koiran nopeuden, sen reitin kartalla ja sen kuinka taajaan koira haukkuu. Näistä tiedoista sitten päätellään, että mikä siellä on meininki ja mitä elukkaa hauva ajaa.
Itselle näin metsästystä ennalta hirveästi tuntemattomana olikin aika yllätys miten iso osa hommasta on gps:n tuijottamista ja puheluita. Miten ihmeessä ovatkaan ihmiset metsästäneet aikana ennen gps:ää????
Ainakin oma jahtiseuralaiseni oli mahtavan kärsivällinen ja jaksoi vastailla kaikkiin kysymyksiini, joten opin päivän aikana paljon metsästyskoirista ja niiden kanssa työskentelystä kuin myös jahdattavista eläimistä.
Heikkojen hajujen vuoksi jahti jäi sillä tavalla laihaksi, että yhtään peura- tai kaurishavaintoa ei porukkamme tehnyt, eikä näin ollen toki tullut saalistakaan. Mutta jälkiä nähtiin pelloilla kyllä reilusti.
Mutta oliko päivä ilman kaatoja sitten pettymys? Ei lainkaan! Ainakin mulle jahtipäivä oli hurjan mielenkiintoinen ilman saalistakin. Ihan jo se rauhallinen oleilu ulkona oli tosi kivaa ja rentouttavaa. Ja itselleni ainakin oli tosi jännittävää ihan jo se odottelu, ihmettely ja koiran puuhien seuraaminen.
Vettä tosiaan tihuutti koko päivän ja tuli välillä hetkittäin lujemminkin, mutta säilyin hämmästyttävän vähillä kosteusvauriolla siihen nähden, ettei mulla ollut varsinaisia sadekamppeita. Mun jahtivaatetus koostui siis Haltin housuista (voit lukea niistä lisää täältä) ja Elloksen softshell-takista*. Alla mulla oli housujen kanssa samassa postauksessa esittelemäni North Outdoorin merinovillaneule (saatu) ja saman merkin merinovillakerrasto.
Takki piti ihan yllättävän hyvin vettä ja tunsin villapaidan ja aluspaidan hartioiden kastuvan vasta useamman tunnin ulkona oltuamme. Kalsarit puolestaan pysyivät lähes kuivina, eli nuo ulkoiluhousut olivat lupaustensa mukaisesti vettä hylkivät.
Jalkineina mulla oli useamman vuoden vanhat Merrellin varrelliset Gore tex -kengät (saatu). Ne osoittivat jälleen toimivuutensa, kun perjantai-iltana ojan yli hypätessä maa petti alta ja astuin molemmilla jaloilla suoraan nilkkoja myöden veteen. Kengät siis hörppäsivät vettä reunojen yli nilkoille ja läpät kastuivat, mutta itse kengän läpi vesi ei mennyt. Varakengätkin mulla oli mukana, mutta saunan lämmössä nämäkin jalkineet kuivuivat lauantaiksi taas käyttökuntoon. Ja lauantain kosteudessa jalat pysyivät täysin kuivina.
Mukaan ilmoittautuneista naisista osa oli jo pitkän linjan metsästäjiä, joilla metsästäjätutkinto suoritettuna ja osalla myös aseet mukana. Mutta mukana oli myös muutama kaltaiseni rookie, jolle homma oli kaiken kaikkiaan vielä uutta ja tuntematonta. Itsekin kyllä ammuin, mutta minun aseenani oli uskollinen Olympukseni. OM-D EM1 MK II -rungon ja pro linssien sääsuojaus näytti lauantaina kyntensä eivätkä kuvauskamat olleet märästä säästä millänsäkään. Myös tuo hetki sitten testiin saamani kamerareppu hylki vettä aivan loistavasti.
Välillä kokoonnuttiin toki porukalla syömään eväitä. Ja kun jahdista oli kyse, niin nuotiolla paistui herkulliset peuramakkarat. Nuotio viriteltiin yhden jahdissa mukana olleen herran mailla olleen suulin viereen ja näppärät pojat tekivät koko porukalle niin pitkät makkaratikut, että niillä ylsi paistamaan makkaraa niin, että istui suulin puolella sateelta suojassa. 😀
Jahdin päätyttyä ilta jatkui metsästysmajalla, missä siis myös yövyimme. Talkoolaiset olivat valmistaneet ruoaksi ihan järjettömän herkullista peurakäristystä ja muusia joita moni meistä söi aivan yli tarpeiden ihan vaan koska se oli niin hurjan hyvää.
