10.02.2019 Arkikuva – Linja-autossa on tunnelmaa (tällä kertaa tympeää sellaista)

Yksi kuva elämän tavallisuudesta lähes joka viikko

Satakunnan Liikenteen bussit ja Pori-Helsinki -matka ovat tulleet viime vuosina minulle todella tutuiksi. Pääkaupungissa tulee käytyä yleensä useamman kerran kuussa ja joskus jopa pari kertaa viikossa. 

Neljän tunnin matka on toki vähän tympäisevän pitkä, mutta siihen on jo tottunut. Aamulla aikaisin lähtiessä matka menee osaksi nukkuessa ja hereillä ollessa koitan mahdollisuukdien mukaan tehdä töitä.

Tällä viikolla hyppäsin bussiin torstaiaamuna, kun ohjelmassa oli sille ja seuraavalle päivälle työpalaveri ja kuvauskeikkoja. Perjantaina jäin sitten vielä yhdeksi yöksi viihtymään Iinan luokse.

Menomatka sujui odotetusti. Ensin kahdeksasta puoli kymmeneen unta, sitten läppäri syliin ja töitä. Kirjoitin yhden tarjouksen, vastailin meileihin ja aloitin blogipostauksen. Suurinpiirtein Espoon Ikean kohdalla sitten pakkelit esiin ja perinteinen bussimeikkaus karistamaan unisuutta kasvoilta ennen palaveria. 

Muuten meikkaaminen bussissa sujuu ihan hyvin, mutta nestemäisiä rajaustusseja välttelen ja ripsivärin koitan sutia aina punaisissa valoissa seistessä. 😀

Paluumatka lauantai-iltana olisikin sitten kaikkea muuta kuin nautinto. Kuudelta Kampista lähtenyt vuoro oli niin täynnä, että jokunen mukula joutui istumaan vanhempiensa sylissä, koska istumapaikkoja ei ollut riittävästi. 

Itselleni karma sitten arpoi viereen ”Pekan” 58 v (nimi muutettu, tai sitten ei. En nimittäin muista sitä). Pekka oli pikkuisen maistissa ja hirmuisen halukas puhumaan. Pyyteli jo alkuun anteeksi humalatilaansa ja kysyi haluanko olla rauhassa vai saako hän jutustella. Koitin siinä sanoa, että ajattelin tässä töitä tehdä, joten minusta ei oikein ole juttukaveriksi.

No, minun työskentelyhän ei estänyt Pekkaa puhumasta. Aluksi yritin olla sellainen peruskohtelias, että nyökyttelin ja hymähtelin ja vastasinkin pariin ensimmäiseen kysymykseen kotipaikasta ja ammatista. Vähän small talkia valokuvaajan ammatista ja sitten yritin keskeyttää keskustelun paneutumalla läppärini näyttöön ja näppikseen.

Mutta voi luoja, että voi 75 minsan matka Helsingistä Karkkilaan tuntua pitkältä. Pekka esitti minulle moneen otteeseen kysymyksen ”millainen nainen sinä oikein olet?”, johon vastasin, etten nyt oikein osaa itseäni tyhjentävästi tässä vieraalle ihmiselle kuvailla. Sitten Pekka hyvin paljon itsestään ja siihen päälle vielä pitkän oman tulkintansa minusta. (Ihan siinä vieressä istumalla päätti olla minusta montaa mieltä)

”Vaikutat kyllä todella hienolta ihmiseltä. Tuollainen nainen ei kyllä varmaan ole vapaa. Kyllähän sinulla mies on?” Vastasin, että en välitä puhua aiheesta yhtään mitään. Seuraavaksi alkoi huonot vitsit tai ”tarinat” kuten herra niitä itse nimitti. Niitä perinteisiä rasvaisia vitsejä, joissa nainen mm. maksaa naapurin miehelle putkitöistä seksillä ja pari laulunpätkää Isojen poikien laulukirjasta. Yritin uppoutua töihini ja olla kommentoimatta mitenkään. Että jospa se lopettaisi.

Kysymykseen ”saanko kertoa vielä yhden tarinan, se on kyllä vähän pervo?”, vastasin napakasti, että en todellakaan halua kuulla enää yhtään ainutta pervoa tarinaa, laulua tai yhtään mitään. Toistin vastaukseni moneen kertaan hänen asiaa jankatessa. Ei kiitos, juttusi eivät ole hauskoja, ole kiltti äläkä kerro.

Viimeiset 30 minuuttia ennen Karkkilaa yritin vain epätoivoisesti näytellä nukkuvaa toivoen, että se vihdoin katkaisisi kaiken sen lätinän tulvan, jota en todellakaan olisi halunnut kuulla. ”Riemukseni” sain kuitenkin ikkunaan nojaillessani toisella korvalla kuulla takanani istuneen naisen jutustelut puhelimeensa. Ero hänelläkin takana (tunsin sympatiaa) ja eksä osasi olla melkoisen paskamainen. 

Että kyllä, linja-autossa todellakin on tunnelmaa. Tuolla reissulla todella ahdistavaa sellaista. Vieraan ihmisen erosotkuja toiseen korvaan ja tympeitä seksistisiä vitsejä toiseen. Puhelimessa puhumisessa ei ole mielestäni mitään väärää, enkä välttämättä olisi takana istuvan juttuja kuullut, ellen olisi joutunut niin kovasti pakenemaan vieressä istuvan herran sanailuja ikkunaa vasten painautuen.

Mutta jumalauta, jos toinen ihminen ihan selväsanaisesti sanoo, että ei halua sun jatkavan enää juttujasi, niin silloin pitäisi älytä tukkia se turpa. Mutta mitäpä ne känniääliöt älyäisi. Argh. Meni niin hermo.

Jopa ne noin vuosi sitten Forssasta Helsinkiin saakka kuulemani eläkeläismummon ummetukset ja muut suolistovaivat olivat miellyttävämpää kuultavaa kuin Pekan pervot tarinat. Nuo tuskalliset 75 minuuttia saivat minut lupaamaan itselleni, että en enää koskaan unohda ottaa kuulokkeita matkoille mukaani. Kuuntelen mieluummin vaikka Smurffilevyjä tuplatempolla soitettuna kuin pornolauluja jonkun vieraan känniääliön suusta.

Millaisia vierustovereita helvetistä teidän viereen on matkoilla sattunut?