Kuvien housut, pusero ja kassi saatu, R-Collection

Blogi on ollut hiljainen jo pitkään. Mutta ei, tää ei ole jäähyväispostaus. Tää on sellainen varovainen ”hei, täällä ollaan edelleen, mutta huh millaista elämä onkaan ollut” -postaus. Ihan kuulumisia siis ajattelin tähän väliin heittää.

Tuntuu, että reilut puoli vuotta on sellainen aikajänne jolta ajalta voisi nyt tehdä jonkin yhteenvedon. Ja tiedättekö toisaalta mulle ei ole tapahtunut yhtään mitään. Mutta toisaalta niin paljon, että esimerkiksi blogi ei vaan ole oikein mahtunut mukaan arkeen ja ajatuksiin.

Se ”ei mitään” tarkoittaa sitä, että mitkään elämän peruspalikat eivät ole juurikaan muuttuneet. Tammikuussa muutin uuteen kotiin kuten täällä kerroinkin, mutta muuten ei ole tapahtunut mitään kummempia näkyviä asioita. Ei ole mitään jänniä uusia tuulia, ei töissä, eikä ihmissuhderintamalla. Töitä mulla sentään on viime aikoina riittänyt ihan hurjan paljon (tein toukokuussa mun koko yrittäjyysajan kk-laskutusennätyksen!), mutta sutinaa mulla ei ole kuin joskus unissani. 😀

Mutta mitä sitten oikein on tapahtunut, mikä on vienyt kaistaa? Enhän mä ole tehnyt juuri muuta kun töitä ja treenannut. Olispa kiva, jos olisi kerrottavana kaikkia kivoja uutisia, jotain näkyviä asioita. Mutta ei ole. Ehkä syynä on nimenomaan se, että tää koronapaska on tuonut lisää tyhjää ja hiljaisuutta, niin päässä onkin sitten ehtinyt tapahtua todella paljon.

Minulla oli vuodenvaihteessa jotenkin todella vahva tunne, että tää vuosi tuo mukanaan luopumista. En osannut tarkemmin sitä tunnetta sanoittaa, enkä tiennyt mistä pitäisi luopua, mutta se tunne oli vahva, jotain minulta ”vietäisiin pois”. 

Ihan konkreettista luopumista olikin vuorossa heti alkuvuodesta, kun rakas mummini nukkui pois 100 v iässä. Vaikka siihen oli jo muutaman vuoden pikku hiljaa ajatuksissaan valmistautunut, niin kuolema oli mulle silti tosi kova paikka ja pisti pakkaa sekaisin. Se sai myös ajattelemaan ajan rajallisuutta ja omaa ikääntymistä. Joten tässä on painittu monen muun kriisin jälkeen vaihteeksi myös ikä- tai ehkä paremminkin elämänvaihekriisin kanssa.

Mutta on mulla kuitenkin jotain isoa kerrottavaa. Sellaista minkä ääneen sanominen pelottaa. Mietityttää voiko se olla totta. Mä nimittäin koen, että mun masennus on nyt tältä erää takana päin.

Aika tasan kolme vuotta sitten olin jälleen kerran niin syvissä vesissä, tai paremminkin mutaliejuissa, että päässä luupanneet itsetuhoiset ajatukset veivät mut lääkäriin ja nostamaan mielilalalääkeannokset ylös, jotta selvisin pahimmista hetkistä ja ajatuksista. Ei niitä omia sairastamisjaksoja pysty rankkaamaan järjestykseen, mutta kyllä tää viimeisin kierros oli aika kaamea mylly. Sen tajuaa oikeastaan nyt vasta kun on saanut jo hieman etäisyyttä.