Illan ohjelmassa oli mm. riistaolympialaiset, missä pääsimme joukkueina mm. karvojen tunnistustehtäviin ja kaatamaan riistaa viinipönikällä. Oli muuten melkoisen vaikeaa jopa kokeneille metsänaisille tunnistaa pelkästä turkin palasta esimerkiksi piisamia. Mutta ketun, minkin ja villisian arvasin sentään itsekin oikein.
Illalla ei varsinaisesti tarvinnut unta hirveästi houkutella, vaan ennemminkin illan viimeisten ohjelmanumeroiden ajan hereillä pysyttely meinasi jännän päivän päätteeksi ja saunan jälkeen olla itselleni melko haastavaa. Muutamat hullut puolestaan vielä jaksoivat pistää tukat ojoon ja suunnata paikalliseen kuppilaan laulamaan karaokea! 😀
Taas tuijotellaan puhelimesta, että missä koira/hirvi menee
Sunnuntaina osa porukasta osallistui metsästäjätutkinnon kokeeseen ja muutama meistä, minä mukaan lukien, lähti vielä miesten mukaan hirvijahtiin. Asetin sunnuntaille tavoitteen, että ”kun näkis edes vilauksen jostain eläimestä!”.
Kuljin pääasiassa jahtipäällikkönä toimineen, lähes 50 vuotta metsästäneen Jarin mukana ja hänen lupauksensa ”kun minun mukaan tulet, niin kyllä varmasti näet hirven” piti kuulkaa todellakin paikkansa. Pyssymiehet ja -naiset passiin, koirat irti, sitten tuijoteltiin taas gps:ää. Ja kun Urholla tai Koomalla oli haukku päällä, ennakoi jahtipäällikkö mistä kohti hirvi mahtaisi kulloinkin liikkua.
Hurautettiin sitten yhdelle metsätielle mitä kohti hirvi oli seurannan mukaan tulossa ja Jari osoitti kaksi mahdollista kohtaa, ”hirvi tulee hetken päästä joko tuosta tai tuosta” ja kurottautui samalla itse ottamaan kivääriä peräkontista. No, siinä samassa se hirvimullikka sitten juoksi tien yli noin 50 m päässä autosta koira perässään. Asetta kurotellut jahtipäällikkö ei ehtinyt nähdä kuin vilauksen perskannikasta, mutta minä hihkuin innosta nähtyäni otuksen.
Päivän seuraava hirvihavainto olikin sitten hieman huvittavampi. Pideltiin siinä taas makkaranpaistotaukoa yhdellä laavulla ja melkein 10 hengen porukasta lähti kyllä melkoisesti meteliäkin. Niin yhtäkkiä, joku herättelee muita katsomaan kätensä osoittamaan suuntaan ja kappas, siellä löntysteli äiti- ja vauvahirvi (virallisesti lehmä ja vasa) peräkanaa vajaan 30 m päästä meistä. Ei paljon pelkkiä makkaratikkuja heilutelleen metsästäjät heitä pelottaneet. 😀
Havaintoja siis jahtiporukka teki päivän aikana useita, mutta ajoitukset tai olosuhteet eivät olleet suotuisia, jotta kukaan olisi päässyt ampumaan. Itselleni oli ilo huomata, ettei jahtiporukka ollut kaatojen perässä mitenkään hampaat irvessä, vaan kokeneet metsästäjät sanoivat moneen kertaan, että ”ei sitä saalista väkisellä tule, vaan sitten kun on sen aika”.
Ylipäätään viikonloppu opetti sen, että metästyksessä on kyse hyvin paljon muusta kuin pelkästä saaliista. Moni osallistujista kertoi harrastavansa metsästystä ns. koira edellä, jolloin tärkeintä on, että koira pääsee harjoittamaan luontaisia vaistojaan ajamalla riistaa. Porukassa olikin monta metsästyksen harrastajaa, jotka eivät ole itse koskaan ampuneet.
Kysyin monelta tyypiltä, että ”onko jahti, josta ei tule saalista, epäonnistunut jahti?” ja kukaan ei vastannut myöntävästi. Ja voin kyllä yhtyä tuohon ajatukseen. Minulla ainakin oli aivan mahtavat jahtikokemukset vaikka ei oma porukkamme mitään kaatanutkaan. (Luolaporukka sai lauantaina yhden mäyrän)
Ihan tutustumismielessä käytiin kuitenkin toisen jahtiporukan kaadolla, kun minä ensikertalainen olin kiinnostunut näkemään kaadetun hirven. Kiinnosti myös tietää miltä sen kuolleen otuksen näkeminen itsestäni tuntuisi. Siinä oli eläin juuri suolistettu ja siinä irroteltiin maksaa, kun pääsin itse paikalle. Kosketin vielä lämmintä ruhoa ja tarkastelin vasan turpaa ja silmiä. Ja ihan kuten ennustinkin, ei näky minua millään tavalla ällöttänyt tai kauhistuttanut.
