08.04.2019

Posted at 22:59h in Yleinen by
0 Likes

 

Tänään ei ole ihan yhtä aurinkoinen tunnelma kuin näissä jokin aika sitten Helsingissä otetuissa kuvissa. Ulkona on tuiskuttanut lunta koko päivän ja minä puolestaan olen ryystänyt Finrexiniä peiton alla Netflixiä tuijottaen. Ääni on jälleen poissa ja aamuyöllä pukkasi kuumetta.

Nyt pidän vaan sormet ristissä ja toivon, että tämä tauti olisi nopeasti ohi, sillä tällä viikolla olisi melkoisesti töitä hoidettavana. Ja torstaina olisi itse näytettävä suht elävältä kuvauksissa. Pitäkää siis peukkuja, että pääsen vähällä!

Netflixistä puheen ollen, suositus kuusiosaiselle ruotsalaissarjalle Quicksand. 18-vuotias Maja saa syytteen murhasta ja sarjassa seurataan sekä tapahtumia ennen ampumisia että oikeusprosessia. Tarina nielaisi minut mukaansa niin, että hotkaisin tänään kaikki kuusi jaksoa. 

Tälleen sairaspäivänä olo on toki ollut vain lähinnä vetelä ja kotisohva on tuntunut mahtavalta paikalta. Mutta noin niin kuin yleisesti mulla on ollut jo hetken aikaa päällä ihan hirmuinen levottomuus. Koko ajan kalvava tunne, että pitäisi tehdä jotain, täytyisi tapahtua jotain. Olisi oltava jotain haaveita, suunnitelmia ja pitkän linjan toimintastrategia.

Tuntuu, että pitäisi suorittaa jotakin. Alkuvuoden suoritin oikein huolella suremista. Nyt tuntuu, että olisi siirryttävä pelin seuraavaan kenttään. Suorittaa tähän elämäntilanteeseen tottumista vähän positiivisemmalla otteella. Olisipa siihen jokin tehtäväkirja ja ohjeistus. 

Onneksi huomenna on taas terapia. Vaikka se on aika tyyristä touhua, niin olen iloinen jokaisesta siihen käyttämästäni eurosta. Vaikka yksinkin voi itkeä ja tilittää voi ystävillekin, niin terapiakäynneillä on kuitenkin ihan oma todella tärkeä roolinsa asioiden prosessoinnissa.

Moni merkittävä oivallus ja ajatusten ”nyrjähdys” on viime kuukausina tapahtunut nimenomaan siellä tutulla sohvalla kirkon tornia tuijottaessa. Tai sitten heti kohta terapiakäynnin jälkeen ajatusten myllätessä oikein kunnolla. 

Huomenna voisikin puhua siitä, että miten selättää tämä levottomuus ja hyväksyä se, että on paljon asioita joita en valitettavasti voi hallita ja suunnitella. Että miten oppia vaan olemaan tässä hetkessä ja olemaan niin kovasti pelkäämättä tulevaa.

Jos isossa elämän mittakaavassa jumitus tuntuu tympeältä, niin pukeutumisessa se sen sijaan on ihanaa. Mä jumitan nyt ihan huolella kaikessa vaaleanpunaisessa ja etenkin toi STI:n rotsi päätyy tosi helposti päälle päivästä toiseen. Mutta vaaleanpunainen saa mun olon jotenkin raikkaaksi ja kepeäksi ja sellainen fiilis on enemmän kuin tervetullut!

Farkut – Ellos, 46

T-paita – Kaffe, XXL 

Bikertakki – STI, 46 (saatu)

 Pitkä takki – KappAhl XLNT, XL

 Tennarit – Minna Parikka

Laukku – Rebecca Minkoff

 Korvikset – Aarikka (saatu)

 


23.03.2019

Posted at 19:22h in Yleinen by
0 Likes

Kuluneen viikon positiivisia ja parhaita asioita on ollut mm:

– Hillittömän hauska karaokekeskiviikko kaverin kanssa. Oltiin mestoilla jo kaksi minsaa aukeamisen jälkeen ja saatiin hoilata ensimmäiset pari tuntia ihan keskenämme. Laulaminen on ihanan rentouttavaa ja saa ajatukset irti arjesta.

Päädyttiin viettämään kuppilassa yli 5 tuntia ja siihen mahtui omalla kohdallani biisejä aina Pretendersistä Kikkaan ja Scandinavian Music Groupista Raptoriin. Frendini Mikon kajauttaessa KISSin I was made for loving youn oli meillä insinööriopiskelijoiden kanssa käynnissä huikea tanssirinki ja meidän Where the wild roses grow duetto sai samaiset haalarityypit heiluttamaan sytkäreitä slovarin tahdissa. Hieno ilta. Aiotaan ottaa tavaksi.

