Kuvien housut, pusero ja kassi saatu, R-Collection

Blogi on ollut hiljainen jo pitkään. Mutta ei, tää ei ole jäähyväispostaus. Tää on sellainen varovainen ”hei, täällä ollaan edelleen, mutta huh millaista elämä onkaan ollut” -postaus. Ihan kuulumisia siis ajattelin tähän väliin heittää.

Tuntuu, että reilut puoli vuotta on sellainen aikajänne jolta ajalta voisi nyt tehdä jonkin yhteenvedon. Ja tiedättekö toisaalta mulle ei ole tapahtunut yhtään mitään. Mutta toisaalta niin paljon, että esimerkiksi blogi ei vaan ole oikein mahtunut mukaan arkeen ja ajatuksiin.

Se ”ei mitään” tarkoittaa sitä, että mitkään elämän peruspalikat eivät ole juurikaan muuttuneet. Tammikuussa muutin uuteen kotiin kuten täällä kerroinkin, mutta muuten ei ole tapahtunut mitään kummempia näkyviä asioita. Ei ole mitään jänniä uusia tuulia, ei töissä, eikä ihmissuhderintamalla. Töitä mulla sentään on viime aikoina riittänyt ihan hurjan paljon (tein toukokuussa mun koko yrittäjyysajan kk-laskutusennätyksen!), mutta sutinaa mulla ei ole kuin joskus unissani. 😀

Mutta mitä sitten oikein on tapahtunut, mikä on vienyt kaistaa? Enhän mä ole tehnyt juuri muuta kun töitä ja treenannut. Olispa kiva, jos olisi kerrottavana kaikkia kivoja uutisia, jotain näkyviä asioita. Mutta ei ole. Ehkä syynä on nimenomaan se, että tää koronapaska on tuonut lisää tyhjää ja hiljaisuutta, niin päässä onkin sitten ehtinyt tapahtua todella paljon.

Minulla oli vuodenvaihteessa jotenkin todella vahva tunne, että tää vuosi tuo mukanaan luopumista. En osannut tarkemmin sitä tunnetta sanoittaa, enkä tiennyt mistä pitäisi luopua, mutta se tunne oli vahva, jotain minulta ”vietäisiin pois”. 

Ihan konkreettista luopumista olikin vuorossa heti alkuvuodesta, kun rakas mummini nukkui pois 100 v iässä. Vaikka siihen oli jo muutaman vuoden pikku hiljaa ajatuksissaan valmistautunut, niin kuolema oli mulle silti tosi kova paikka ja pisti pakkaa sekaisin. Se sai myös ajattelemaan ajan rajallisuutta ja omaa ikääntymistä. Joten tässä on painittu monen muun kriisin jälkeen vaihteeksi myös ikä- tai ehkä paremminkin elämänvaihekriisin kanssa.

Mutta on mulla kuitenkin jotain isoa kerrottavaa. Sellaista minkä ääneen sanominen pelottaa. Mietityttää voiko se olla totta. Mä nimittäin koen, että mun masennus on nyt tältä erää takana päin.

Aika tasan kolme vuotta sitten olin jälleen kerran niin syvissä vesissä, tai paremminkin mutaliejuissa, että päässä luupanneet itsetuhoiset ajatukset veivät mut lääkäriin ja nostamaan mielilalalääkeannokset ylös, jotta selvisin pahimmista hetkistä ja ajatuksista. Ei niitä omia sairastamisjaksoja pysty rankkaamaan järjestykseen, mutta kyllä tää viimeisin kierros oli aika kaamea mylly. Sen tajuaa oikeastaan nyt vasta kun on saanut jo hieman etäisyyttä.

Mä olen mennyt näiden muutaman vuoden, ja etenkin viimeisen vuoden, aikana monella tavalla ihan uusiksi. Mä olen saanut pudotettua hartioilta hirveän määrän ahdistusta ja pelkoa. Resetoinut itseäni sellaiseen nolla-tilaan. Opetellut sietämään sitä, ettei mulla ole hajuakaan mitä tapahtuu. Ja sitä, että ehkä tää elämä ei enää tän kummemmaksi muutu.

 

Mut tänä keväänä mä uskaltauduin ekoja kertoja varovasti terapiassa sanomaan, että asiat on oikeasti muuttuneet. Olen mennyt eteenpäin. Parantunut. Mä en enää pelkää koko ajan. En pelkää, että sairastun taas. En pelkää, että kaikki menee pieleen. En pelkää, etten pärjää. Ajattelen edelleen, että mun historian valossa on hyvin mahdollista, että sairastun taas, mutta nyt mulla on taas ihan erilainen työkalupakki sitä varten, jos niin sattuu käymään.

