-Postaus sisältää mainoslinkkejä. Linkit merkitty *-merkillä-

Eilen oli eka päivä, kun minusta tuntui ihan oikeasti keväältä ja se näkyi myös pukeutumisessa. Mun kevät- ja kesätyyliin on jo useamman vuoden kuulunut olennaisesti haalarit ja nyt on jumpsuit-kausi korkattu. Päälle päätyi yksi suosikkihaalarini uudella kusilla. Myös sukkien hylkääminen ja espadrillojen kaivaminen kaapista todistavat vahvasti, että aurinko lämmittää hetkittäin jo varsin mukavasti.

Tämä viikko on tarjoillut melkoista tunteiden vuoristorataa. Yhdessä hetkessä fiilis on se, että mä en selviä ja kestä ja kaikki on pilalla ja mennyttä ja elämä ei ikinä palaudu normaaliksi eikä edessä ole enää koskaan mitään hyviä ja onnellisia aikoja.

Sitten toisena päivänä taas jaksaa hetken aikaa uskoa, että kyllä tämä tästä ja keskittyä ajattelemaan, että ei tässä ole mitään todellista ja lopullista hätää. Tää aika on vaan yksi jakso elämässä ja tulee myöhemmin näyttäytymään varsin lyhyenä lukuna isossa tarinassa, jossa on varmasti joskus vielä onnellisempiakin hetkiä luvassa.

Uskon, että tämä fiilisten vaihtelu aika isollakin skaalalla on tuttua nyt aika monelle.

Muistatteko tän viime vuonna *Halensilta saamani haalarin? Se oli yksi edelliskesän käytetyimmistä vaatteistani ja tulee varmasti saamaan runsaasti käyttöaikaa tänäkin vuonna.

Olen sitä sorttia pukeutuja, että mulle on helppo myydä monta väriä ja kuosia jostain hyväksi havaitsemastani mallista niin vaatteissa kuin asusteistakin. Silloin voi olla paljon varmempi, että ostos on todellakin passeli ja tulee saamaan paljon käyttöaikaa, kuin hankkiessa jotain mistä ei ole aiempaa kokemusta.

Joten, saanen esitellä *saman haalarimallin tämän kesän kuosin!

Eilen tuli yhdisteltyä tähänkin nyt sitten vaaleanpunaista pannan ja takin muodossa, mutta ajattelin, että tämän kuosin kanssa voi kivasti käyttää kirkkaammankin värisiä asusteita. On siten hieman monipuolisempi yhdisteltävyden puolesta kuin hempeämpi sisarensa.

Nää on ihan huippukivoja ja helppoja kesävaatteita etenkin töihin. Sopivat kuvatessa vähän liikunnallisempiinkin suorituksiin, mutta ovat kuitenkin siistin näköisiä asuja. Kokoja haalarista löytyy 34/36 – 54/56. Mulla itsellä on koko 46/48, kun tykkään, että se saa olla tollanen melko slimmi.

Mainitsin tuon helppouden, niin ihan varmasti joku teistä taas meinaa kysyä, että ”eikö se haalari päällä ole vaikea käydä vessassa? Hankala riisua ja eikö se roiku lattialla?”. (tätä kysyy joka haalarikuvan/-postauksen yhteydessä vähintään pari tyyppiä). Niin kerron taas kerran, että tällaiset trikoohaalarit on ihan helppo riisua ja pukea. Toki jos on päällä takki tai vaikka neule, niin sen joutuu toki ensin riisumaan. Mutta mä nyt en tiedä miksi se olisi ongelma.

Jos olet ihminen, jonka mielestä kaikki housujen nilkkoihin yhdellä liikkeellä laskemista enempi toiminta on vessaan mennessä liikaa, niin älä osta haalaria. Jos taas maltat käyttää riisumiseen jopa kahdeksan sekuntia, niin esimerkiksi tämä haalari riisuutuu riittävästi about siinä ajassa (kellotin!).

Ja mitä siihen lattialla roikkumiseen tulee, niin kuka sitä käskee nilkkoihin asti riipimään? Ei haalarilla ole tarpeen luututa vessan lattiaa, jos ei jostain syystä ihan välttämättä halua.

Sovittaessa se selviää, onko haalari sen mallinen ja sopiva materiaaliltaan, että juuri sinä pääset siihen kätevästi sujahtamaan. Jos olisi esim joustamaton matsku ja vetskari selässä, niin sitten testaisin aika tarkkaan yltääkö siihen omat rapylät vai pitääkö aina hankkia assistennti sitä aukomaan. Mutta tällaiset trikoiset puvut ilman vetskareita tai napituksia (tässä on vaan yksi nappi niskassa on kyllä tosi iisejä.

