30.04.2016 Plussamalli mätkähti turvalleen muotinäytöksessä

Mikä on kamalinta mitä voit kuvitella tapahtuvan, jos olisit mallina muotinäytöksessä?

Mulle kävi tänään just se. Tai no, jos kauhuskenaariosi sisälsi mekon repeämisen ja paljaan hanurin, niin siltä sentään vältyttiin, mutta karmeimman näköinen ja totaalisin mahalasku mitä pystyt kuvittelemaan, niin se tapahtui. Aivan Carrie Bradshawn kuuluisan catwalk -kaatumisen tyyliin. (Katso klassikkokohtaus TÄÄLTÄ.) Ei siis mikään kepeä polvikosketus lavaan, vaan ihan totaalinen lankeaminen.

En tiedä tökkäsikö kengän pohjien teippaukset mattoon vai mitä, mutta ensin vääntyi nilkka kiilakoroilla vieden tasapainoni ja siinä samassa sukelsin kassi heilahtaen aivan niin koko pituudeltani rähmälleni kuin esimerkiksi pesäpalloilija syöksyessään. Jopa mun leuka jyrsi mattoa. Porin Sokoksen kakkoskerrokseen kerääntyneen yleisön silmistä paistoi säikähdys ja koko homma tallentui tietenkin tilaisuuden virallisen kuvaajan toimesta videolle. 

Noin sekunnin ajan siinä naama mattoa vasten maatessani mä ehdin miettiä, että nyt vois varmaan alkaa itkemään. Toinen otsalohkoni takana vilahtanut ajatus oli toive siitä kuuluisasta maan nielemästä. Mutta ei saa jäädä tuleen makaamaan. Eikä myöskään muotinäytöslavalle, joten huomattavasti neiti Bradshawta nopeammin kampesin itseni ylös lattianrajasta, tuuletin voitonmerkein osoittaakseni olevani ihan kunnossa ja pärjääväni ilman ambulanssia, ja jatkoin matkaani kohti catwalkin päätä, jossa poseerasin naamallani ehkä leveämpi hymy kuin missään muussa sisääntulossa.

Kukaan ei nauranut tai buuannut, vaan sain sen sijaan kuuluvat aplodit noustessani ylös. Just like Carrie.

kuvat: täältä ja täältä

Toki asiaa piti hetken aikaa puida perästä päin ja kollegat kyselivät huolestuneena olenko kunnossa ja voinko jatkaa. Kaatuminen kun oli näyttänyt mallimammamme ja lavalla kanssani olleen kaverin mielestä aika hurjalta. Itse joskus lavalla kaatuneet mallit kertoivat omista könyämisistään lohduttavia vertaistarinoita. Ja itse lohdutin itseäni myös kolmella asialla: 1) En satuttanut itseäni, 2) Kaaduin onneksi nyt kunnolla puettuna enkä esimerkiksi viime syksyn alusvaatenäytöksessä, (se olis ollut ehkä astetta nöyryyttävämpää :D) ja 3) Ammattimallitkin kaatuilee.

Ja kun koko päivä viimeistäkin näytöstä myöten oli ohi, olin jo ehtinyt kääntää hetken nolouden ja harmistuksen hyväksi mieleksi ja voimauttavaksi fiilikseksi. Juteltiin nimittäin kaverin kanssa mokaamisen pelosta ja epäonnistumisten jälkeisistä tunnelmista ja mieleen tuli esimerkiksi yksi kauhujen tilanne suorassa radiolähetyksessä jokunen vuosi sitten.

Mulla kävi kerran tosiaan niin, että ennalta haastateltavan kanssa nauhoitettavat insertit ei ekaa lukuunottamatta jostain syystä toimineetkaan ja biiseillä ajanpelaamisesta ja tuottajalle soitetuista hätäpuheluista huolimatta mitään ei ollut tehtävissä. Ne pätkät eivät vaan toimineet ja jotain piti eetteriin pistää. Siinä oli taas sellainen hetki, kun teki mieli alkaa itkemään kunnes tajusi, että sehän ei toki mitään auta. Loppujen lopuksi päädyin omin sanoin referoimaan nuo haastattelut ulkomuististani. Ja kun lähetys oli ohi ja tartuin studion ovenkahvaan mietin taas purskahtavani itkuun, koska olin mokannut niin raskaasti. Mutta jälleen kerran, jätin itkemättä, koska tilannehan oli ohi jo.

Tuokin tilanne kirveli hetken aikaa, mutta myöhemmin tajusin tapahtuneen arvon. Tapahtuman myötä mä nimittäin tajusin etten mä olekaan niin herkkä ja vastoinkäymisistä rikki menevä kuin olin kuvitellut. Osoitin itselleni pystyväni toimimaan myös paineen alla tilanteessa, jossa olin etukäteen kuvitellut meneväni ihan palasiksi. 

Samoin mä ajattelin tänään. Olin taas eilen illalla miettinyt sitä kauhuskenaariota, että aattele jos mä kaadun lavalla. Tänään se sitten tapahtui ja vielä hyvin totaalisesti, ja mitä sitten? No ei oikeestaan yhtään mitään. Näytös jatkui. Elämä jatkuu ja vieläpä yhden kömmähdystarinan rikkaampana. 

Aina toisinaan kun ikävuosien lisääntyminen ahdistaa, on hyvä muistuttaa itselleen, että vuodet tuo myös kokemusta, myös siitä mokailemisesta. Ja kokemus tuo varmuutta ja luojan kiitos, myös armollisempaa otetta itseä kohtaan. Mä voin niin kuvitella, että tuo naamallaan näytöslavalla rämpiminen olis ollut mulle ihan täysi itkun ja pitkän häpeilyn paikka joskus nuorempana ja olisin miettinyt vaan sitä, että kaaduin. Nyt oon onneks astetta fiksumpi ja mietin sitä, että mä nousin ylös ja hymyilin.

PS. Siihen nilkkaan kyllä vähän sattuu.