Olen viimeisen vuoden aikana miettinyt tosi paljon myös sitä, että kuinka paljon vuosikausia käyttämälläni hormonaalisella ehkäisyllä  mahtoikaan olla tekemistä mun mielialan kanssa. Mun paraneminen nimittäin alkoi ottaa isoja harppauksia sen jälkeen, kun lopetin minipillerit. En koskaan saa tietää vastausta. Ja yritän olla miettimättä sitä liikaa. Sillä helposti mieleen hiipii itsesyytökset, että miksi en kokeillut aiemmin, miksi en osannut edes ajatella sen mahdollisuutta.

pluskoon silkkipusero

Mutta nyt siis on sellainen aika hyvä tilanne. Tyhjä, mutta hyvä. Ei ole edelleenkään oikeastaan mitään odotettavaa, mutta kun aiemmin se tarkoitti mulle toivottomuutta, niin nyt tarkoittaa sitä, että on tilaa tapahtua jotain hyvää. Kuten terapeutilleni sen pessimistin varovaisen tavalla ilmaisin, ”on ehkä mahdollista, että asiat tulevat menemään ihan hyvin”. 

Viime viikon terapiakäynnillä koettiin historiallinen hetki, kun ekaa kertaa ikinä siellä käydessäni, mä luettelin monia hyvin olevia asioita ilman, että vaihdoin mutta-sanan kautta itselleni ominaiseen pahimpaan varautumiseen. Minä ihan vaan totesin, että mulla on rauhallisempi olo kuin vuosiin ja mun pää on hiljentynyt tosi paljon.

Et tässä sitä nyt on koittanut tutustua uudelleen tyyppiin nimeltä minä. Että kuka ja millainen minä olen ilman sitä vuosia mun hartioilla istunutta mustaa möykkyä. Ilman mielialalääkkeitä. On pitänyt ottaa vastaan tunteita, jotka ovat tuntuneet uusilta ja vierailta. On täytynyt opetella hyväksymään se, että on kesken. Että ei tästä päästä tule koskaan valmista, mutta voin iloita siitä, että olen mennyt todella paljon eteenpäin.

Olen miettinyt paljon myös yksinoloa ja sitä, että mitä jos mä tulen olemaan yksin aina. Että miten mä suhtaudun siihen ajatukseen ja valitettavaan tosiasiaan, että vaikka kuinka muuta toivoisi, niin ei rakkaus ja parisuhde ole mitenkään sellainen asia, joista olisi mitään takeita. Niissä ajatuksissa sitä onkin työstämistä. Mutta välttämättömiä mietintöjä nekin.

Tällaisia asioita on vähän vaikea pukea sanoiksi. Etenkään sellaisiksi, että niiden suuruus ja merkitys avautuisi. Sillä oman mielen kanssa käydyt painit ja niissä koetut voitot taikka tappiot eivät näyttäydy muille samassa mittakaavassa kuin kisaajalle itselleen. Mutta tärkeimpinä kuulumisina siis se, että vihdoin musta tuntuu, että kone on aika tehokkaasti buutattu ja nyt eletään uudelleen käynnistämisen aikaa. Hitaasti, mut elonmerkkejä on havaittavissa.

Heippa masennus! Toivottavasti pitkäksi aikaa tällä kertaa. Mä aion nyt kattoo mitä mä olen ilman sua.

pluskoon silkkipusero

Silkkihousut- ja paita – R-Collection (saatu)

Korvikset – Aarikka

Kangaskassi – R-Collection (saatu)

Aurinkolasit – Le Specs

Tennarit – Pavement (2nd hand)

Ja jottei tää postaus olisi ihan pelkkää mielen syövereitä, niin hihkutaans nyt vähän tästä ihanasta asustakin. Mä olen vuosia etsinyt itselleni passelia silkkipuseroa. Ihan sellaista perusmallia, mutta ei niitä oikein kukaan mun koossa tee. Mutta nyt, R-Collection laajensi kokovalikoimaansa XXL:ään saakka ja tuo Emma-silkkipaita on niin loistavan mallinen, että tilasin saman myös mustana.

