Tällä saakelin koronakeväällä on varmasti oma osansa siihen, että tunnen paiskautuneeni eksistentiaalisen kriisin myrskyn silmään. Tai no, myrskyn silmä on kyllä täysin väärä metafora. Suon silmäke tämä minut sisäänsä kietonut tunnemytty ennemminkin on. Kaikki on hiljaista ja tunne on kuin vajoaisin ja hiipuisin pikku hiljaa.

Vihaan termiä ikäkriisi, mutta sitäkin tässä on nyt meneillään. Ihan kaikkia s**tanan elämänvaihekriisejä mitä vaan voi kuvitella. Siis tokihan tämä vaihe on alkanut jo muutama vuosi sitten, mutta nämä poikkeukselliset ajat tuntuvat syventäneen merkityksettömyyden ja eksyksissä olemisen tunteita.

Minun piti siis ihan kasuaalisti kirjoitella kuulumisia. Sellaisia blogimaailmaan sopivia ”tätä olen puuhaillut ja sitä ja tätä on suunnitelmissa” -kepeyttä. Mutta kun ei oo kepeetä, ei sitten tippaakaan. Teen työt (niitä on muutaman viikon täyshiljaisuuden jälkeen taas riittänyt!) ja sitten muun ajan jumitan lähinnä omissa ajatuksissani, jotka kuuluvat pääpiirteittäin seuraavasti: ”Mitä helvettiä mä teen tällä elämälläni? Mitä syitä mulla on olla olemassa? Tuleeko elämässä tapahtumaan enää mitään merkittävää? Mitä, jos en mä osaa enää ikinä olla onnellinen?”

Mulla on olo kuin kaikki olisi omalta kohdalta jotenkin loppu ja ohi ja tästä eteenpäin mä vaan hiivun, hiljenen ja katoan loppuelämän mittaiseen harmauteen. Toisaalta tiedostan, että nämä ajatukset ovat osa edelleen olemassaolevaa masennustani, toisaalta pelkään, että mitä jos ne ei olekaan sairauden oire, vaan todellisuus.

Olen ollut nyt jo kolmisen kuukautta ilman mielialalääkkeitä enkä ole vieläkään ihan varma oliko se oikea ratkaisu. Arkinen perus toimintakykyni on ihan ok (näihin kaikkiin ihmisiin varmasti jollain tavalla iskeneisiin poikkeuksellisiin olosuhteisiin nähden), mutta tästä päänsisäisestä universumista on todella vaikeaa ottaa selkoa mikä osa ilmastosta on masennusta, mikä jotain muutoskriiseilyä.

Mitä lääkkeisiin ja mielialaan tulee, niin olen pitänyt vuosikausien jälkeen myös ensimmäisen kerran taukoa ehkäisypillereistäni. Ihan vaan puhtaasta mielenkiinnosta, että mitä kroppa siihen sanoo, millä tolalla on hormonitoiminta. No, ei ole sanonut vielä paljoakaan, mutta on pistänyt miettimään myös pillereiden vaikutusta mielialaan. Olen lukenut useampiakin artikkeleita, jotka kertovat tutkimuksista kuinka minipillereiden käyttö voi lisätä masennuksen riskiä.

Olen nyt siis ekan kerran noin 15 vuoteen tilanteessa, jossa en syö mielialalääkkeitä enkä käytä hormonaalista ehkäisyä. (Ainoana lääkkeenäni on siis kilpparin vajaatoimintaan syömäni tyroksiini.) Niin onhan tässä nyt tavallaan ihan uusi oma pää tutustuttavana. Että mitäs mä tunnen ja miten mä asioihin reagoin ilman mun mielialaan vaikuttavia ja mahdollisesti vaikuttavia nappeja?

Globaali kriisi, henkilökohtainen kriiseily oman elämän kanssa, masennusoireilu ja parin nuppiin vaikuttavan nappulan lopetus, niin onhan sitä siinä jo tekijöitä, jotka pistää pakkaa vähän sekaisin ja miettimään, että mistä mikäkin ajatus ja tunnesolmu nyt sitten johtuukin. Hirmuinen työmaa koittaa päästä jyvälle, että mikä se on varsinainen ja syvin kipukohta sisällä, mitä tässä pitäis ensisijassa koittaa työstää.