Mä olen mennyt näiden muutaman vuoden, ja etenkin viimeisen vuoden, aikana monella tavalla ihan uusiksi. Mä olen saanut pudotettua hartioilta hirveän määrän ahdistusta ja pelkoa. Resetoinut itseäni sellaiseen nolla-tilaan. Opetellut sietämään sitä, ettei mulla ole hajuakaan mitä tapahtuu. Ja sitä, että ehkä tää elämä ei enää tän kummemmaksi muutu.

 

Mut tänä keväänä mä uskaltauduin ekoja kertoja varovasti terapiassa sanomaan, että asiat on oikeasti muuttuneet. Olen mennyt eteenpäin. Parantunut. Mä en enää pelkää koko ajan. En pelkää, että sairastun taas. En pelkää, että kaikki menee pieleen. En pelkää, etten pärjää. Ajattelen edelleen, että mun historian valossa on hyvin mahdollista, että sairastun taas, mutta nyt mulla on taas ihan erilainen työkalupakki sitä varten, jos niin sattuu käymään.

Olen viimeisen vuoden aikana miettinyt tosi paljon myös sitä, että kuinka paljon vuosikausia käyttämälläni hormonaalisella ehkäisyllä  mahtoikaan olla tekemistä mun mielialan kanssa. Mun paraneminen nimittäin alkoi ottaa isoja harppauksia sen jälkeen, kun lopetin minipillerit. En koskaan saa tietää vastausta. Ja yritän olla miettimättä sitä liikaa. Sillä helposti mieleen hiipii itsesyytökset, että miksi en kokeillut aiemmin, miksi en osannut edes ajatella sen mahdollisuutta.

pluskoon silkkipusero

Mutta nyt siis on sellainen aika hyvä tilanne. Tyhjä, mutta hyvä. Ei ole edelleenkään oikeastaan mitään odotettavaa, mutta kun aiemmin se tarkoitti mulle toivottomuutta, niin nyt tarkoittaa sitä, että on tilaa tapahtua jotain hyvää. Kuten terapeutilleni sen pessimistin varovaisen tavalla ilmaisin, ”on ehkä mahdollista, että asiat tulevat menemään ihan hyvin”. 

Viime viikon terapiakäynnillä koettiin historiallinen hetki, kun ekaa kertaa ikinä siellä käydessäni, mä luettelin monia hyvin olevia asioita ilman, että vaihdoin mutta-sanan kautta itselleni ominaiseen pahimpaan varautumiseen. Minä ihan vaan totesin, että mulla on rauhallisempi olo kuin vuosiin ja mun pää on hiljentynyt tosi paljon.

Et tässä sitä nyt on koittanut tutustua uudelleen tyyppiin nimeltä minä. Että kuka ja millainen minä olen ilman sitä vuosia mun hartioilla istunutta mustaa möykkyä. Ilman mielialalääkkeitä. On pitänyt ottaa vastaan tunteita, jotka ovat tuntuneet uusilta ja vierailta. On täytynyt opetella hyväksymään se, että on kesken. Että ei tästä päästä tule koskaan valmista, mutta voin iloita siitä, että olen mennyt todella paljon eteenpäin.

Olen miettinyt paljon myös yksinoloa ja sitä, että mitä jos mä tulen olemaan yksin aina. Että miten mä suhtaudun siihen ajatukseen ja valitettavaan tosiasiaan, että vaikka kuinka muuta toivoisi, niin ei rakkaus ja parisuhde ole mitenkään sellainen asia, joista olisi mitään takeita. Niissä ajatuksissa sitä onkin työstämistä. Mutta välttämättömiä mietintöjä nekin.

Tällaisia asioita on vähän vaikea pukea sanoiksi. Etenkään sellaisiksi, että niiden suuruus ja merkitys avautuisi. Sillä oman mielen kanssa käydyt painit ja niissä koetut voitot taikka tappiot eivät näyttäydy muille samassa mittakaavassa kuin kisaajalle itselleen. Mutta tärkeimpinä kuulumisina siis se, että vihdoin musta tuntuu, että kone on aika tehokkaasti buutattu ja nyt eletään uudelleen käynnistämisen aikaa. Hitaasti, mut elonmerkkejä on havaittavissa.

