Tällä saakelin koronakeväällä on varmasti oma osansa siihen, että tunnen paiskautuneeni eksistentiaalisen kriisin myrskyn silmään. Tai no, myrskyn silmä on kyllä täysin väärä metafora. Suon silmäke tämä minut sisäänsä kietonut tunnemytty ennemminkin on. Kaikki on hiljaista ja tunne on kuin vajoaisin ja hiipuisin pikku hiljaa.

Vihaan termiä ikäkriisi, mutta sitäkin tässä on nyt meneillään. Ihan kaikkia s**tanan elämänvaihekriisejä mitä vaan voi kuvitella. Siis tokihan tämä vaihe on alkanut jo muutama vuosi sitten, mutta nämä poikkeukselliset ajat tuntuvat syventäneen merkityksettömyyden ja eksyksissä olemisen tunteita.

Minun piti siis ihan kasuaalisti kirjoitella kuulumisia. Sellaisia blogimaailmaan sopivia ”tätä olen puuhaillut ja sitä ja tätä on suunnitelmissa” -kepeyttä. Mutta kun ei oo kepeetä, ei sitten tippaakaan. Teen työt (niitä on muutaman viikon täyshiljaisuuden jälkeen taas riittänyt!) ja sitten muun ajan jumitan lähinnä omissa ajatuksissani, jotka kuuluvat pääpiirteittäin seuraavasti: ”Mitä helvettiä mä teen tällä elämälläni? Mitä syitä mulla on olla olemassa? Tuleeko elämässä tapahtumaan enää mitään merkittävää? Mitä, jos en mä osaa enää ikinä olla onnellinen?”

Mulla on olo kuin kaikki olisi omalta kohdalta jotenkin loppu ja ohi ja tästä eteenpäin mä vaan hiivun, hiljenen ja katoan loppuelämän mittaiseen harmauteen. Toisaalta tiedostan, että nämä ajatukset ovat osa edelleen olemassaolevaa masennustani, toisaalta pelkään, että mitä jos ne ei olekaan sairauden oire, vaan todellisuus.

Olen ollut nyt jo kolmisen kuukautta ilman mielialalääkkeitä enkä ole vieläkään ihan varma oliko se oikea ratkaisu. Arkinen perus toimintakykyni on ihan ok (näihin kaikkiin ihmisiin varmasti jollain tavalla iskeneisiin poikkeuksellisiin olosuhteisiin nähden), mutta tästä päänsisäisestä universumista on todella vaikeaa ottaa selkoa mikä osa ilmastosta on masennusta, mikä jotain muutoskriiseilyä.

Mitä lääkkeisiin ja mielialaan tulee, niin olen pitänyt vuosikausien jälkeen myös ensimmäisen kerran taukoa ehkäisypillereistäni. Ihan vaan puhtaasta mielenkiinnosta, että mitä kroppa siihen sanoo, millä tolalla on hormonitoiminta. No, ei ole sanonut vielä paljoakaan, mutta on pistänyt miettimään myös pillereiden vaikutusta mielialaan. Olen lukenut useampiakin artikkeleita, jotka kertovat tutkimuksista kuinka minipillereiden käyttö voi lisätä masennuksen riskiä.

Olen nyt siis ekan kerran noin 15 vuoteen tilanteessa, jossa en syö mielialalääkkeitä enkä käytä hormonaalista ehkäisyä. (Ainoana lääkkeenäni on siis kilpparin vajaatoimintaan syömäni tyroksiini.) Niin onhan tässä nyt tavallaan ihan uusi oma pää tutustuttavana. Että mitäs mä tunnen ja miten mä asioihin reagoin ilman mun mielialaan vaikuttavia ja mahdollisesti vaikuttavia nappeja?

Globaali kriisi, henkilökohtainen kriiseily oman elämän kanssa, masennusoireilu ja parin nuppiin vaikuttavan nappulan lopetus, niin onhan sitä siinä jo tekijöitä, jotka pistää pakkaa vähän sekaisin ja miettimään, että mistä mikäkin ajatus ja tunnesolmu nyt sitten johtuukin. Hirmuinen työmaa koittaa päästä jyvälle, että mikä se on varsinainen ja syvin kipukohta sisällä, mitä tässä pitäis ensisijassa koittaa työstää.