Terapiassa olen luukuttanut aika paljon omaa pettymystäni ja suuttumustani itseäni kohtaan. Olen vihainen itselleni monista tunteistani, koska koen, että jumitan niissä, enkä pääse eteenpäin. (Ja se on ihan tyhmää, turhaa ja armotonta)

Terapeuttini koittaa muistutella, että vaikka aina ei tuntuisikaan siltä, että etenee, niin kyllä sitä koko ajan menee huomaamattaan hieman eteenpäin. Eilisen käynnin lohdullisin ajatus olikin, että ”se, että sua on alkanut vi**ttaa se, että v**uttaa, on jo etenemistä”. 

Etenemisen merkeiksi kirjattiin myös muutamat hieman heränneet haaveet. Esimerkiksi se viime postauksessa mainitsemani haave opinnoista. Vaikken sitä kohti tulisikaan loppujen lopuksi ikinä pyrkimään, on se pieni pieni valon välähdys.

Kun siis haaveettomuus, toivottomuus ja näköalattomuushan ovat olleet (ja ovat edelleen) itselläni masennuksen mukanaan tuomat kumppanit. Ei ole edes kyennyt keksimään mitään mistä haaveilla. Nyt sentään keksii jonkin asian vaikkei vielä tiedäkään riittääkö voimavarat koskaan sitä kohti pyrkimiseen.

Housut ja pusero – Masai

Tennarit – Pavement

Korvikset La Kiva

Mutta, on tässä onneksi sellainen lyhytaaltoisempi mielialakäyrä palannut koronakriisin alun notkahduksen jälkeen taas melko tasaiselle 0-tasolle. Siihen on auttanut se, että huolta aiheuttaneet työ- ja talousasiat ovat taas elpymään päin. Vähentää akuuttia ahdistusta huomattavasti, kun ei tarvitse olla raha-asioista ihan niin huolissaan.

En esimerkiksi joutunut sittenkään turvautumaan lainkaan yrittäjille kesäkuun loppuun saakka mahdollistettuun työttömyyspäivärahaan, koska tällekin kuulle tulikin yllättäviä tuurausvuoroja Satakunnan Kansaan jopa 14 työpäivän verran. Ja kesän toimeentulohuolet vei tiedossa olevat muutaman tonnin veronpalautukset.

Pää on siis yhtä aikaa täysi sekä tyhjä. Täynnä niin isoja myllerryksiä, että pienempiä asioita ei oikein jaksa pakollisia enempää ajatella.

Tunnistaako kukaan mun ajatuksia? Ikäkriisi, eksistentiaalinen kriisi? Anyone? Entä kokemuksia aiheesta ehkäisypillerit ja masennus?


Huhhuh. Yli pari viikkoa mennyt melkoisessa lamaannuksessa. Olisi ollut aikaa tehdä yhtä jos toista. Mutta joudun myöntämään, että en ole siivonnut, perannut vaatekaappia, opiskellut uutta kieltä enkä myöskään osallistunut etänä jooga- taikka tanssitunnille. En ole myöskään suunnitellut uusia ansaintakeinoja menetettyjen töiden tilalle.

Ahkeruuden ja itseni kehittämisen sijaan olen lukenut, nukkunut, hoitanut pakolliset arjen asiat ja keskittynyt miettimään mitä tänään syötäisiin.

(Tähän väliin pahoittelut kaikille mobiilikäyttäjille, että otsikko ei näy kunnolla. Yritän tulevalla viikolla setviä asiaa IT-velhon kanssa)

Ehdin jo tuntea tästä saamattomuudesta syyllisyyttä. Että olen nyt ihan laiska paska, kun ei mulla ole jo kymmentä uutta palvelua ja tuotetta ideoituna ja jos jonkinmoista viihdyttävää instaliveä tulilla.

Mä ihailen kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat näiden muutamien viikkojen aikana jo ehtineet keksiä sata ja yksi uutta liikeideaa, järjestäneet tapahtumia verkossa, masinoineet hyväntekeväisyystempauksia ja jonglööranneet kotona etätöiden, lasten kotikoulun ja etäharrastusten kanssa.

Toivoisin olevani yksi heistä energisistä ja idearikkaista ihmisistä jotka osaavat nähdä lähes tilanteessa kuin tilanteessa mahdollisuuksia ja tarttuvat tuosta vaan toimeen ja luovat uutta. Minä sen sijaan lamaannuin ja upposin pelkoon.

