Huhhuh. Yli pari viikkoa mennyt melkoisessa lamaannuksessa. Olisi ollut aikaa tehdä yhtä jos toista. Mutta joudun myöntämään, että en ole siivonnut, perannut vaatekaappia, opiskellut uutta kieltä enkä myöskään osallistunut etänä jooga- taikka tanssitunnille. En ole myöskään suunnitellut uusia ansaintakeinoja menetettyjen töiden tilalle.

Ahkeruuden ja itseni kehittämisen sijaan olen lukenut, nukkunut, hoitanut pakolliset arjen asiat ja keskittynyt miettimään mitä tänään syötäisiin.

(Tähän väliin pahoittelut kaikille mobiilikäyttäjille, että otsikko ei näy kunnolla. Yritän tulevalla viikolla setviä asiaa IT-velhon kanssa)

Ehdin jo tuntea tästä saamattomuudesta syyllisyyttä. Että olen nyt ihan laiska paska, kun ei mulla ole jo kymmentä uutta palvelua ja tuotetta ideoituna ja jos jonkinmoista viihdyttävää instaliveä tulilla.

Mä ihailen kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat näiden muutamien viikkojen aikana jo ehtineet keksiä sata ja yksi uutta liikeideaa, järjestäneet tapahtumia verkossa, masinoineet hyväntekeväisyystempauksia ja jonglööranneet kotona etätöiden, lasten kotikoulun ja etäharrastusten kanssa.

Toivoisin olevani yksi heistä energisistä ja idearikkaista ihmisistä jotka osaavat nähdä lähes tilanteessa kuin tilanteessa mahdollisuuksia ja tarttuvat tuosta vaan toimeen ja luovat uutta. Minä sen sijaan lamaannuin ja upposin pelkoon.

Eilen illalla mä kävin itseni kanssa keskustelun jonka lopputulema oli, että tässä käsittämättömässä, yllättäen maailmamme ja elämämme muuttaneessa poikkeuksellisessa tilanteessa mulla on itselleni nyt vain yksi todella tärkeä tehtävä.

Mun tehtävä on ensi sijaisesti pitää pääni kasassa. Hengittää sisään ja ulos, pitää mieli rauhallisena. Ja antaa itselleni muita tehtäviä vasta sitten, kun arvelen niistä suoriutuvani. Voitte uskoa, että on jokusen kerran tullut mietittyä, että ihanko just tähän kohtaan mä sitten tulin lopettaneeksi ne mielialalääkkeeni. Sopivasti juuri, kun maailma on syöksynyt suurimpaan kriisiin sitten toisen maailmansodan.

Mielestäni mun tavoite ihan vaan pysyä koossa on tähän kohti ihan riittävä. En aio ottaa stressiä siitä miten paljon voisi ehtiä suorittamaan, jos olisin oikein reipas. (Ja mähän oikeastaan olen ollut jo hurjan reipas, olen lukenut jo kolme kirjaa tänä viikonloppuna!) Koitan ensin tasata pulssini ja alan sitten vasta vaatia itseltäni lisää.

Luulen, että mun pahin lamaannus ja järkytys alkaa ainakin toistaiseksi olla ohi. Kahteen viikkoon mahtui kaikenlaisia tunteita ihan järjettömään kuolemanpelkoon asti. Shokki on laimentunut ja olen alkanut ymmärtää, että en voi ajatella elämän olevan nyt paussilla. Ei se ole, aika ei ole pysähtynyt. Kun tilanne joskus toivon mukaan on ohi, tää leffa ei lähde enää pyörimään siitä kohti mihin se jäi.

Nahkahousut – Zay, Ellos / T-Paita – Ellos / Neuletakki – Second Female / Korvikset – La.Kiva

Sitä ajatusta tässä on nyt siis työstettävä, että tätä elämää on nyt pelattava näillä korteilla jotka kädessä on. Ja on ihan ok, jos ei osaa pelata heti, vaan joutuu tuumimaan strategiaansa kauemmin kuin vieruskaveri.

Ensi viikko on omalla kohdallani onneksi jo kovin erilainen kuin tämä kulunut. Mulla on nimittäin tiedossa kaksi työvuoroa. Sehän on näissä olosuhteissa ihan jo kiireinen viikko!