Terapiassa olen luukuttanut aika paljon omaa pettymystäni ja suuttumustani itseäni kohtaan. Olen vihainen itselleni monista tunteistani, koska koen, että jumitan niissä, enkä pääse eteenpäin. (Ja se on ihan tyhmää, turhaa ja armotonta)

Terapeuttini koittaa muistutella, että vaikka aina ei tuntuisikaan siltä, että etenee, niin kyllä sitä koko ajan menee huomaamattaan hieman eteenpäin. Eilisen käynnin lohdullisin ajatus olikin, että ”se, että sua on alkanut vi**ttaa se, että v**uttaa, on jo etenemistä”. 

Etenemisen merkeiksi kirjattiin myös muutamat hieman heränneet haaveet. Esimerkiksi se viime postauksessa mainitsemani haave opinnoista. Vaikken sitä kohti tulisikaan loppujen lopuksi ikinä pyrkimään, on se pieni pieni valon välähdys.

Kun siis haaveettomuus, toivottomuus ja näköalattomuushan ovat olleet (ja ovat edelleen) itselläni masennuksen mukanaan tuomat kumppanit. Ei ole edes kyennyt keksimään mitään mistä haaveilla. Nyt sentään keksii jonkin asian vaikkei vielä tiedäkään riittääkö voimavarat koskaan sitä kohti pyrkimiseen.

Housut ja pusero – Masai

Tennarit – Pavement

Korvikset La Kiva

Mutta, on tässä onneksi sellainen lyhytaaltoisempi mielialakäyrä palannut koronakriisin alun notkahduksen jälkeen taas melko tasaiselle 0-tasolle. Siihen on auttanut se, että huolta aiheuttaneet työ- ja talousasiat ovat taas elpymään päin. Vähentää akuuttia ahdistusta huomattavasti, kun ei tarvitse olla raha-asioista ihan niin huolissaan.

En esimerkiksi joutunut sittenkään turvautumaan lainkaan yrittäjille kesäkuun loppuun saakka mahdollistettuun työttömyyspäivärahaan, koska tällekin kuulle tulikin yllättäviä tuurausvuoroja Satakunnan Kansaan jopa 14 työpäivän verran. Ja kesän toimeentulohuolet vei tiedossa olevat muutaman tonnin veronpalautukset.

Pää on siis yhtä aikaa täysi sekä tyhjä. Täynnä niin isoja myllerryksiä, että pienempiä asioita ei oikein jaksa pakollisia enempää ajatella.

Tunnistaako kukaan mun ajatuksia? Ikäkriisi, eksistentiaalinen kriisi? Anyone? Entä kokemuksia aiheesta ehkäisypillerit ja masennus?


Viime päivät ja niiden myötä päälle vyörynyt informaatio (ja misinformaatio) -ähky ovat herättäneet niin paljon levottomuutta ja epätietoisuutta, että olo on ollut monin tavoin lamaantunut. On ollut vaikea tarttua oikein mihinkään tai tehdä mitään järkevää. Viikonloppu meni nukkuessa ja leffoja katsellessa. Tänään oli onneksi työvuoro Satakunnan Kansassa, jotta sain tämän muuten aikatauluista tyhjentyneen viikon käyntiin.

Niin, se tyhjä kalenteri. Tältä viikolta peruuntui Miss plus size -kilpailun juttuja (mm. finaali), yksi muotinäytös ja yksi kuvauskeikka. Ei siis tällä viikolla mitään hurjia tulonmenetyksiä, mutta ahdistaakin sitä seuraavat viikot. Mun duunikalenteri on aina täyttynyt tosi lyhyellä syklillä, mutta tässä vallitsevassa maailmantilassa on tosi vaikea kuvitella, että sinne olisi nyt juurikaan töitä tyrkyllä.

