Näin 36 vuotiaana mietin edelleen, että mikä musta vois tulla isona. Mihin suuntaan työelämäänsä voisi viedä ja kehittää? Mutta nämä pohdiskelut eivät suinkaan tarkoita, etten pitäisi nykyisistä töistäni. Itse asiassa viime aikoina etenkin lehtikuvaustyöt ovat taas monella keikalla muistuttaneet miksi sen homman parissa viihdyn.

Nämä asukuvat ovat parin viikon takaa päivältä, jolloin kävin Reposaaressa yhden aikakauslehden keikalla kuvaamassa hurmaavaa vaaleanpunaista kesähuvilaa. Oli ihanaa päästä kurkistamaan sisälle sellaiseen. Olen nimittäin usein miettinyt, että jos minulla olisi a) paljon ylimääräistä rahaa ja b) kesäisin paljon vapaata, haluaisin kesäasunnon idyllisestä Reposaaresta.

Siellä minä mielikuvissani makaan riippumatossa lukemassa kirjoja ainaisessa auringonpaisteessa. Pihalla olisi omenapuita, talon ikkunoissa pitsiverhot ja lattioilla värikkäitä räsymattoja. Samoissa mielikuvissa olen tietenkin elämäni suunnan löytänyt onnellinen ihminen, jolla on kevyt ja kupliva olo. 

Ehkä joskus. Nyt kuitenkin iloitsin siitä, että työt veivät minut vierailulle unelmiini.

housut – Pola, Tokmanni / t-paita – H&M / bomber – KappAhl XLNT (saatu) / sandaalit – H&M / korvikset – Viaminnet (saatu)

Tänään työt eivät vieneet minua haavemaailmoihin, mutta todella mielenkiintoiselle keikalle kylläkin. Ja paikkaan, mihin ei ihan heti uskoisi päätyvänsä. Kävin nimittäin yli 400 m syvyydessä maan alla, kun juttukeikka vei minut ja työkaverini kultakaivoksen syövereihin.

Olin tuosta vierailusta oikeasti tosi innoissani. Kaikki mielikuvani kaivoksista ja etenkin kullan kaivamisesta perustuivat lähinnä Aku Ankkaan ja elokuviin, joten ne ehkä hieman kaipasivat reality checkiä. 

Opin päivän aikana hurjasti asioita mm. tunnelien räjäytystöistä, malmiesiintymistä ja kairaamisesta. Mielikuvat selkeistä kultakikkareista saivat kyytiä, kun kuulin, että kyseisessä kaivoksessa on tonnissa kiviainesta kultaa ihan vain muutama gramma! 

Itse kaivoksen syvyyksissä käynti oli tosi jännää. Huristeltiin autolla spiraalina maan alle menevää pimeää tunnelia pitkin tosiaan aina sinne n. 400 m syvyyteen ja käytiin katsastamassa muutamat perät. Ei sentään mitään työmiesten peppuja vaan perä tarkoittaa niitä tunneleita mitä sitten pikku hiljaa räjäytellään aina eteenpäin jotta päästään lähemmäksi malmia.

Odotin näkeväni ison joukon työmiehiä työskentelemässä porukalla tunneleissa, mutta kaivosheppujen hommat osoittautuivatkin aika itsenäisiksi. Meni siis kaivosmielikuvat todella uusiksi! Ja kyllä me jokunen kultahippukin sitten nähtiin.

Oli kyllä ihan sairaan kiinnostava visiitti kaikin puolin. Tämä oli juuri sellainen keikka missä taas muistaa miksi tämä lehtiduuni on niin kivaa. Minusta on aina ollut todella kiehtovaa päästä näkemään ihmisiä työssään, etenkin kaikissa sellaisissa itselle aivan vieraissa hommissa ja on siistiä oppia aina kaikkea uutta.

Mua kiinnostaa erityisesti kaikenlaiset tehtaat ja teollisuuslaitokset, joten olen saanut ihan mielettömiä innostuksen kiksejä mm. puimuritehtaalla ja sahalla vieraillessani. 