Koitetaan siis kaikki nyt vaan hengitellä, pysyä rauhallisina ja noudattaa ohjeita. Pestään käsiä, pysytellään kotosalla ja pidetään huolta itsestämme ja sitten kun oma henki kulkee, autetaan myös toisia niillä keinoin, jotka käytettävissä on. Elämä ei ole paussilla, se on tässä ja nyt.

 

PS. Kuvissa asu ajalta EK, eli ennen koronaa. Viime aikoina ei ole juuri tullut pukeuduttua leggareita ja villapaitoja kummempiin. Mutta ehkä se tästä taas. Kyllä mä haluan kelien lämmetessä vähän intoilla nahkarotseista ja kaikesta muusta keväisestä!


 

Postaus sisältää mainoslinkkejä. Mainoslinkint merkitty *-merkillä.

Minulle kävi helmikuussa pieni vahinko. Unohdin ottaa pillerin ja sitten toisenkin. Jossain kohti havahduin siihen, etten ollut syönyt mielialalääkkeitäni moneen moneen päivään.

Mutta tiedättekö mikä tästä unohdusasiasta teki omituisen? Se, että en jostain syystä saanut yleensä minulle Venlafaxinin unohtuessa iskeneitä vierotusoireita.

Normaalisti jos lääkkeenoton väli on vuorokauden sijaan venynyt vaikkapa puoleentoista vuorokauteen, olen jo huomannut asian tietynlaisesta päänsärystä. Välin venyessä pidemmäksi on mukaan tullut mm. raajojen pistely ja puutuminen ja sähköiskutuntemukset päässä. Lääkkeen unohtamisen on kyllä siis huomannut hyvin nopeasti.

Mutta, nyt pääsinkin kaikista ”viekkareista” kuin koira veräjästä. En ollut suunnitellut lopettavani lääkitystä juuri nyt, mutta totta kai olen toivonut voivani tehdä sen joskus. Ennen viimeisintä masennusjaksoani olin esimerkiksi enää hyvin pienellä lääkeannoksella ja keräsin rohkeutta senkin alasajoon. Kirjoitin aiheesta mm. vuonna 2016.

Mielialalääkkeiden lopetus

Nyt ei siis tullut kerättyä rohkeutta, eikä mietittyä lääkkeiden lopettamisen ajankohtaisuutta, vaan yhtäkkiä vaan tajusin, että nyt olisi kuin ihmeen kaupalla ihan huomaamatta fyysiset lopetusoireet taklattu. Niinpä ryhdyin miettimään, että mitä jos nyt uskaltaisi vihdoin kokeilla olla ilman.

Ja kyllä, vaikka tässä nyt puhunkin lääkityksestä ihan vain omana päätöksenäni, niin olen toki keskustellut asiasta myös lääkärin ja terapeuttini kanssa. Mulla on kuitenkin niin pitkä kokemus masennusoireista ja lääkityksestä, että kun ei ole mistään useamman lääkkeen cocktailista kyse, niin mun oma olo ja tahtotila on se ainoa mittari, jolla asiaa voidaan arvioida.

Nyt siis olo on useamman viikon lääkkeettömyyden jälkeen ainakin vielä hyvä. Totta kai tässä miettii, että vaaniiko jossain nurkan takana uusi romahdus? Olenko valmis kulkemaan ilman tuota ”kävelykeppiä”? Pärjääkö mun pää jo ihan omillaan?

Venlafaxinin lopetus

”Harmaa nollakausi”

Mutta jotenkin mua usein aiemmin vaivannut pelko on kaikonnut. En uskalla haaveilla elämästä, jossa en enää koskaan tarvitse mielialalääkkeitä. Taipumukseni masennukseen on kyllä nyt parissakymmenessä vuodessa käynyt selväksi. Mutta en myöskään enää ajattele, ettenkö voisi välillä myös voida niin hyvin, että pärjään ilman lääkkeeseen nojaamista.

