Olen asunut Porissa jo pian 16 vuotta. Ensimmäiset lähes kymmenen vuotta sain aina vastailla kysymykseen, että miksi oikein olen tänne muuttanut. (Vastaus: opiskelujen vuoksi) Sittemmin kysymys on vaihtunut muotoon miksi olet tänne jäänyt. Jälkimmäiseen vastaus on, että koska tää on mun koti, mun kaupunki. Olen elänyt täällä koko aikuiselämäni.

Täällä on koti, puoliso, töitä ja ystäviä. Tietenkin olen pohjimmiltani ja juuriltani kainuulainen ja kotikotini sekä syvä sielunmaisema, pysyy aina Sotkamossa. Mutta kyllä mä olen silti mielestäni jo porilainen. 

Ja nyt se on kuulkaa ihan julkisestikin asia tunnustettu, sillä olen ehdolla vuoden positiivisimmaksi porilaiseksi! Että porilainen ja vielä positiivinen sellainen, tämähän on varsinainen kunnia.

Koska asuinpaikkakunta ei toki vielä porilaista tee, niin ihan pari lisätodistetta porilaisuudestani voisin mainita:

Olen omaksunut sujuvaksi osaksi puhettani porilaisittain tärkeän kysymyksen kui? Enkä enää kuvittele sen tarkoittavan, että miten vaan miksi. Aikoinaan vasta hetken aikaa Porissa asuttuani huvitin nimittäin joukkuekavereita kysymällä jumissa olleen auton oven äärellä, että "kui tää aukee?" ja sain vastauksen naurun kera: "no koska se on ovi!!!"

Hyvin porilaista positiivisuutta on myös se, että kuvailin yhtä elämäni siisteintä päivää vuonna 2012 (tapasin Amorphiksen ja kuvasin heistä promokuvan) sanoilla "ei ihan paska päivä", tämä oli hetki jolloin Tommi julisti minut porilaiseksi.

Ja yhtenä tärkeänä kuriositeettinä mainittakoon, että olen ajanut pikku pöhnässä pyörällä Nipan (aka Neumannin) päälle GP:n (Grilli Pori) edessä. Se jos mikä on porilaista. Ja nyt voin viime perjantain jälkeen sanoa myös nähneeni Dingon livenä!

No entäs se positiivisuus sitten? 

Tämä oikeastaan yllätti minua enemmän kuin se, että minut on ehdokkuuden perusteella hyväksytty porilaiseksi. Että minäkö positiivinen?! Minähän olen nimittäin ihminen, joka vuosikausia kuvitteli olevansa todellinen pessimisti. Kävi kuitenkin ilmi, että se oli vain masentuneen mieleni harhaa, ja viime vuosina olenkin oikeasti löytänyt itsestäni aivan uuden ihmisen. 

Oma positiivisuuteni ei suinkaan ole sellaista "naminami, aurinko paistaa ja haluan syleillä kaikkia maailman ihmisiä" -tyyppistä. En piere sateenkaaria enkä ole sitä mieltä, että kaikki elämässä on aina ihanaa. Varsinaisen optimistin sijaan näen itseni ennemminkin rauhallisena rationalistina. 

Mutta en mä nyt sit vissiin ihan kauhee mörökölli oo, kun kerran kelpasin kisaamaan tällaisesta tittelistä!

Että saa äänestää, mut ei oo toki pakko! Äänestämällä voi voittaa liput Pori Jazzeille. Se ei oo mikään ihan paska tapahtuma. 

 


Vuoden ajan joka viikko yksi kuva oman ihan tavallisen arjen tylsyydestä tai menosta ja meiningistä. 

AAAWWWW! Eilinen oli ihan paras päivä. Kävin Kaivopuistossa ihastelemassa Puppy Paradeen osallistuneita koiria ja yksi tuollainen pumpulinpehmeä karvapallero jopa halusi ehdottomasti tulla syliini! 

Tämä oli jo toinen kerta, kun osuin sopivasti Helsinkiin Puppy Paraden aikaan ja olen sitä mieltä, että ei voi olla mitään parempaa tapahtumaa. Itselläni iskee aina välillä ihan hirmuinen akuutti koiranpaijaamistarve, mutta ihan lähipiirissäni ei kellään ole karvakavereita. 

En siis kovinkaan helposti pääse tyydyttämään tätä paijaustarvettani, vaan joudun tyytymään koiranpentuvideoiden tauottomaan katseluun netissä. Puppy Parade onkin ihan taivas kaltaiselleni ihmiselle. Sadoittain toinen toistaan suloisempia koiruleita, joista monia saa vielä silitellä ja sylitelläkin.