”Toi sun tukka on kyllä jo niin pitkä, et en tiedä pystyykö mun trimmeri siihen enää”, totesi koronakämppikseni, kun kyselin voisiko hän leikata sivut taas siistiksi. Tilanne on siis vakava. Tarvii hankkia jostain lainaan toinen vehje, tai antaa vaan tukan tursottaa, tai sitten miettiä voisiko käydä parturoitavana.

Ei se kyllä edelleenkään ole ’välttämätön kontakti’ vaikka kuinka tuntuiskin, että ei kestä omaa kuontaloaan. Onneksi ruma tukka on helppo naamioida piiloon niin halutessaan. Villaisilla talvipannoilla aloittanut Woolberg on lisännyt valikoimiinsa myös tällaiset pellavaiset pannat, joissa on sisällä rautalanka (panta saatu). Rautalangan ansiosta panta on helppo kiinnittää ja muotoilla siihen rusetti tai vaikka tällainen ruttaamalla syntyvä ruusuke.

Woolbergin pantoja löydät *esimerkiksi Weecosilta. Värivaihtohtoina monta hempeää sävyä ja *myös leopardikuosi.

*HaalariCellbes (mulla koko 46/48)

Takki – S.T.I. Collection (saatu)

*Panta – Woolberg (saatu)

Espadrillot  – Macarena

Aurinkolasit – Le Specs

Korvikset – Aarikka

 

Joko teillä on kevätkengät kaivettu kaapista ja sukat heitetty nurkkaan?


Listailin ensimmäisen satsin viime aikoina lukemiani kirjojani jo aiemmin ja nyt on vuorossa lisää. Eroja ja traumaattisista kokemuksista selviämistä mahtuu myös tähän kuuden kirjan settiin, mutta on seassa vähän jotain kepeämpääkin. On vähän jännäriä, tinder-hömppää ja vakavailmeisen formulakuskin elämäkertaa.

Lukutahtini on hieman maaliskuun lopusta rauhoittunut. Enää ei mene 6-8 kirjaa viikossa, mutta muutama kuitenkin. Nyt on monta sellaista opusta aloitettuna, jotka eivät imaise riittävän lujasti mukaansa, joten jäävät lojumaan. Luen, mutta en siis pääse oikein mitään loppuun saakka.

Mutta tässä kuitenkin taas kuusi läpikahlattua teosta.

 

Westend – Suvi Vaarla

Mä olen lama-ajan lapsi. Vaikka mun vanhemmat saikin korttitalon jotenkin pidettyä pystyssä 90-luvun alun pankkikriisin keskellä, niin kyllä mä muistan sen pelon ilmapiirin, jonka lapsena tunsin. Uutiset olivat synkkiä ja koulussa säästettiin koko ajan kaikesta. Pelkäsin, että meiltä menee koti niin kuin monelta muultakin.

Suvi Vaarlan Westend kertoo Elinan perheen tarinan nousukaudesta menestyksen vuosien kautta romahdukseen. Samalla se kertoo kuitenkin paljon enemmän kuin vain yhdestä perheestä. Westend kertoo unelmista, talouden sykleistä ja siitä miten elämä kohtelee ihmisiä eri tavoin. Kaikki ei ole aina itsestä kiinni. Pienet yksityiskohdat ajankuvauksessa koulun kahtia leikattuine pyyhekumeineen ja lihapullarajoituksineen tuovat Elinan lapsuudenkokemukset lähelle itseä.

Tarina on fiktiota, mutta Vaarla tuntee aiheensa, sillä hän on haastatteluissa kertonut omaa perhettään kohdanneesta konkurssista. Westend on hyvin kirjoitettu traaginen teos, mutta se ei silti ole mikään epätoivoinen valitusvirsi, vaan ennemminkin tarkkanäköinen analyysi. Vaarla tietää mistä kirjoittaa ja se kuuluu ja tuntuu.

Westend kuuluu sarjaan: luin kerralla alusta loppuun ja keskeytin vain käydäkseni vessassa.

 

Eloonjäämisoppi – Riina Mattila

Joten, nyt: kirjoitan viidellä sanalla onnellisimman tarinan, jonka voin kuvitella.

Sinä et koskenut minuun. KOSKAAN.