Kaiken keskellä pitäisi jaksaa ylläpitää reipasta me-henkeä ja kaivaa positiivisia puolia siitä, että kerrankin on aikaa hyggeillä. Mutta kyllä mä joudun nyt ihan rehellisesti myöntämään, että tunteiden kärkisijoilla on huoli omasta (taloudellisesta) pärjäämisestä. Kaikki yhteisölliset ja maailmanlaajuiset huolet siinä toki heti kintereillä seuranaan pelko läheisten terveyden puolesta.

Ei siinä mitään, jos tämä koronakatastrofi on ohi vaikka kuukaudessa. Tai parikin pärjään ilman tuloja. Mutta isompaa kuvaa katsellessa tämän kriisin vaikutukset juurikin talouteen ovat niin valtavat, että pienyrittäjän huolet eivät rajoitu kuukauteen tai pariin.

Tänään iski vielä hallituksen tiedotustilaisuuden aikana hirvittävä yksinjäämisen pelko mikä purkautui hillittömänä megaitkuna.

Mutta nyt kun on paniikin, ahdistuksen ja pelon tunteet käyty läpi laajalla skaalalla, on aika miettiä toimintasuunnitelmaa. Tähän mennessä olen listannut seuraavat toimenpiteet to do -listalleni:  (osa näistä sopii toki vinkiksi myös muille saman ahdingon kanssa painiville!)

  • Laskuta kaikki vielä avoimena roikkuvat työt.
  • Hoida lainat (yrityksen laina ja opintolaina) hetkeksi lyhennysvapaille. Pankkini Nordea onneksi jo ehti viestimään, että tämä onnistuu helposti.
  • Arvioi uudelleen kuluvan vuoden tulot ja laske ennakkoverot uusiksi (eli pienemmiksi).
  • Peruuta parin ei-välttämättömän ohjelmiston ja aplikaation tilaus ja tsekkaa muutkin kuukausittaiset menot, että mistä voisi karsia.
  • Laadi vanhoille yritysasiakkaille tarjous lisäkuvista. Joku voisi hyvinkin ostaa lisäruutuja kuvapankkikuvauksista.
  • Kontaktoi kaikki lehtikuvausasiakkaat ja muistuta olemassaolostasi.
  • Käytä vapautuvaa aikaa mm. blogin sisällöntuotantoon ja sen suunnitteluun.

Näiden akuuttien tuloihin vaikuttavien asioiden lisäksi tehtävälistalle riittää kyllä vaikka mitä pitkään roikkunutta asiaa, mm. nettisivujen ja blogin parissa, jotka ovat odottaneet, että olisi aikaa.

Ja kun hätäisimmät pelastustoimenpiteet on tehty, voikin alkaa kehittelemään ihan uusia ansaintakeinoja. Joko sitä vihdoin suunnittelisi ja toteuttaisi paljon toivottuja valokuvauskursseja esimerkiksi. Verkossa? Livenä?

Ja sitten jos jossain kohti tulee täysin tyhjää ja tylsää, niin voishan sitä vaikka vihdoin myös tiskata.

 


 

Postaus sisältää mainoslinkkejä. Mainoslinkint merkitty *-merkillä.

Minulle kävi helmikuussa pieni vahinko. Unohdin ottaa pillerin ja sitten toisenkin. Jossain kohti havahduin siihen, etten ollut syönyt mielialalääkkeitäni moneen moneen päivään.

Mutta tiedättekö mikä tästä unohdusasiasta teki omituisen? Se, että en jostain syystä saanut yleensä minulle Venlafaxinin unohtuessa iskeneitä vierotusoireita.

Normaalisti jos lääkkeenoton väli on vuorokauden sijaan venynyt vaikkapa puoleentoista vuorokauteen, olen jo huomannut asian tietynlaisesta päänsärystä. Välin venyessä pidemmäksi on mukaan tullut mm. raajojen pistely ja puutuminen ja sähköiskutuntemukset päässä. Lääkkeen unohtamisen on kyllä siis huomannut hyvin nopeasti.

Mutta, nyt pääsinkin kaikista ”viekkareista” kuin koira veräjästä. En ollut suunnitellut lopettavani lääkitystä juuri nyt, mutta totta kai olen toivonut voivani tehdä sen joskus. Ennen viimeisintä masennusjaksoani olin esimerkiksi enää hyvin pienellä lääkeannoksella ja keräsin rohkeutta senkin alasajoon. Kirjoitin aiheesta mm. vuonna 2016.