Minusta tuntuu myös siltä, että olen nyt nähnyt niin monta synkkää kuoppaa joihin mieleni on vajonnut, että en jaksa enää pelätä niitä. Niitä tulee ja menee. Välillä elämä on synkkää paskaa ja sitten yllättäen se on niiden kuoppien välissä jonkin aikaa vähemmän paskaa.

Nyt on meneillään sellainen harmaa nollakausi, kuten sitä itse kutsun. Elämä ja olo ei tunnu mitenkään iloiselta ja aurinkoiselta enkä koe juurikaan onnentunteita. Mutta en ole myöskään enää siellä mustassa vedessä jonka pyörteet imevät mua pohjaan.

Venlafaxin lopettaminen

 

Tuntuu siis oikeastaan aika hyvältä hetkeltä opetella eloa ilman lääkkeitä. Mutta onhan tämä aika jännää. Mun aivokemiat on vuosikausia olleet osaksi lääkkeiden ohjailemia, joten mitenkähän välittäjäaineet pärjäilee ihan ilman lisäapua? Olenko mä ilman lääkkeitä jotenkin erilainen ihminen kuin lääkkeiden kanssa? Se on asia, jota on toki tullut vuosien aikana usein mietittyä.

Vähän on olo kuin olisin jättänyt pitkäaikaisen turvallisen ystävän. Koitan kuitenkin olla liikaa ylipäätään miettimättä tätä lääkeasiaa, sillä jos kauheasti alkaa kuulostelemaan omaa oloaan, niin helposti sitä myöskin löytää itsestään tuntemuksia ja oireita, ettei kaikki olisikaan hyvin.

Mutta, tässä sitä nyt ollaan ainakin toistaiseksi ilman mielialalääkkeitä. Ja ainakin toistaiseksi kaikki on hyvin. Olen nyt ollut lääkkeettä sen verran monta viikkoa (en kylläkään muista tarkkaan koska lopetin), että en usko, että lopetusoireita enää pitäisi enää ilmaantua.

Ei voi kuin toivoa, että jospa se oma pää kantaa.

 

PS. Jos kuvien korvakoruja ihastelitte, niin ne on *La Kivan


”kiva lauantain tulossa. Saa nukkua pitkään ja sitten on hyvin aikaa laittautua ja miettiä mitä laittais päälle illan kemuihin.” Näin mä kuvittelin vielä perjantaina päivällä, kun seuraavana päivänä oli tiedossa Satakunnan Kansan ”pikkujoulut”.

Lauantai muuttuikin sitten lyhyellä varoitusajalla työpäiväksi, joten loppujen lopuksi mulla ei vielä puoli tuntia ennen juhlien alkua ollut tietoa, että mitä kiskoisin päälleni ja tukka ja meikkikin oli vielä puolitiessään. 

Kemujen teema oli James Bond, joten koitin kaivella kaapista jotain mitä voisin kuvitella myös Bond tytön pukevan päälleen. Internetistä inspiraatiokuvia selaillessa näytti vahvasti siltä, että useimmiten Bond-tytöt viihtyvät bikineissä. Vaikka nyt leuto talvi onkin, niin uima-asu tuntui hieman liian kepoiselta vaihtoehdolta. Mun linnanjuhlamekko taas olisi kyllä ollut tyyliltään varsin Bond-muijalle passeli, mutta koska tiesin melko varmasti suuntaavani työkamujen kanssa vielä jatkoille baariin, ei iltapukukaan tuntunut ihan parhaalta vaihtoehdolta. 

Pikkumustalla siis mentiin. Mutta Joseph Ribkoffin mekon säkenöivät timanttikoristeet (Bondin maailmassa joku mimmi salakuljettaisi aidot timantit noin mekossaan kaikkien luullen, että kyseessä on vain rihkamaa) olivat mielestäni riittävän glamoröösit, jotta mekko kelpaisi myös Bond Girlin ylle jonnekin rikkaita kuhisevalle casinolle.

Näin harvoin juhlivana olisi ollut kiva panostaa meikkiin niin, että olisi ehtinyt liimailla vähän ekstraripsiäkin, mutta olen siinä hommassa niin harjaantumaton, että sitä ei ihan kädenkäänteessä tehdäkään. Mun perusmeikillä siis mentiin muuten paitsi että sudin mukaan nopeat luomivärit. 

