18.01.2019 Arkikuva 3/52 – Terapeutin sohvalla
Yksi kuva elämän tavallisuudesta joka viikko (Paitsi, että heti jäi viime viikko väliin. Uups!)
Tätä kuvan näkymää mä usein tuijotan tippa linssissä. Ikkunasta näkyy Keski-Porin kirkontorni, siihen keskitän katseeni, kun puhun siitä kuinka hukassa tunnen olevani. On helpompaa tuijottaa ikkunalaudan viherkasveja ja silittää sohvatyynyn kulmaa kuin katsoa terapeuttia päin käydessämme keskustelua siitä, että vain minä itse voin auttaa itseäni voimaan paremmin. Tai siitä miksi tunnen itseni yksinäisenä arvottomaksi.
Olen joitakin vuosia sitten käynyt kolmen vuoden mittaisen psykoterapian. Tuolloin käsittelin paljon mm. ammatillista itsetuntoani ja opettelin stressinhallintaa. Sain tuosta terapiajaksosta todella paljon. Opin vetämään itselleni ja jaksamiselleni rajoja. Opin ymmärtämään, etten ole vastuussa muiden ihmisen tunteista ja sanomaan rohkeammin ei.
Löysin tuon terapian aikana negatiivisten ajatusten alta yllättävän positiivistakin virettä ja sain huomata, että en ole oikeasti pohjimmiltani niin pessimisti kuin luulin. Ennemminkin realisti. Mutta opin uskomaan myös siihen, että hyviä asioita voi tapahtua koska vaan.
Ei nuo aiemmin terapiassa opitut asiat ole mihinkään kadonneet. Tiedän, että olen ihan kelvollinen ja pärjäävä ihminen, mutta nyt vaan on isommassa äänessä tunne, ja se tunne koittaa huutaa järkeni yli.
Niinpä tällä kertaa kohtaankin terapeutin sohvalla enimmäkseen sellaisia asioita, joita en pystykään selittämään hyväksi pelkällä järjellä. Rakkaus, pettymykset ihmissuhteissa ja masennuksen aiheuttama pimeä näköalattomuus ovat asioita, jotka eivät ihan heti taivukaan aiemmin opettelemiini ajatuskulkuihin. Mutta pienin askelin. Kyllä puhuminen auttaa ja pieniä oivalluksia syntyy.
Sisälläni on kaksi ääntä. Vuosia järki onnistui huutamaan sopivasti lujemmin. Nyt tunteiden volyymi on huomattavasti lujemmalla. Ja tämän hetkisessä tilanteessa se sattuu. Jatkan tuossa sohvan kulmassa istumista ja kirkontornin tuijoittelua. Ehkä äänille vielä löytyy tasapaino.
Orvokki
Posted at 00:00h, 30 marraskuunMoips! Sä kirjoitat tunnetiloistasi tosi analyyttisesti. Kun mä olin vast.tilanteessa, kirjoitin päiväkirjaa. Terapia kävi kyllä mielessä muttei silloin ollut varaa.
Olen hengessä mukana.
Onneksi on ystäviä myös. Toi tunne menee kyl ohi,tiedän mutta se vie aikaa.
Hyvää viikonloppua jokatapauksessa.🌻🍀
Veera
Posted at 00:00h, 30 marraskuunJuu, jospa se aurinkoisempikin mieli tulee joskus taas. Kiitos. 🙂
Vierailija
Posted at 00:00h, 30 marraskuunHali! <3
Anni M.
Posted at 00:00h, 30 marraskuunArmoa ja rakkautta itsellesi<3
Vierailija
Posted at 00:00h, 30 marraskuunTiedät kuitenkin varmasti, että elät monen mielestä täydellistä unelmaelämää.
Veera
Posted at 00:00h, 30 marraskuunJa tämän ”tiedon” pitäisi koskettaa minua syystä että? Jokaisen ajatukset ja luulot toisten elämästä lienee ihan kunkin oma asia ja jokaisen tunteet omasta elämästään samoin.