Heippa masennus! Toivottavasti pitkäksi aikaa tällä kertaa. Mä aion nyt kattoo mitä mä olen ilman sua.

pluskoon silkkipusero

Silkkihousut- ja paita – R-Collection (saatu)

Korvikset – Aarikka

Kangaskassi – R-Collection (saatu)

Aurinkolasit – Le Specs

Tennarit – Pavement (2nd hand)

Ja jottei tää postaus olisi ihan pelkkää mielen syövereitä, niin hihkutaans nyt vähän tästä ihanasta asustakin. Mä olen vuosia etsinyt itselleni passelia silkkipuseroa. Ihan sellaista perusmallia, mutta ei niitä oikein kukaan mun koossa tee. Mutta nyt, R-Collection laajensi kokovalikoimaansa XXL:ään saakka ja tuo Emma-silkkipaita on niin loistavan mallinen, että tilasin saman myös mustana.

Mutta nämä Orvokki-kuosiset paita ja Essi-housut on mun mielestä parhaimmillaan just näin settinä. Kevyt silkki on iholla miellyttävää ja viileää ja jos ei housujen kuminauhavyötäröä lasketa, tuntuu asu lähes siltä kuin päällä ei olisi lainkaan vaatteita. Eli täydellinen kesäasu. Housuista mulla on koko XL, mutta ovat niin reilua mitoitusta, että L kokokin olisi voinut riittää. Mutta toisaalta malli on sellainen, että saavatkin olla reilut.

Olen käyttänyt tätä asua tänä keväänä ja kesänä jo monet kerrat ja tulee varmasti olemaan yksi kesän suosikkikokonaisuuksista. Voin suositella lämpimästi. Tai siis, viileästi.


Vannoitko joskus teininä, että et todellakaan ala ikinä pukeutua kuin äitisi tai muutenkaan aio olla koskaan niin kuin hän? Itse muistan katselleeni mm. mamman innostusta kullansävyä kohtaan sisustuksessa, että omaan kotiini en ainakaan halua koskaan mitään samanlaista. Mutta niin vaan ne on monet makuasiat menneet silläkin saralla vuosien myötä yksiin.

Pukeutumisen suhteen sen sijaan ei ole koskaan ollut kapinahenkeä, vaan voisin sanoa äidin olleen aina minulle tyylillisesti esikuva ja opettaja. En siis toki tarkoita, että olisin pukeutunut aina samoin kuin mutsi, mutta ylipäätään kiinnostuksen vaatteisiin ja materiaaleihin olen imenyt jo jotakuinkin äidinmaidossa. Myös pukeutumisetiketit ja niiden tärkeyden itselleni olen oppinut jo lapsena kotoa.

Äiti ja tytär

Äidin vaikutus tyyliini on näkynyt aina myös siinä, että hän on kannustanut persoonallisuuteen ja tehnyt parhaansa, jotta tyttärensä voisi pukeutua juuri niin kuin tykkää. Tarkoittipa se sitten jonkun tietyn vaatteen metsästämistä työreissuilla pitkin Eurooppaa tai avustamista milloin missäkin tuunausprojektissa. Ja ehdottomasti se on tarkoittanut myös sitä, että ikinä milloinkaan ei mamma ole pyöritellyt silmiään millekään tyylikokeiluilleni tai paheksunut mitään päälleni kiskomaani. Olipa mulla teininä päällä sitten mitä tahansa revittyä, hakaneuloin kursittua ja hurjan lyhyttä, niin vanhemmillani ei ilme värähtänytkään. Toivottivat vaan hauskaa iltaa ja kysyivät moneltako tulen kotiin.