Mieleen jääviä keikkoja ovat yleensä myös eläimiin ja luontoon liittyvät jutut. Olen istunut kamera kädessä tuntitolkulla kyyhkypassissa ja tuntenut jännityksen kihelmöintiä vatsassani jouduttuani kymmenien sarvipäisten Highland-lehmien piirittämäksi. Noihin tilanteisiin tuskin olisin päätynyt vapaa-ajallani. 

On hyvä koittaa muistutella itseään niistä asioista mitkä elämässä on kivoja. Etenkin aikoina, jolloin mieli on matalalla. Nyt koitankin siis keskittyä tähän miten hienoa on, kun työssä kohtaa koko ajan tilanteita joissa huomaa olevansa todella kiinnostunut ja innoissaan uuden oppimisesta ja kokemisesta.

Jee, kiva työviikko siis meneillään! Huomenna duunit jatkuu yhden koulutuksen vetämisellä. Sekin on muuten varsin kiva homma, mutta tällä hetkellä ääneni poissaolo hieman huolestuttaa.

Puheeni on eilisestä saakka ollut sekalaista ja täysin ennakoimatonta matalan ja käheän mörinän ja toisinaan väliin iskevien kimeiden kiljahdusten sekoitusta. Tällä soundilla onkin helppo puhua pari tuntia putkeen. Pitäkää peukkuja, että selviydyn!


Onko elämässä muuta sisältöä kuin työ? Just nyt oma vastaukseni on, että eipä juuri. Jotenkin olen onnistunut saattamaan itseni tilanteeseen missä päivätöiden päättyessä alkaa seuraava työvuoro omien keikkojen ja kuvien parissa. Ja jos kalenterissa uhkaa tullavastaan yksikin tyhjä päivä, niin kyllä siihenkin jostain keikkaa pukkaa. Eli toisin sanoen en älyä kieltäytyä mistään.

No, pankkitilille tämä tekee toki hyvää. Mutta olis varmaan fiksua välillä pitää vähän vapaatakin, että vois tehdä tienesteillään jotain. 

Viikonloppuna mulla olis lähes tulkoon ihan oikeasti vapaata. (riippuen siitä miten pitkän päivän jaksan tehdä huomenna). Mietinkin nyt, että saisinko itsestäni niin paljon irti, että lähtisin lauantaina oikein festaroimaan. Vaihtoehdot olis Sideways missä kiinnostais Vesta ja A Perfect Circle tai sitten Tampereella South Park, missä voisi käydä katsomassa Amorphiksen ja Mustachen.

Mitään seuraa mulla ei kyllä ole tiedossa, mutta itseksenihän mä muutenkin viihdyn, niin kai sitä muutamat keikankin omassa seurassaan pärjäis. Pitää nyt pari päivää koittaa psyykata itseään, että lähtisin enkä jäis vaan kotiin. Viime kesänäkin jäi niin kaikki kivat kesäpuuhat väliin, että vois koittaa nyt vähän petrata. 

Kun kerran on koko ajan töissä, niin kuvissakin sitten työpäivän releitä. Olen hiippaillut monta päivää putkeen noissa Tokmannista löytyneissä Polan leveälahkeisissa pöksyissä. Kivan kepeät ja mukavat pöksyt, jotka on samalla kuitenkin suht siistin näköiset. Näyttää ihan yllättävän siistiltä tuo housujen ja trikoobleiserin yhdistelmä vaikka kaikki on päätynyt päälle ihan puhtaasti mukavuus edellä.

housut – Pola, Tokmanni / t-paita – Lindex / bleiseri – KappAhl XLNT (saatu) / kengät – OTZ / korvikset -Lindex

Kengistä mun jalkaan ei ole viime viikkoina päässyt juurikaan mitään muuta kuin joko OTZit, Crocsin kiilakorot tai sitten yhdet matalat sandaalit. Miksi ihminen, jonka kenkäkokoelma on kolminumeroinen, pyörittää jaloissaan vain muutamaa hassua paria? 😀

Sanoin keväämmällä pitkään etsineeni täydellisen punaista huulipunaa. Ei liian sinistä, ei liian oranssia, vaan just sitä peruspunaista. Ja sitten niitä tuotiin lähes tarjottimella eteeni kaksin kappalein. Toinen oli YSL:n hieman kiiltävä Rouge Pour Couture -puna (sävy 01) ja toinen sitten näissä kuvissa huulilla oleva MACin Ruby Woo. (molemmat huulipunat saatu) Se on mattapuna, mutta lisäsin eilen päälle kiiltoa.