– Ihanat viestit ja puhelut ystäviltä ja läheisiltä. Hymy on hiipinyt kasvoille tällä viikolla monta kertaa puhelimen kilahtaessa. Mulla on mahtavia tyyppejä ympärillä.

– Mun upea kansikuva!! Apua, on tuntunut aika hienolta nähdä oma kuva lehtitelineissä julkkiskansien välissä. Uusimmassa Me naiset -lehdessä siis mun haastattelu, missä kerron eron jälkeisistä tunnelmista kuten yksinäisyyden pelosta. Emmi-Liia Sjöholm kirjoitti tosi hyvän ja aiodn jutun ja Liisa Valonen kuvasi järjettömän hienot kuvat. Tsekkaa siis uusin Me Naiset!

– Paljaat nilkat ekaa kertaa talven jälkeen. Kiskaisin eilen illalla jalkaani H&M vuosia vanhat herrainkengät keinonahkahousujen kaveriksi ja ai että tuli keväinen fiilis. Tästä se lähtee! Juuri soitin exälle ja kysyin saanko tuoda mun talvitakit säilytykseen hänen varastoonsa, kun eivät mahdu mihinkään mun kämpässä. Ihan kohta voi jo heittää nahkarotsin niskaan!

– Lumen karkkipinkki huulipuna herätti paljon huomiota mun instassa ja moni kyseli sävyn perään. Kyseessä on Lumenen Nordic Seduction huulipuna (hopeinen hylsy sävyssä 10 Niittykukkia. (huulipuna saatu)

– Suuri ajatusten loksahdus pääkopassa. Kun vielä muutama viikko sitten rukoilin, että aika kuluisi niin, että pääsisin hyppäämään vauhdilla vaikka edes puoli vuotta eteenpäin, jotta pahin olisi takana, niin tällä viikolla tuli tunne, että nämä hitaat yksi kerrallaan kuluvat päivät ovat just hyvä. Ei sittenkään ole kiire minnekään.

Keinonahkahousut – Ellos / toppi – Ellos / Paljettijakku – Junarose (saatu) / kengät – H&M / Korvikset – Mine Güngör

– Viikon parhaat naurut tarjosi eilen Kalevauva. Naurettiin Annin kanssa ääneen lähes koko keikka vaikka biiseistä suurin osa oli tuttuja jo ennestään. Erityisen paljon riemastutti biisit Panohanskat ja Mieheni kertoi telakoituneensa saunaillassa. Keikan jälkeen käytiin vielä mankumassa yhteiskuva miesten kanssa. Ai että, nauraminen teki niin hyvää!

– Eiliseen mahtui myös tämä viikon kimaltelevin asu. Sain tuon Junarosen paljettijakun itselleni jo viime syksynä mallikappaleista, mutta nyt se on vihdoin tullut myös myyntiin. Junarosen oman nettikaupan lisäksi paljettiunelmaa on saatavilla ainakin Zalandolta. Hae tuotetta nimellä ”JRSPARKLY”

 

Nyt äkkiä meikkiä naamaan ja jotain kivaa taas päälle, sillä jatkan tätä positiivisissa tunnelmissa kulunutta viikkoa näkemällä tänäänkin kavereita. Ihanaa lauantaita!


07.03.2019

Posted at 20:49h in Yleinen by
0 Likes

On tämä kyllä yks s***anan työmaa. Tämä itsensä ja elämänsä keräily nimittäin. 

Viimeiset pari kuukautta ovat olleet todella vaikeita. Erosuru iski kunnolla päälle vasta, kun oli ehtinyt hetken aikaa asustella yksin. Muutto ja alkuajat meni niin käytännön asioita hoidellessa ja keskittyessä johonkin sohvatyynyjen valintaan, että todellisuus ja kaiken lopullisuus iskostui tajuntaan paremmin vasta, kun pysähtyi. 

Alkuvuosi onkin mennyt sitten ihan toden teolla konetta buutatessa. Mulla on olo kuin olisin kaatunut tietokone, joka on käynnistettävä uudelleen. Mutta ensin on saatava sammumaan käynnissä olevat ja jumittavat ohjelmat.

Erossa ei ole kyse vain siitä, että menettää yhden rakkaan ihmisen, vaan uusiksi menee paljon asioita. Olin 21 vuotias, kun muutimme yhteen. Yli 15 vuoden ajan olen siis jakanut arkeni toisen ihmisen kanssa. Tottunut ääneen, joka ovelta kuuluu kun avain kääntyy lukossa. Tottunut menemään nukkumaan iho vasten ihoa. Ihan hirmuisen paljon tottumuksia. Asioita jotka olivat tietyllä tavalla kaikki nuo vuodet, mutta nyt ne ovatkin toisin.