Mielialalääkkeiden lopetus

Nyt ei siis tullut kerättyä rohkeutta, eikä mietittyä lääkkeiden lopettamisen ajankohtaisuutta, vaan yhtäkkiä vaan tajusin, että nyt olisi kuin ihmeen kaupalla ihan huomaamatta fyysiset lopetusoireet taklattu. Niinpä ryhdyin miettimään, että mitä jos nyt uskaltaisi vihdoin kokeilla olla ilman.

Ja kyllä, vaikka tässä nyt puhunkin lääkityksestä ihan vain omana päätöksenäni, niin olen toki keskustellut asiasta myös lääkärin ja terapeuttini kanssa. Mulla on kuitenkin niin pitkä kokemus masennusoireista ja lääkityksestä, että kun ei ole mistään useamman lääkkeen cocktailista kyse, niin mun oma olo ja tahtotila on se ainoa mittari, jolla asiaa voidaan arvioida.

Nyt siis olo on useamman viikon lääkkeettömyyden jälkeen ainakin vielä hyvä. Totta kai tässä miettii, että vaaniiko jossain nurkan takana uusi romahdus? Olenko valmis kulkemaan ilman tuota ”kävelykeppiä”? Pärjääkö mun pää jo ihan omillaan?

Venlafaxinin lopetus

”Harmaa nollakausi”

Mutta jotenkin mua usein aiemmin vaivannut pelko on kaikonnut. En uskalla haaveilla elämästä, jossa en enää koskaan tarvitse mielialalääkkeitä. Taipumukseni masennukseen on kyllä nyt parissakymmenessä vuodessa käynyt selväksi. Mutta en myöskään enää ajattele, ettenkö voisi välillä myös voida niin hyvin, että pärjään ilman lääkkeeseen nojaamista.

Minusta tuntuu myös siltä, että olen nyt nähnyt niin monta synkkää kuoppaa joihin mieleni on vajonnut, että en jaksa enää pelätä niitä. Niitä tulee ja menee. Välillä elämä on synkkää paskaa ja sitten yllättäen se on niiden kuoppien välissä jonkin aikaa vähemmän paskaa.

Nyt on meneillään sellainen harmaa nollakausi, kuten sitä itse kutsun. Elämä ja olo ei tunnu mitenkään iloiselta ja aurinkoiselta enkä koe juurikaan onnentunteita. Mutta en ole myöskään enää siellä mustassa vedessä jonka pyörteet imevät mua pohjaan.

Venlafaxin lopettaminen

 

Tuntuu siis oikeastaan aika hyvältä hetkeltä opetella eloa ilman lääkkeitä. Mutta onhan tämä aika jännää. Mun aivokemiat on vuosikausia olleet osaksi lääkkeiden ohjailemia, joten mitenkähän välittäjäaineet pärjäilee ihan ilman lisäapua? Olenko mä ilman lääkkeitä jotenkin erilainen ihminen kuin lääkkeiden kanssa? Se on asia, jota on toki tullut vuosien aikana usein mietittyä.

Vähän on olo kuin olisin jättänyt pitkäaikaisen turvallisen ystävän. Koitan kuitenkin olla liikaa ylipäätään miettimättä tätä lääkeasiaa, sillä jos kauheasti alkaa kuulostelemaan omaa oloaan, niin helposti sitä myöskin löytää itsestään tuntemuksia ja oireita, ettei kaikki olisikaan hyvin.

Mutta, tässä sitä nyt ollaan ainakin toistaiseksi ilman mielialalääkkeitä. Ja ainakin toistaiseksi kaikki on hyvin. Olen nyt ollut lääkkeettä sen verran monta viikkoa (en kylläkään muista tarkkaan koska lopetin), että en usko, että lopetusoireita enää pitäisi enää ilmaantua.

Ei voi kuin toivoa, että jospa se oma pää kantaa.

 

PS. Jos kuvien korvakoruja ihastelitte, niin ne on *La Kivan