Eloonjäämisoppi on on Mattilan omakohtaisiin kokemuksiin perustuva teos, jossa muistelmiin yhdistyy konkreettista tietoa PTSD:stä (posttraumaattinen stressi) ja trauman hoidosta. Lapsuudenystävä raiskasi Mattilan tämän ollessa 13-vuotias, hän kuitenkin alkaa muistaa tapahtumat tarkemmin vasta aikuisiällä.

Kirjailija on oman toipumisprosessinsa aikana kerännyt paljon faktaa omien kertomustensa tueksi. Kirjasta voi siis oppia uutta ja jollekin itse samanlaisia asioita kokeneelle se voi toimia vertaistukena. Mattila kuvailee hyvin tarkasti ja ymmärrettävästi esimerkiksi viiltelyä, mitä moni pitää aivan käsittämättömänä toimintana.

Itselläni ei onneksi mitään yhtä kamalaa kokemusta ole, mutta paljon omista mielenterveyskamppailuista tunnistettavia tunteita löysin minäkin. Tällaisia omakohtaisia tarinoita lukee mielellään rankoistakin aiheista, kun ne on hyvin kirjoitettuja. Vaikka tunnelma oli aika ajoin hyvinkin ahdistava, oli kirja silti melko ”helppolukuinen”.

 

Yksi teistä kuolee – Jenni Multisilta

Saaran fitness-ura on tauolla ja poikaystävästä tulee ero. Uudessa tilanteessa hän suostuu hieman vastentahtoisesti tuuraamaan sukulaistaan ja lähtee pitämään joogaretriittiä kotiseudulleen Lappiin. Luurämeellä hän kohtaa myös entisen parhaan ystävänsä, jonka kanssa he jakavat piinaavat muistot ja salaisuudet kymmenen vuoden takaisista traagisista tapahtumista.

Multisillan esikoisromaanin asetelma on mielenkiintoinen ja kirja pitää kyllä jännitteessä ja otteessaan. Kun menneisyys ryhtyy kummittelemaan, janoaa lukija selvyyttä mitä oikein on tapahtunut ja kuka on syyllinen. Tekstissä vuorottelee kymmenen vuoden takainen kesä ja nykyhetki. Menneessä tytöt kilpailevat saman pojan huomiosta ja luisuvat kisansa myötä syömishäiriön kamalaan maailmaan, nykyhetkessä säikytään oravanraatoja, uhkaavia viestejä ja henkiolentoja.

Paljastukset ja loppuratkaisu eivät ole itsestäänselviä, omia arvailujaan saa vaihtaa monta kertaa tarinan edetessä. Vaikka tarina kiinnostaakin, niin sitä olisi saanut tiivistää. Saaran vanhat ihmissuhdemärehtimiset olisi tullut selväksi vähemmälläkin.

 

Tinder-päiväkirja – Sanna Kiiski

Ai kauhee. Siinäpä päällimmäiset fiilikset. Tinder-päiväkirja sai tokikin paljon näkyvyyttä mediassa, koska sen kirjoittanut Sanna Kiiski on aiempien töidensä vuoksi julkisuudesta tuttu. Kovin kummoiseksi kirjalliseksi tuotokseksi ei Tinder-päiväkirjaa kuitenkaan voi kehua, mutta ei nyt toki aiheen ja kirjan kuvauksen vuoksi odotuksetkaan olleet kovin korkeat. Tai no, odotin jotain hauskaa.

Toki kirjassa naureskellaan Kiisken sinkkuvuoden aikana vastaan tulleiden örvelöiden profiilitekstejä, vonkausviestejä ja käsittämättömän paskoja treffejä, mutta pohjavire on enemmänkin epätoivon tuoksuinen kuin kepeää hauskuutta. Mä mietin vaan koko ajan, että ”miksi se tollekin idiootille edes vastasi?”tai että, ”mikä helvetti sen sai noillekin treffeille edes lähtemään?”. Mua ärsytti myös kirjoittajan kepeä ”pojat on poikia” -henkinen suhtautuminen dick pick -ilmiöön.

Tinder-törttöilystä lukeminen vain vahvisti mun jo lyhyellä omalla kokemuksella muodostamaani ajatusta siitä, että minusta itsestäni ei vaan ole tutustumaan ihmisiin tuolla tyylillä. Eikä musta ole kyllä myöskään lukemaan enempää kököistä treffeistä, ohareista ja dick pickeistä. Mut kahlasinpa nyt loppuun kuitenkin.