Eilen illalla mä kävin itseni kanssa keskustelun jonka lopputulema oli, että tässä käsittämättömässä, yllättäen maailmamme ja elämämme muuttaneessa poikkeuksellisessa tilanteessa mulla on itselleni nyt vain yksi todella tärkeä tehtävä.

Mun tehtävä on ensi sijaisesti pitää pääni kasassa. Hengittää sisään ja ulos, pitää mieli rauhallisena. Ja antaa itselleni muita tehtäviä vasta sitten, kun arvelen niistä suoriutuvani. Voitte uskoa, että on jokusen kerran tullut mietittyä, että ihanko just tähän kohtaan mä sitten tulin lopettaneeksi ne mielialalääkkeeni. Sopivasti juuri, kun maailma on syöksynyt suurimpaan kriisiin sitten toisen maailmansodan.

Mielestäni mun tavoite ihan vaan pysyä koossa on tähän kohti ihan riittävä. En aio ottaa stressiä siitä miten paljon voisi ehtiä suorittamaan, jos olisin oikein reipas. (Ja mähän oikeastaan olen ollut jo hurjan reipas, olen lukenut jo kolme kirjaa tänä viikonloppuna!) Koitan ensin tasata pulssini ja alan sitten vasta vaatia itseltäni lisää.

Luulen, että mun pahin lamaannus ja järkytys alkaa ainakin toistaiseksi olla ohi. Kahteen viikkoon mahtui kaikenlaisia tunteita ihan järjettömään kuolemanpelkoon asti. Shokki on laimentunut ja olen alkanut ymmärtää, että en voi ajatella elämän olevan nyt paussilla. Ei se ole, aika ei ole pysähtynyt. Kun tilanne joskus toivon mukaan on ohi, tää leffa ei lähde enää pyörimään siitä kohti mihin se jäi.

Nahkahousut – Zay, Ellos / T-Paita – Ellos / Neuletakki – Second Female / Korvikset – La.Kiva

Sitä ajatusta tässä on nyt siis työstettävä, että tätä elämää on nyt pelattava näillä korteilla jotka kädessä on. Ja on ihan ok, jos ei osaa pelata heti, vaan joutuu tuumimaan strategiaansa kauemmin kuin vieruskaveri.

Ensi viikko on omalla kohdallani onneksi jo kovin erilainen kuin tämä kulunut. Mulla on nimittäin tiedossa kaksi työvuoroa. Sehän on näissä olosuhteissa ihan jo kiireinen viikko!

Koitetaan siis kaikki nyt vaan hengitellä, pysyä rauhallisina ja noudattaa ohjeita. Pestään käsiä, pysytellään kotosalla ja pidetään huolta itsestämme ja sitten kun oma henki kulkee, autetaan myös toisia niillä keinoin, jotka käytettävissä on. Elämä ei ole paussilla, se on tässä ja nyt.

 

PS. Kuvissa asu ajalta EK, eli ennen koronaa. Viime aikoina ei ole juuri tullut pukeuduttua leggareita ja villapaitoja kummempiin. Mutta ehkä se tästä taas. Kyllä mä haluan kelien lämmetessä vähän intoilla nahkarotseista ja kaikesta muusta keväisestä!


 

Postaus sisältää mainoslinkkejä. Mainoslinkint merkitty *-merkillä.

Minulle kävi helmikuussa pieni vahinko. Unohdin ottaa pillerin ja sitten toisenkin. Jossain kohti havahduin siihen, etten ollut syönyt mielialalääkkeitäni moneen moneen päivään.

Mutta tiedättekö mikä tästä unohdusasiasta teki omituisen? Se, että en jostain syystä saanut yleensä minulle Venlafaxinin unohtuessa iskeneitä vierotusoireita.

Normaalisti jos lääkkeenoton väli on vuorokauden sijaan venynyt vaikkapa puoleentoista vuorokauteen, olen jo huomannut asian tietynlaisesta päänsärystä. Välin venyessä pidemmäksi on mukaan tullut mm. raajojen pistely ja puutuminen ja sähköiskutuntemukset päässä. Lääkkeen unohtamisen on kyllä siis huomannut hyvin nopeasti.