Siinä on aika paljon totuttelemista. Paljon hetkiä, kun toivoisi voivansa työpäivän jälkeen soittaa toiselle ja kysyä, että mitä tänään syötäisiin. Paljon hetkiä, kun haluaisi eteiseen astuessa huutaa moi ja alkaa kertomaan päivän tapahtumia. Monta iltaa, kun toivoisi, että voisi kuiskata hyvää yötä toisen kaulakuoppaan. 

Arki ja koko elämä on on rakennettava monella tavalla uusiksi. On mietittävä miten juuri minä haluan aikaani viettää, sekä päivittäisellä tasolla kuin suuremmassakin mittakaavassa. Tuntuu kuin elämäni elokuvasarjan toinen osa olisi päättynyt (ensimmäinen osa oli lapsuus ja nuoruus, toinen osa sitten nämä vuodet pitkässä suhteessa), mutta seuraavan osan käsikirjoituksesta ei ole vielä hajuakaan. Vain pääosan esittäjä on varma, mutta kaikki muu täysin auki. Tyylilaji, tapahtumapaikka, muut hahmot, ihan kaikki. 

Joka puolelta vakuutellaan, että aika auttaa. Ja toki minäkin siihen jossain mieleni perällä uskon. Tiedän, että yksin elämiseen tottuu ja suru menetetyistä asioista laimenee. Mutta kun se aika tuntuu kuluvan niin helvetin hitaasti. Miksei voi olla jo vaikka ensi syksy? Miksei voi olla jo se hetki elämässäni, kun on taas jonkin onnellisen asian vuoro? Miksi pahimman ahdistuksen keskellä jokainen minuuttikin tuntuu tunnilta?

Kävin tänään sekä psykiatrilla että terapiassa. Psykiatri totesi minun olevan ihan normaalilla ”surutyön polulla”, mutta masennustaipuvaisuuteni vähän mutkistavan asioita lisää. Oli lohdullista kuulla, että tämä on normaalia. Että kaikki nämä ristiriitaiset tunteet ja vaikeus hallita niitä, ovat aivan luonnollisia. Se saa uskomaan siihen, että ne paskat tunteet tulevat joskus menemään myös ohi. 

Surua ei oikein voi lääkitä, se on vaan surtava, mutta masennusta voi. Mun lääkitystä siis tarkastettiin ja toivon sen myötä saavani hieman lisää tukea tähän asioiden käsittelyyn. Sillä tilanne on se, että nää asiat on nyt rämmittävä päässään läpi sen sijaan, että vaan yrittäisi työntää ne pois mielestä. Mulla on hirveä tarve työstää ja käsitellä. Käynnistää se kone uudelleen ilman jumittavia ohjelmia. 

Terapiassa sitten pyöriteltiin mm. sitä, että mun pitäis ymmärtää, että ei parisuhteen päättyminen tarkoita sitä, että mä olen huono ja epäonnistunut. Suhde on kahden ihmisen yhteinen ”luomus”. ”Parisuhde on sarja kahden ihmisen tekoja”, kuten terapeuttini sen sanoi. Se että meidän teot ja tekemättä jättämiset johtivat tällaiseen lopputulokseen, ei tarkoita sitä, että minä olisin huono ja arvoton. Järjellä ajatellen ihan yksinkertainen juttu, mutta tunnepuolella ei lainkaan itsestäänselvyys. 

Puhuttiin myös siitä, että pitäisi pystyä hyväksymään se, ettei kaikkeen saa vastauksia eikä ratkaisuja. ”Et voi ratkaista tunteitasi, ne on vain elettävä”, muistutti terapeutti. Noita ajatuksia mutustellen siis eteenpäin. Lähes päivittäin tuntuu jotain pieniä ajatuksia loksahtelevan päässä paikoilleen. 

Tänään tuli ensimmäistä kertaa myös sellainen ajatus, että ehkä pohja alkaa olla nyt saavutettu. Huonoja päiviä ja todella kamalia hetkiä on varmasti vielä edessä, mutta jotenkin tuli fiilis, että nyt on raivattu ja revitty rikki niin, että ehkä tästä pikku hiljaa vihdoin alkaa myös uudelleenrakentamisen aika. 

En malttaisi odottaa, että jotain ihanaa tapahtuu! Sillä vaikka kuinka mustimpina hetkinä mihinkään hyvään ei jaksakaan uskoa, niin mun järki sanoo, että elämän aaltoiluun kuuluu sekä hyvät että huonot ajat. Nyt on huono, joten joskus on taas pakko olla edessä jotain hyvää. Näiden nyt jylläävien tunteiden yli ei voi nyt vaan hypätä, eikä niitä voi kiertää. Täytyy mennä läpi.