 

Kaikki ne hetket kun olet yksin – Anneli Vehkoo

Kuusikymppinen kääntäjä Elina kaipaa vielä edes hetkeksi säpinää elämäänsä. Ruuhkavuosia elävä perheenisä Arno puolestaan on väsynyt lähes seksittömään liittoonsa. Elina käy mielessään vuosien takaista eroaan ja on tekee mielessään luopumistyötä vanhan isän ollessa vakasti sairaana. Arno vie lapsia leikkipuistoon ja pohtii vaimonsa kanssa terapiassa miksi he ylipäätään ovat yhdessä.

Arnon ja Elinan on tarkoitus tavata vain kerran, mutta toisin käy.Ihminen kaipaa kosketusta ja kohdatuksi tulemista. Joidenkin ihmisten kanssa on vaikea sanoa mitä suhteelta haluaisi, mikä siinä vetää puoleensa ja mitä se toinen oikeasti itselle merkitsee. Näissä tunnelmissa liikkuu Kaikki ne hetket kun olet yksin ja vuorottelee Elinan ja Ernon kertomusten ja tuntemusten välillä.

Kauniisti kirjoitettu romaani erilaisista elämäntilanteista, elämänjanosta ja vaikeista päätöksistä.

 

Tuntematon Kimi Räikkönen – Kari Hotakainen

Tuskin muuten olisin tarttunut Räikkösestä kertovaan kirjaan, mutta kiinnosti tietää miten formuloista tietämätön, mutta sujuvakynäinen Hotakainen aihetta lähestyy. Alkupäässä kirjaa olikin jonkin verran Hotakaiselle ominaista tekstin sävyä ja sanailua, mutta loppua kohden teksti muuttui tylsemmäksi. Aivan kuin kiinnostus aiheen käsittelyyn olisi kirjoittaessa loppunut kesken, mutta kisa ajettu silti väkisin loppuun.

Mitä itse Räikkösen elämänvaiheisiin tulee, niin siinäkin kiinnostavat vaiheet ovat tarinan alkupuolella. En tiennyt sen tarkemmin miten Kimin tie vei Carting-radoilta F1-kuskiksi, joten vuosituhannen vaihde, tuolloin löytyneet kontaktit ja uralla avittaneet henkilöt ja kuvaus pakulla pitkin Eurooppaa kisoja kiertäneestä kuskista olivat stoorin mielenkiintoisin osa.

Mitä lähemmäksi nykyhetkeä tullaan, sitä tylsemmäksi kirja käy. Paksuutta teokselle on saatu latomalla loppuun kymmeniä sivuja Räikkösen tilastoja. Eli lyhyt stoori, mutta lähes 200 000 tuhannella myydyllä niteellä uskoisin sen innostaneen edes jokusen lukemista karttavan jannun tarttuneen hetkeksi kirjaan. Ja se on aina positiivinen juttu se.

 


-Kaupallinen yhteistyö Very Nice

Enpä muista koska mulla on viimeksi ollut farkut, joissa on kokolapussa tuumat vaatekoon sijaan ja niitä tuumia oli valittavissa lahkeisiinkin oman tarpeen mukaan. Mutta nyt on! Very Nicen farkuissa on tuumakokoja 40″ saakka.

Vaikka plussallekin toki farkkuja löytyy moneltakin merkiltä, niin niitä hankkiessa on joutunut tottumaan siihen, että harvoin on tarjolla eri lahkeenpituuksia. Ketjuliikkeen 48 vaatekoon farkuissa on joku lahkeenmitta X ja sitten se joko passaa tai ei.

Vaikka moni perinteinenkin farkkumerkki isoja kokoja tekee, niin ainakin oman kokemuksen mukaan kauppoihin saakka noita isoja kokoja päätyy aika huonosti. Tilannetta, jossa vyötärön koon ja lahkeen pituuden saisi erikseen valita, ei siis ole tullut viime vuosina useinkaan vastaan.

Nyt haluaisinkin siis soittaa fanfaarin kotimaiselle, vuodesta 1983 alkaen farkkuja valmistaneelle, Very Nicelle! Olipa ihanaa viime talvena heidän somekamppiksen myötä huomata, että heiltähän löytyy farkkuja myös kaltaiselleni plussalle. Tiesin brändin kyllä vuosikymmenien takaa (ne vaaleat porkkanamalliset farkut olivat ihan mun lempparit 3-luokalla!), mutta en ollut lainkaan älynnyt aikuisiällä heidän tuotteitaan sovitella.