Mutta, nyt pääsinkin kaikista ”viekkareista” kuin koira veräjästä. En ollut suunnitellut lopettavani lääkitystä juuri nyt, mutta totta kai olen toivonut voivani tehdä sen joskus. Ennen viimeisintä masennusjaksoani olin esimerkiksi enää hyvin pienellä lääkeannoksella ja keräsin rohkeutta senkin alasajoon. Kirjoitin aiheesta mm. vuonna 2016.

Mielialalääkkeiden lopetus

Nyt ei siis tullut kerättyä rohkeutta, eikä mietittyä lääkkeiden lopettamisen ajankohtaisuutta, vaan yhtäkkiä vaan tajusin, että nyt olisi kuin ihmeen kaupalla ihan huomaamatta fyysiset lopetusoireet taklattu. Niinpä ryhdyin miettimään, että mitä jos nyt uskaltaisi vihdoin kokeilla olla ilman.

Ja kyllä, vaikka tässä nyt puhunkin lääkityksestä ihan vain omana päätöksenäni, niin olen toki keskustellut asiasta myös lääkärin ja terapeuttini kanssa. Mulla on kuitenkin niin pitkä kokemus masennusoireista ja lääkityksestä, että kun ei ole mistään useamman lääkkeen cocktailista kyse, niin mun oma olo ja tahtotila on se ainoa mittari, jolla asiaa voidaan arvioida.

Nyt siis olo on useamman viikon lääkkeettömyyden jälkeen ainakin vielä hyvä. Totta kai tässä miettii, että vaaniiko jossain nurkan takana uusi romahdus? Olenko valmis kulkemaan ilman tuota ”kävelykeppiä”? Pärjääkö mun pää jo ihan omillaan?

Venlafaxinin lopetus

”Harmaa nollakausi”

Mutta jotenkin mua usein aiemmin vaivannut pelko on kaikonnut. En uskalla haaveilla elämästä, jossa en enää koskaan tarvitse mielialalääkkeitä. Taipumukseni masennukseen on kyllä nyt parissakymmenessä vuodessa käynyt selväksi. Mutta en myöskään enää ajattele, ettenkö voisi välillä myös voida niin hyvin, että pärjään ilman lääkkeeseen nojaamista.

Minusta tuntuu myös siltä, että olen nyt nähnyt niin monta synkkää kuoppaa joihin mieleni on vajonnut, että en jaksa enää pelätä niitä. Niitä tulee ja menee. Välillä elämä on synkkää paskaa ja sitten yllättäen se on niiden kuoppien välissä jonkin aikaa vähemmän paskaa.

Nyt on meneillään sellainen harmaa nollakausi, kuten sitä itse kutsun. Elämä ja olo ei tunnu mitenkään iloiselta ja aurinkoiselta enkä koe juurikaan onnentunteita. Mutta en ole myöskään enää siellä mustassa vedessä jonka pyörteet imevät mua pohjaan.

Venlafaxin lopettaminen

 

Tuntuu siis oikeastaan aika hyvältä hetkeltä opetella eloa ilman lääkkeitä. Mutta onhan tämä aika jännää. Mun aivokemiat on vuosikausia olleet osaksi lääkkeiden ohjailemia, joten mitenkähän välittäjäaineet pärjäilee ihan ilman lisäapua? Olenko mä ilman lääkkeitä jotenkin erilainen ihminen kuin lääkkeiden kanssa? Se on asia, jota on toki tullut vuosien aikana usein mietittyä.

Vähän on olo kuin olisin jättänyt pitkäaikaisen turvallisen ystävän. Koitan kuitenkin olla liikaa ylipäätään miettimättä tätä lääkeasiaa, sillä jos kauheasti alkaa kuulostelemaan omaa oloaan, niin helposti sitä myöskin löytää itsestään tuntemuksia ja oireita, ettei kaikki olisikaan hyvin.

Mutta, tässä sitä nyt ollaan ainakin toistaiseksi ilman mielialalääkkeitä. Ja ainakin toistaiseksi kaikki on hyvin. Olen nyt ollut lääkkeettä sen verran monta viikkoa (en kylläkään muista tarkkaan koska lopetin), että en usko, että lopetusoireita enää pitäisi enää ilmaantua.

Ei voi kuin toivoa, että jospa se oma pää kantaa.

 

PS. Jos kuvien korvakoruja ihastelitte, niin ne on *La Kivan