 

Olen ehkä jossain kohtaa maininnut viime vuosina kasvaneesta intoverttiydestäni ja sen myötä vähentyneestä sosiaalisesta elämästä. Kaipaan kyllä toisinaan seuraa, mutta olen hyvin hyvin valikoiva sen suhteen kenen kanssa haluan ja jaksan aikaani viettää. Kutsut juhliin voivat ensituntumalta olla ilahduttavia, mutta seuraavaksi huomaankin miettiväni, että haluanko sittenkään lähteä ja jaksanko olla ihmisten ympäröimänä ja sosiaalinen.

Tätä mietin hetken myös lauantaina.  Mutta onneksi menin, sillä sain ilokseni huomata, että kun paikalla oli vain tuttua työjengiä, ei isommankaan porukan keskellä oleminen tuntunut niin kuormittavalta. 

Olen viime aikoina pohtinut todella paljon nykyistä tilannettani ja suhtautumistani sosiaalisten tilanteiden ja yksinolon suhteen. On jollain tavalla pelottavaa huomata muuttuneensa ihmisenä hyvin toisenlaiseksi kuin millaisena itsensä pitkään tunsi. Sosiaaliset taitoni ovat edelleen tallella, mutta haluan käyttää niitä entistä harvemmin. 

Siinä missä nuorempana uusiin ihmisiin tutustuminen tuntui aina hauskalta, jännittävältä ja toivotulta asialta, mietin nykyään suurimman osan ajasta, että en yhtään jaksa alkaa tutustumaan keneenkään.

Puhuin aiheesta viimeksi terapeutillenikin ja tuskastelin sitä, että olenko nyt huono ja epäkohtelias ihminen, kun en jaksa olla kovinkaan kiinnostunut muista ihmisistä, etenkään mistään uusista. (Terapeuttini lohdutti, että en ole huono ihminen ja todennäköisesti en kovin epäkohteliaskaan, jos osaan itse noissa tilanteissa pelätä olevani epäkohtelias)

Valitsen mieluummin olevani itsekseni kotona kuin vaikka liityn viikonloppuna viettämään iltaa jossain porukassa josta tunnen vaikka vain yhden tai kaksi ihmistä. Työtilanteissa sitä ei tietenkään voi valita, joten kaikki ”yritän parhaani mukaan esittää sosiaalista ja muista kiinnostunutta ihmistä”-paukut tulee sitten käytettyä jo siellä. Virtaa kyseiseen asiaan ei riitä enää vapaalle.

Tämä toki aiheuttaa ajoittaisia yksinäisyyden tunteita, kun ei niitä seuraksi ”kelpaavia” ihmisiä ole lähettyvillä ja saatavilla kovinkaan montaa. Mutta, mieluummin yksin kuin seurassa, josta ei ole oikeasti kiinnostunut. 

Mutta näistä duunipaikan juhlista olin siis todella iloinen, että menin. Ne antoivat enemmän kuin ottivat. Sai ainakin nauraa todella paljon. Ja yhden 007:n sain kuviinkin kanssani. Täytyy muuten todeta, että kyllä vaan näyttää miehet hurjan komeilta aina puvuissa. On hauska nähdä työtovereiden kesken joskus vähän fiininpänäkin kuin normaaleissa työkamoissa. 

Ehkä mä koitan nyt painaa mieleeni viikonlopusta jääneet positiiviset fiilikset ja muistella niitä, kun seuraavan kerran epäröin että lähtisinkö ihmisten ilmoille vai jäisinkö kotiin. Pitää koittaa ajatella niin, että kemuissa voi ollakin ennakkoluuloista huolimatta kivaa. Ja jos ei ole, niin aina voi lähteä kesken pois. 

Onnistuneen illan asuna siis: Mekko – Joseph Ribkoff (saatu) / kengät – Marks & Spencer / laukku – vintage / korvikset mistä lie

 

Vuosi sitten muuten juhlittiin kieltolaki-teemalla, silloin asuni näytti TÄLTÄ.

Apua, nyt tuli kiire! Potkunyrkkeilytreenit alkaa vartin päästä. Aiheesta lisää myöhemmin!