Lapsena äidin vaikutus tyyliini näkyi tietenkin hänen valitsemina vaatteina. Äitini oli vaatekauppias minun ollessa pieni, joten minullekin vaatteita tilattiin suoraan maahantuojilta. Ja äidin paluu miltä tahansa matkalta oli aina juhlaa, sillä laukusta löytyi joka kerta jokin ihana vaate, josta tiesin, ettei samanlaista tulisi koulukavereilla vastaan.

Yläasteiässä minua alkoi kiinnostaa äidin menneiden vuosikymmenien vaatteet. Kaivelin ullakolta käyttöön mm. 60-luvun hopeisena kimaltelevan liivin, oudon vessanmatolta näyttäneen neuleliivin ja 70-luvun housupuvun. Yhtä 60-luvulla ompelijalla teetettyä silkkimekkoa käytti erinäisissä juhlissa lukioaikoina niin minä kuin paras ystävänikin.  Teini-iän tyyliäni mutsi tosiaan tuki roudaamalla työmatkoillaan mukana kirjoittamiani listoja kaikista niistä ihanista Seventeen-lehdestä saamistani pukeutumisideoista ja haavevaatteista ja koitti parhaansa mukaan toteuttaa toiveitani.

Mitä enemmän on itselle ikää tullut, sitä useammin me on tehty vaatehankintoja yhdessä. Bongattu joko tahoillamme joku ihana vaate ja ostettu heti kerralla kaksi, jotta riittää toisellekin. Tai ostettu jotain kahdessa eri värissä ja sovittu, että vaihdellaan näitä sitten päittäin sen mukaan kumpi on kellekin aina ajankohtainen.  Ja kashmirneulealea ei koskaan ohiteta soittamalla toiselle, että ”otanko sullekin?” Joka kerta nähdessämme jokin vaatekappale vaihtaa paikkakuntaa.

Aarre Label haalari

Yhdessä ollessa vaatteita lainaillaan puolin ja toisin. Tätä toki helpottaa se, että ollaan jotakuinkin samankokoisia ja todella saman mallisia. Tisseviä, keskivartalolihavia molemmat, mutta varustettuna suht siroilla säärillä ja käsivarsilla. Mammalla on pituutta 162 cm, minulla n. kuusi senttiä enemmän. Tuo ero näkyy hyvin näissä haalarikuvissakin. Äidille haalari on täyspitkä, minulla se paljastaa nilkat.

Nämä asukuvat on kuvattu jo viime vuonna loppukesästä, mutta ovat varsin ajankohtaiset nytkin. Minä nimittäin pukeuduin korvakoruja lukuunottamatta täysin näihin samoihin kamppeisiin juuri tänään. Ostin tuon Aarre label Manuela-haalarin itselleni viime elokuussa. Mutsi sitä sitten sovitteli tullessaan minun luokse vierailulle ja ihastui kovasti. Niinpä käveltiin lähes siltä istumalta Katokoon ja äiti hankki itselleen saman ihanuuden. Minulla on haalarista koko XXL, äidilleni meni yhtä kokoa pienempi.

Mutta aika upeasti pukee sama asu sekä äitiä 72v että tytärtä 39v!

Pluskoon haalari

Haalarit – Aarre 

Turbaanit – Rubylea

Mun tennarit – Pavement

Äidin loaferit – Vagabond

Mun korvikset – MAMAkoru

Äidin korut – Kalevala

Nuo äidin jalassa olevat Vagabondin mokkaloaferit on muuten mun viime vuotinen äitienpäivälahja hänelle. Oli niin mamman näköiset töppöset, etten voinut jättää niitä alehyllyyn. Meidän kengän koko eroaa toisistaan n. puoli numeroa, joten osataan sovittamalla ostaa toisillemme myös kenkiä ja osasta kengistä voidaan käyttääkin samoja. Eri näppärää tämäkin. Tänä vuonna muistin äitiä tilaamalla hänelle kukkalähetyksen. Oranssin ja keltaisen sävyissä tietenkin, ne kun mamman voimavärit.