BellaS.
Posted at 00:00h, 30 marraskuunKarmeeta, kun olet kiukkuinen ja äreä…kai sitä nyt kommentoida saa 🙁
Orvokki
Posted at 00:00h, 30 marraskuunSaa kommentoida mutta asiallisesti, toista kunnioittaen.
Vierailija
Posted at 00:00h, 30 marraskuunBlogit ovat kaikille näkyvä päiväkirja, vapaasti kommentoitavana. Jos kommentit eivät miellytä, niin ehkä pitäisi miettiä onko Some oikea paikka.
Sanli
Posted at 00:00h, 30 marraskuunEi kai se sitä tarkoita, etteikö voi mielipidettään ilmaista jos joku kommentoi tökerösti. Vaikka blogi onkin julkinen, se on myös kirjoittajan näköinen, niin blogitekstin kuin kommenttienkin puolesta!
Mun mielestä on hienoa, että kirjoitat myös tästä puolesta. Ihminen on niin monisyinen. Vaikka joidenkin ulkopuolisten mielestä sun elämä näyttää täydelliseltä, se on paljon paljon enemmän, myös oman mielen kanssa tahimista.
Ihanaa kuulla, että välillä se positiivisuuskin pilkahtelee!
Nurje
Posted at 00:00h, 30 marraskuunTällainen kommentti on melko turha. Siinä vaiheessa, kun mieli kipuilee, sillä ei ole mitään väliä, elääkö jonkun toisen mielestä unelmaelämää, vai ei. Varmasti tarkoitit sanasi lohdutukseksi, mutta suosittelen jatkossa hieman erilaista toimintatapaa asiassa. Minkäänlainen unelmaelämä kun ei ihmistä suojaa mielenterveydellisiltä ongelmakohdilta.
Nurje
Posted at 00:00h, 30 marraskuunOn hienoa, että uskallat avata itseäsi terapiassa. Se ei ole välttämättä helppo prosessi. Olet rohkea. <3 Itse myös tällä hetkellä hieman kipuilen elämän ja kaamoksen kanssa ja olen myös itse pohtinut, josko terapiasta saisi tähän selkeyttä. Vaikka on ikävää, että kipuilet, on kuitenkin hienoa, että pystyt jakamaan tunteesi ja kokemuksesi. Annat sillä meille muille valtavan arvokasta vertaistukea.
Veera
Posted at 00:00h, 30 marraskuunSuosittelen kyllä terapiaa. Riippuen asiasta, jo muutamakin kerta voi auttaa ajatusten järjestelemiseen.
Taina
Posted at 00:00h, 30 marraskuunHieno kirjoitus ja kaunis kuvaus terapiasta. Hang In there!
Veera
Posted at 00:00h, 30 marraskuunYritän! 💗
Vierailija
Posted at 00:00h, 30 marraskuunOlet kyllä tosi rohkea nainen, kun näin avoimesti kirjoitat aiheesta. Ihailen ja toivotan tsemppiä ❤ Kiitos blogistasi.
Veera
Posted at 00:00h, 30 marraskuunKiitos. 💗
IKÄTOSI
Posted at 00:00h, 30 marraskuunKenenkään pään sisäänhän ei voi mennä mutta kokemuksen rintaääneellä voin sanoa, että ikä on myös erinomainen lääke moneen vaivaan, eli VALOA on taatusti näkyvissä …..Huom! kesäkin edessäpäin 🙂
Veera
Posted at 00:00h, 30 marraskuunValitettavasti masennus on sairaus jota esiintyy kyllä ihan kaiken ikäisillä.
Vierailija
Posted at 00:00h, 30 marraskuun❤️
Vierailija
Posted at 00:00h, 30 marraskuunOlen tykännyt blogistasi ja useampaan kertaan sitä julkisesti kiitellyt kommenteissa. Nyt särähti ja pahasti. En ymmärrä, miksi vastasit noin aggressiiviseen tyyliin jonkun ihmisen ihan asialliseen kommenttiin.