Kuvan kahdeksan viikkoinen pentu ihan todellakin huipensi mahtavan päivän tunkemalla oma-aloitteisesti syliini ja viihtymällä siinä pitkän tovin siliteltävänä. Tuli melkein tippa linssiin, kun pehmoinen pentu tuntui sylissä niin ihanalta ja rauhoittavalta.

Hieman sain allergiaoireita lääkkeistä huolimatta, mutta se oli varsin pieni hinta siitä kuinka paljon hyvää mieltä haukkujen silittely tuotti. Aivan loistavaa mielenhuoltoa siis. 

Pystyttekö muuten te puhumaan normaalisti, jos näköpiirissä on suloinen koira? Itselläni etenkin pennut aiheuttavat vakavia häiriöitä puheenmuodostuksessa. Tämänkin pumpulipallon läheisyydessä kaikki r-kirjaimet muuttuivat l-muotoon, s-kirjaimissakin tahtoi olla puutteita ja puhe muodostui selkeästi normaalia supummalla suulla ja korkeammalla nuotilla.

"Voi hellanlettat mikä ihana pikku töpöliini hän onkaan! Tiihen minun tyliinkö tinä nyt paakkelasit supeltöpön pikku kaavapyllyti! Et inana pikku kalvapallonen ymmälläkään miten iloitekti minut teit!"

 

 

 

 


Kävin viime viikolla tekemässä jo lähes perinteeksi muodostuneen tulevan malliston sovittelureissun Junarosen showroomille ja nappailin tietenkin kuvia kokeilemistani asuista. Tässä ekassa postauksessa muutama mekko/hame ja myöhemmin tulossa toinen postaus, jossa housuja ja yläosia. Kaikki postauksen vaatteet siis tulossa myyntiin vasta syksyllä.

Trumpettihihainen printtimekko yllätti minut ihan täysin. En olisi osannut tarttua tähän kaupassa, mutta päälle kiskottuani totesin tosi kivan näköiseksi. Mekon malli  oli itselleni just nätti ja imarteleva myös sivuprofiilista. Pituus oli mallikappaleessa hieman nafti, mutta asiasta lähtikin heti viestiä merkin päämajaan, että josko myyntiin tulevaan lopulliseen versioon saataisiin jokunen sentti mittaa lisää, niin menisi hieman pidemmillekin mimmeille.

Tämän kurkimekon malli oli hihoja lukuunottamatta aika samanlainen edellisen kukkamekon kanssa. Laskeutui tosi nätisti ja ns. vartalonläheisesti hinkeistäni huolimatta. 

Punaista näkyi todella paljon ensi syksyn mallistossa. Tätä pliseerattua hieman trumpettihihaista mekkoa tulee myyntiin luonnollisestikin myös mustana.

Tämä mekko nauratti mua röyhelöhihoineen ihan hirmuisesti henkarissa ja olin ihan varma, että ei oo todellakaan mun juttu. Mutta minut houkuteltiin kuitenkin sovittamaan ja niinnhän siinä kävi, että päällähän se oli ihan eri näköinen kuin henkarissa roikkuessa.

Ikiaikainen pelkoni kaikkia röyhelöitä kohtaan alkaa hieman murenemaan ja mitä enemmän tätäkin mekkoa katselen, sitä enempi siihen tykästyn. Little black dress with a twist. 

Pitsi on ollut jo pitkään yksi suosikkimateriaaleistani mitä tulee juhlamekkoihin. Puen tosi usein esimerkiksi häihin. Tämänkin punaisen hieman A-linjaisen leningin voisin hyvin kuvitella itselleni johonkin suht klassista pukeutumista vaativiin juhliin. Punainen väri kuitenkin tuo mekkoon kivaa sähäkkyyttä. Tämä mekko tulee löytymään syksyllä kaupoista myös mustana ja tummansinisenä.

Tulossa on jälleen myös pitkiä leninkejä. Tämä pitsiyläosainen maksimekko on tyyliltään aika samanlainen kuin minulla viime syksynä nähty Elloksen mekko.  Juuri sellainen mekko jollaisia on hyvä löytyä kaapista ainakin yksi kappale.

Jos kaikki edellä nähdyt asut voisinkin kuvitella päälleni, niin loppukevennyksenä yksi, jota en voisi. Lintuneule ihan jees vaikkapa farkkujen kaverina, mutta tämä kokonaisuus ei ehkä ole ihan mun juttu. 😀

Omat suosikit ehdottomasti eka trumpettihihainen kukkamekko ja röyhelöhihainen pikkumusta. Saatan joutua hankkimaan!