Jos turbaanit kiinnostaa, niin kannattaa ehdottomasti tsekata nuo kotimaista tuotantoa olevat Rubylean upeat päähineet. Niitä löytyy paljon eri mallisia ja monissa väreissä.

Samettiturbaani

Äidin ansiosta mä tiedän kuinka pukeutua millaiseenkin juhlaan ja millaiset sukkahousut kuuluu mihinkin asuun. Mamman oppien avulla mä olen osannut pakkasilla kiskoa päälleni kerroksittain villaa ja kashmiria. Pukeutuminen ei ole vain pinnallisuutta ja ulkonäköä, se on myös käytännöllisyyttä ja käytöstapoja. Mutta ennen kaikkea äiti on esimerkillään näyttänyt, että tärkeintä on olla rohkeasti oma itsensä. On tärkeämpää miellyttää valinnoillaan itseään eikä kaikkia muita. Se pätee niin tyyliin kuin kaikkeen muuhunkin elämässä.

 

Hyvää äitienpäivää tietenkin mun omalle maailman parhaalle ja supertyylikkäälle mammalle, mutta myös kaikille muille äideille ja äidillistä rakkautta ja oppeja läheisilleen jakaville!


Inari Clothing kashmirneule

-Kaupallinen yhteistyö Inari Clothing

Kaikki kuvissa näkyvät neuleet ovat kotimaisen Inari-Clothingin mallistosta. Nappaa postauksen lopusta alekoodi, jolla saat 20% lisäalen!

 

Muutettuani aikoinaan pois kotoa, muistan olleeni aluksi hieman pelokas kashmirneuleideni huoltoon ja pesuun liittyen, ja kuvittelin pilaavani ne. Äiti oli aina huoltanut neuleeni, joten joka kerta minkäänlaista pesutoimenpidettä suunnittellessani soitin paniikkipuhelun mutsille.

”Onko veden lämpötila juuri oikea? Entäs tämä pesuaine, paljonko laitan?” Vuodet ja mamma ohjeet ovat onneksi opettaneet, ettei pehmoisten kashirneuleidenkaan huolto ole rakettitiedettä ja siihen käytetty aika on investointi vaatteiden pitkään ikään.

Jos olet joskus empinyt ylellisen kashmirvaatteen hankintaa sen takia, ettet tiedä miten sitä huolletaan, niin huolet pois, tässä on ohjeet ja ne on varsin yksinkertaiset.

Kashmirneule puhdistuu tuulettamalla

Kashmirneuleiden pesu ja huolto

Tuuletus

Kashmirneuleiden (ja muidenkin villavaatteiden) kohdalla on hyvä muistaa, että niitä ei todellakaan tarvitse pestä usein, vaan useimmiten tuuletus riittää. Kun villaa hoidetaan ohjeiden mukaan eikä sitä pestä liian usein, säilyttää se  luontaisen lianhylkimiskykynsä pidempään.

Kun kashmirneule näyttää muuten puhtaalta, mutta tuoksuu tunkkaiselle, se on parasta puhdistaa tuulettamalla. Vältä kuitenkin laittamasta vaatetta suoraan auringonvaloon.

Jos tuuletusmahdollisuutta ei ole, niin neule raikastuu myös suihkun jälkeen kosteassa kylpyhuoneessa.

Lumipesu

Talvipakkasilla oikeissa olosuhteissa voi tehdä myös lumipesun, se on tehokas tapa poistaa hajuja. Anna neuleen ensin tuulettua hetki. Laita sitten vaate puhtaalle pehmeälle lumelle ja ikään kuin huuhdot neuletta kevyesti lumessa. Harjaa kevyesti loput lumet pois ja jätä neule vielä hetkeksi ulos. Lopuksi anna kuivua huoneenlämmössä ennen kaappiin viikkaamista.