Veera
Posted at 00:00h, 30 marraskuunOk.
LauraL.
Posted at 00:00h, 30 marraskuunHohhoijaa…ja huoh…kyllä on tylyä…:(
Veera
Posted at 00:00h, 30 marraskuunHohhoijaa ja huoh, todellakin, siitä olemme samaa mieltä. Nää palautteet on nyt vastaanotettu, mutta eivät valitettavasti aiheuta sen kummempia toimenpiteitä.
Vierailija
Posted at 00:00h, 30 marraskuunKiitos rohkeasta kirjoituksesta, Veera. Painin samojen asioiden kanssa. Kukaan ulkopuolinen ei voi toisen elämää ruveta määrittämään, harmittaa tuo jonkun kommentoijan ikävä kommentti. Et ole yksin tämän ongelman kanssa, meitä on paljon. Lähetän sulle tsemppiä. Kiitos kun jaoit ajatuksesi!
Veera
Posted at 00:00h, 30 marraskuunNiinpä, ja kun tässä on ihan avoimesti puhunut just vaikka omasta masennuksesta, niin tuollaiset ”unelmaelämä” -kommentit on ihan käsittämättömiä. Mutta siksi juuri haluan aiheesta kirjoittaa, että tiedän meitä tosiaan olevan paljon.
Kristiinao
Posted at 00:00h, 30 marraskuunTosi paljon voimia Veera! Itseäni kosketti kovasti tuo käyttämäsi ilmaus ”masennuksen aiheuttama pimeä näköalattomuus”. Sitähän se pahimmillaan just on. Itse koin masennuksen just sellaisena helvetilliseen pimeyteen uppoamisena, etten nähnyt missään valoa enkä saanut mistään enää minkäänlaista hyvänolon tunnetta. Vaikka päällisin puolin kaikki oli hyvin, monen mielestä varmaan erinomaisesti. Suoritin elämää ja päin helvettiä meni. Kiviseinä tuli aikoinaan lopulta vastaan ja siitä törmäyksestä toipuminen vei aikaa. Tosi hyvä, että olet löytänyt terapian. Toivon sinulle sydämestäni parempaa vuotta 2019. Olet kaunis, fiksu ja lahjakas – älä ikinä unohda sitä! Aurinko paistaa vielä sinullekin, ihan varmasti ❤️
Veera
Posted at 00:00h, 30 marraskuunNiin, monelle tuntuu edelleen olevan vaikea käsittää, että masennus ei välttämättä näy ulospäin ja ihminen voi pitkäänkin onnistua just suorittamaan. Jospa tämä vuosi veisi kohti valoa!
Lyyli
Posted at 00:00h, 30 marraskuunKaunis kirjoitus ja kovasti voimia tähän hetkeen ja parempaa tätä vuotta!
Itselläni oli vaikea, ensin työuupumuksena ilmennyt masennus reilu 10 vuotta sitten, ja siitä toipuminen kesti aikansa. Oikeastaan sellainen varovaisuus ja pelko uusimisesta tuntuu jääneen päälle ja rasittavissa elämäntilanteissa/kriiseissä (masennus)oireita tulee helposti. Syyllistän itseäni siitä ja koen huonoa omatuntoa etten lapsettomana sinkkuna saa enempää aikaan…
Mahtavaa kun nostat masennuksen raskasta aihetta esiin, ja uskallat kertoa tilanteestasi! Antoi mm itselleni aihetta miettiä helpottaisiko oloni ammattilaisen kanssa.
Ps. Oletko harkinnut että kommentointi voisi edellyttää sähköpostin antamista? Jäisikö osa riidanhaastajista ja ilkeilijöistä pois, kun heidän kontribuutio ei hyödytä ketään.