Kokovalikoiman lisäksi Very Nicessa ilahduttaa myös se, että ne on tuotettu lähellä. Farkut suunnitellaan Suomessa ja ne valmistetaan brändin omalla tehtaalla Viron Valgassa, noin 300 km päässä Helsingistä.

Very Nicen valikoimissa on otettu kattavasti huomioon eri koot ja vartalonmallit. Vyötärön puolesta farkkukokoja löytyy välillä 25″-40″ ja lahkeenpituudet 22″-34″. Verkkokaupassa tuotteita voi kokojen lisäksi hakea myös mallin mukaan: curvy, feminine fit, straight ja slim.

Kunkin tuotteen kohdalla kerrotaan informatiivisesti millaiselle vartalolle pöksyt passaa. Esimerkiksi reisien kohdalle tilaa kaipaaville on tarjolla useampikin malli. Samoin kaltaisilleni korkeaa vyötäröä halajaville.

Korkea vyötärö ja kapea vajaamittainen lahje, siinä on resepti minua miellyttäville farkuille. Nuo vaatimukset minulle täytti nämä Suzie Skinnyt. 

Oma kokoni on vyötärö 36″, lahje 30″. Tuo 30-tuumaa on itselleni juuri sopiva niin, että saan lahkeisiin tuon haluamanilaisen pienen käänteen ja lahje jää juuri tuohon nilkkaluun yläpuolelle. Mulla kun on se oma pukeutumissääntöni, että kenkien kuuluu näkyä, joten tykkään tällaisesta 7/8 mitasta ja pienet käänteet lahkeensuissa on mielestäni usein suorana olevaa lahjetta kivemman näköiset.

Yksi harmitus näiden Suzie Skinnyjen suhteen kyllä tuli eteen. Mallia on nimittäin tänä keväänä saatavilla myös vaaleanpunaisena, mutta sitä ei ole saatavilla mun vyötärökoolla. Nyyh! Palautteena Very Nicelle siis annettakoon, että myös niitä erikoisempia värejä saisi tehdä isoihin kokoihin asti. Mutta pienempää kokoa olevat, tsekatkaa ihmeessä nuo hempeät kevätfarkut.

Minut on nähty vuosikausia pillilahkeissa. Suurin syy on se, että pidän kapeista lahkeista, mutta toinen syy on ollut se, että minun on ollut hankala löytää sopivan kokoisia suoria lahkeita. Ongelma on nimittäin usein se, että minulle vyötäröstä sopivissa farkuissa on lahkeet aivan liian suuria omiin kinttuihini ja lahje ei istu kauniisti esim polven yläpuolelta. Nätisti asettuvan lahkeen löytämistä on sitten hankaloittanut vielä se eri lahkeenpituuksien puute.

Nyt tartuinkin sitten tilaisuuteen ja valitsin itselleni myös jotain muuta kuin säärtä hivelevää pillilahjetta. Olen nyt sitten koittanut opetella suoralahkeista elämää näissä Pirre Straight -farkuissa. Vähän vieraalta ne tuntuu, mutta oikeiden kenkävalintojen kanssa ihan kivat nämäkin lahkeet.

Vaikka lahje vielä kaipaakin hieman totuttelua, niin muuten Pirret ovat hurmanneet minut jo täysin. Vyötärön korkeus on aika sama kuin ylempien kuvien Suziessa, mutta suoralle lantiolleni Pirret istuvat vielä paremmin. Myös farkkupeppupisteet menevät omalla kohdallani Pirren hyväksi. Omat täydellisyysfarkkuni voisivat siis olla näiden kaksien farkkujen sekoitus: yläosa Pirreltä, lahkeet Suzielta.

Sekä Pirret että Suziet on valmistettu joustavasta stretch-materiaalista, mutta elastaania on ainakin omaan makuuni sopivasti. Farkut siis ovat mukavat ja mukautuvat, mutta eivät sellaista hetken käytöllä hajoavaa liian pehmeää purkkaa.

Very Nice-farkuilla on jälleenmyyjiä ympäri maan, mutta kattavimman katsauksen kokoihin ja malleihin saat heidän verkkokaupastaan.

Rakas ystäväni Iina on minua lyhyempi ja vyötärön ja lantion seudulta minun tasapötköä muodokkaampi. Iinan farkkuvalinnan voit tsekata täältä.

Onko sulle Very Nicen farkut jo tuttuja?