Tahrojen poisto

Pieniä tahroja voi puhdistaa kostealla rätillä kevyesti painelemalla. Älä kuitenkaan hankaa, jottei villa huovutu.

Kashmirneuleen pesu

Silloin, kun kashmirneuleen haluaa pestä ihan kokonaan se tehdään joko käsin tai koneessa villa-/käsinpesuohjelmalla vaatteen pesuohjeiden mukaan.

Käsinpesussa käytetään n. käden lämpöistä (max 40 c) vettä ja villalle tarkoitettua pesuainetta. Myös Marseille -saippua on oiva aine kaikille käsinpesua vaativille tekstiileille.

Neuletta ei saa pestessä vääntää eikä hinkata vaan sitä nostellaan ja pyöritellään vedessä kevyesti. Huuhtele pesuaineet pois useammassa puhtaassa vedessä ja puristele ylimääräiset vedet pois.

Valumavettä voit poistaa myös käärimällä vaatteet froteepyyhkeeseen kuin kääretortun ja painelemalla hellästi.  Levitä neule kuivumaan tasaiselle alustalle ja asettele muotoonsa. Vältä jälleen suoraa auringonvaloa.

Itse olen äidin rohkaisemana pessyt kashmirneuleitani toisinaan myös koneessa. Nykyaikaisten pesukoneiden villaohjelmat ovat hellävaraisia. Etenkin vanhimmat ”kotineuleet” menee mulla surutta koneeseen. Uudempia ns. paraatineuleita pesen aluksi käsin.

Välillä myös lähetän tärkeimpiä neuleitani äidille huoltoon. (joka sitten pesee ne koneessa. :D) Pyysin esimerkiksi joululahjaksi häneltä lempineuleeni huollon. Mikä loistava lahja! Pusero tuli takaisin puhtaana, pari pikku reikää parsittuna ja hieman ohentuneet kainalot vahvistettuna.

Kashmirkampa

Nypyt ja niiden poistaminen

Kashmirille on ominaista, että se nyppääntyy jonkin verran, etenkin paikoista joihin kohdistuu hankausta, kuten kainalot. Tai esimerkiksi laukun hihna voi aiheuttaa nyppyyntymistä.

Näkyvimpiä nyppyjä voi poistaa hellävaraisesti kashmirkammalla. Kampaamisen kanssa ei kannata olla liian innokas ja ahkera sillä se myös kuluttaa neuletta.

Kashmirneule on pehmeä pitkäikäinen kumppani

Omistan lähemmäs parikymmentä kashmirvaatetta. Vanhimmat niistä ovat jo 10 vuotta vanhoja. Sitten, kun ei paikkaaminenkaan enää auta, käytän neuleet vielä loppuun yöpaitoina. Mikään ei ole ihanampaa kylminä talvi-iltoina, kuin hypätä untuvapeiton alle unelmanpehmeässä ja puhki rakastetussa kashmirpuserossa ja housuissa.

Oikein ja hellästi huoltamalla neuleet ovat siis todella pitkäikäisiä vaatteita. Kashmir on myös siitä ihana materiaali, että sopii pehmeytensä ansiosta monelle sellaisellekin, jonka herkälle iholle ei moni muu neulematsku sovi. Suosittelen siis lämpimästi kokeilemaan, todennäköisesti rakastut.

Inari-Clothingilla on meneillään kauden loppualet ja sieltä voi napata itselleen esimerkiksi kuvissa näkyvän neulepuseron tai hameen ihan muutamalla kympillä. Minulla on kaikista tuotteista käytössä koko XL. Saatavilla myös mm. pitkää neuletakkia ja asusteita kuten huiveja, pipoja ja hanskoja.

Alennukset on jo muutenkin -60-70%, mutta käyttämällä koodia VEERA20 saat vielä 20% lisäalennuksen tilauksestasi! Nyt on siis loistava sauma tehdä kashmirhankintoja.

Ostoksille pääset TÄSTÄ.