Pidän enemmän YSL:n punan koostumuksesta, mutta pysyvyyden kohdalla tämä MACin tuote kyllä vie eräpisteet. Mutta loistavan värisiä peruspunia molemmat! Pitäisi ehkä kuvata molemmat punat huulilla vähän lähempää ja tehdä kunnon pysyvyysvertailu.

Ja nyt sitten takaisin kuvankäsittelyn kimppuun! Mut on onneks niin kivat henkilökuvat yhteen lehtijuttuun tuossa työn alla, että en malta jättää niitä huomiselle.

 


Feeling shitty, but pretty. Siinäpä summattuna tämän päivän tunnelmat. Vaikka sisäpuolella vellookin stressi ja ankeus, voi silti pukeutua nättiin mekkoon, valita kivat korut ja levittää poskille hempeää punaa. Vastausta olemassaolon ja elämän merkityksellisyyden suuriin kysymyksiin ulkoiset asiat eivät toki vastausta anna, mutta tekevät arjesta kuitenkin vähän nätimpää. 

Tykästyin niin kovin tässä postauksessa nähdyn KappAhlin VIntage Stories -malliston sinisen lintumekon mukavuuteen, että kävin ostamassa samasta leningistä myös tämän vaaleanpunaisen version. Koen, että tummansininen on itselleni parempi väri, mutta kaunis on tämä herkkä pinkkikin. Nämä mekot ovat samaan aikaan kauniita, juhlavia ja rentoja, joten sopivat monenlaiseen kesämenoon. 

Korvissa roikkuu Zarasta pari viikkoa sitten löytämäni ”kristallikruunut”, kuten näitä isoja helmiröykkiöitä nimitän. Ranteeseen puolestaan kietaisin mekon sävyyn ihanasti mätsäävän Vernadan nahkaisen rannekorun.

Tämän ahdistuksen, johon olen viime aikoina usein viitannut, pohjimmaisena kysymyksenä tuntuu olevan, että mitä ihmettä minä haluan elämältäni. Olen niin kauan lillunut ilman minkäänlaisia haaveita, suunnitelmia tai tavotteita, että se tuntuu jo pelottavalta. Mulla on ollut viime kuukausina usein sellainen olo kuin olisin jonkin kuplan sisällä. Ihan kuin katselisin ympäröivää maailmaa jonkin kalvon läpi. Sitä on vaikea selittää, mutta ihan kuin en aivan olisi nyt ja tässä, vaan jossain muualla. Lukittuna jossain itseni sisällä. 

Myös omat fiilikset sosiaalisista suhteista ovat ristiriitaisuudessaan mietityttäneet kovasti. Toisaalta minusta tuntuu, että kaipaan todella kovasti ihmisiä lähelleni ja haluaisin olla läheinen ystävieni kanssa. Samaan aikaan kuitenkin tunnun vuosi vuodelta vaan vetäytyväni enemmän ja enemmän omiin oloihini ja karttavani vapaa-ajalla tilanteita missä pitäisi olla sosiaalinen ja ihmisten seurassa. Miten kokea kaipaamaansa yhteenkuuluvuuden tunnetta, jos ei halua ja jaksa olla ihmisten seurassa?

mekko – KappAhl / laukku – Rebecca Minkoff / sandaali – H&M / korvikset – Zara / rannekoru – Vernada (saatu)

Että sellaisia mietteitä mm. liikkuu tuon tukkatötterön alla. Bookbeatin lukulistalla on kasa ties mitä elämäntaito-oppaita ja viimeisimpien google-hakujeni joukossa komeilevat mm. seuraavat asiat: ”ikäkriisi”, ”eksistentiaalinen kriisi” ja ”elämänmuutos”. Olen etsinyt tietoa myös muutamista koulutuksista ja selannut työpaikkailmoituksia. Aivan kuin kuvittelisin vastaukset kaikkeen löytyvän netistä oman sisimpäni sijaan. KVG.