Tämä oli yksi ajatuksiani, kun jahtiviikonloppuun ilmoittauduin, että kun kerran sekasyöjä olen, niin vähintä mitä minun on pystyttävä tekemään, on edes katsoa vierestä kun eläin tapetaan. Niin vieraantunut en halua siitä hommasta olla, että pistelisin tyytyväisenä poskeeni eläimiä kykenemättä miettimään ja katsomaan miten ne henkensä menettävät. Seuraavaksi sitten voikin alkaa miettimään, olisiko itsestä ihan siihen liipasimesta vetämiseen. En tiedä olisko minusta koskaan kaatamaan hirveä, mutta esimerkiksi linnunmetsästys voisi kiinnostaa.
Bongaa kuvasta peura! Ei valitettavasti ollut mitään teleputkea nokalla tässä kohtaa kun yhden mäen päällä passissa ollessa bongattiin pellon toisella laidalla loikkinut peura. Itse olin kovin iloinen, kun ihan itse sen havaitsin ja vielä peuraksi tunnistin! Minulle kun ei ennen tätä viikonloppua ollut ihan täysin selvää että mitä eroa on kauriilla ja peuralla.
En ihan oikeasti olisi malttanut lähteä tuolta sunnuntaina lainkaan pois. Mutta päivän viimeiseen Poriin vievään bussiin oli pakko kuudeksi mennä. Kukapa olisi uskonut, että minä olisin se tyyppi joka vielä viimeisenä roikkuu mukana.
Mutta mikä tästä kokemuksesta sitten teki niin mahtavan, että koin tämän koko vuoden hienoimmaksi viikonlopuksi? Siihen on monta syytä, mutta tärkeimpinä mainittakoon:
1) Uuden oppiminen mistä on kiittäminen tällaista ensikertalaista ja kysymyksiäni väsymättä jaksaneita tyyppejä. (Erityiskiitokset haluan lähettää Teemulle ja Jarille! )
2) Kaksi vuorokautta luonnossa ja majalla saivat minut unohtamaan ihan kaiken stressin ja murheet. En muista koska viimeksi pääni olisi ollut niin tyhjä kaikesta hälinästä kuin tuolla Venesjärvellä metsässä töröttäessä. En sunnuntaina kotiin palatessani pystynyt lainkaan palauttamaan mieleeni, että mahtaako minulla olla töitä seuraavana päivänä. Olin vain ihan superfiliksissä kaikesta näkemästäni, kokemastani ja oppimastani.
En mitenkään kykene kirjoittamaan tähän kaikkia niitä asioita, jotka voisin noista kahdesta päivästä kertoa. Veisi ikuisuuden naputtaa kaikki tuolla heränneet ajatukset. Mutta tässä nyt pieni pintaraapaisu. Haluan ehdottomasti osallistua myös ensi vuonna mikäli naisten jahtiviikonloppu taas järjestetään.
Ennen sitä meinaan katsella, jos Porissa olisi taas jossain kohti tarjolla metsästäjätutkintoon valmentava koulutus. Ihan mielenkiinnosta voisi tutkinnon koittaa suorittaa. Myös ampumista olisi kiva harjoitella. Tuolla tosiaan pääsin kokeilemaan haulikolla kiekkojen ampumista ja se oli myös aika päätä tyhjentävää ja mielenkiintoista puuhaa. (by the way, mä osuin!)
Tässä ilmeeni juuri kun olen nähnyt hirven!
En siis sano, että minusta koskaan välttämättä metsästäjää tulee, mutta kyllä tämä viikonloppu kokemuksineen sai aiheesta kovasti kiinnostumaan. Oli todella hienoa pitkästä aikaa kokea tällaista innostusta jostain asiasta. Se on tunne, jota olen todellakin kaivannut.
Niin paljon kuin inhoankin sanaa voimaantuminen, niin tässä kohti sitä joutuu kyllä käyttämään: olipa kyllä rentouttavat ja voimaannuttavat kaksi vuorokautta.
Kiitos suunnattomasti kaikille järjestäjille ja talkoolaisille, jotka satutte tämän lukemaan. Ja tietenkin kaikille huikeille jahtikavereille myös!