Mutta nämä Orvokki-kuosiset paita ja Essi-housut on mun mielestä parhaimmillaan just näin settinä. Kevyt silkki on iholla miellyttävää ja viileää ja jos ei housujen kuminauhavyötäröä lasketa, tuntuu asu lähes siltä kuin päällä ei olisi lainkaan vaatteita. Eli täydellinen kesäasu. Housuista mulla on koko XL, mutta ovat niin reilua mitoitusta, että L kokokin olisi voinut riittää. Mutta toisaalta malli on sellainen, että saavatkin olla reilut.

Olen käyttänyt tätä asua tänä keväänä ja kesänä jo monet kerrat ja tulee varmasti olemaan yksi kesän suosikkikokonaisuuksista. Voin suositella lämpimästi. Tai siis, viileästi.


Tällä saakelin koronakeväällä on varmasti oma osansa siihen, että tunnen paiskautuneeni eksistentiaalisen kriisin myrskyn silmään. Tai no, myrskyn silmä on kyllä täysin väärä metafora. Suon silmäke tämä minut sisäänsä kietonut tunnemytty ennemminkin on. Kaikki on hiljaista ja tunne on kuin vajoaisin ja hiipuisin pikku hiljaa.

Vihaan termiä ikäkriisi, mutta sitäkin tässä on nyt meneillään. Ihan kaikkia s**tanan elämänvaihekriisejä mitä vaan voi kuvitella. Siis tokihan tämä vaihe on alkanut jo muutama vuosi sitten, mutta nämä poikkeukselliset ajat tuntuvat syventäneen merkityksettömyyden ja eksyksissä olemisen tunteita.

Minun piti siis ihan kasuaalisti kirjoitella kuulumisia. Sellaisia blogimaailmaan sopivia ”tätä olen puuhaillut ja sitä ja tätä on suunnitelmissa” -kepeyttä. Mutta kun ei oo kepeetä, ei sitten tippaakaan. Teen työt (niitä on muutaman viikon täyshiljaisuuden jälkeen taas riittänyt!) ja sitten muun ajan jumitan lähinnä omissa ajatuksissani, jotka kuuluvat pääpiirteittäin seuraavasti: ”Mitä helvettiä mä teen tällä elämälläni? Mitä syitä mulla on olla olemassa? Tuleeko elämässä tapahtumaan enää mitään merkittävää? Mitä, jos en mä osaa enää ikinä olla onnellinen?”

Mulla on olo kuin kaikki olisi omalta kohdalta jotenkin loppu ja ohi ja tästä eteenpäin mä vaan hiivun, hiljenen ja katoan loppuelämän mittaiseen harmauteen. Toisaalta tiedostan, että nämä ajatukset ovat osa edelleen olemassaolevaa masennustani, toisaalta pelkään, että mitä jos ne ei olekaan sairauden oire, vaan todellisuus.

Olen ollut nyt jo kolmisen kuukautta ilman mielialalääkkeitä enkä ole vieläkään ihan varma oliko se oikea ratkaisu. Arkinen perus toimintakykyni on ihan ok (näihin kaikkiin ihmisiin varmasti jollain tavalla iskeneisiin poikkeuksellisiin olosuhteisiin nähden), mutta tästä päänsisäisestä universumista on todella vaikeaa ottaa selkoa mikä osa ilmastosta on masennusta, mikä jotain muutoskriiseilyä.

Mitä lääkkeisiin ja mielialaan tulee, niin olen pitänyt vuosikausien jälkeen myös ensimmäisen kerran taukoa ehkäisypillereistäni. Ihan vaan puhtaasta mielenkiinnosta, että mitä kroppa siihen sanoo, millä tolalla on hormonitoiminta. No, ei ole sanonut vielä paljoakaan, mutta on pistänyt miettimään myös pillereiden vaikutusta mielialaan. Olen lukenut useampiakin artikkeleita, jotka kertovat tutkimuksista kuinka minipillereiden käyttö voi lisätä masennuksen riskiä.

Olen nyt siis ekan kerran noin 15 vuoteen tilanteessa, jossa en syö mielialalääkkeitä enkä käytä hormonaalista ehkäisyä. (Ainoana lääkkeenäni on siis kilpparin vajaatoimintaan syömäni tyroksiini.) Niin onhan tässä nyt tavallaan ihan uusi oma pää tutustuttavana. Että mitäs mä tunnen ja miten mä asioihin reagoin ilman mun mielialaan vaikuttavia ja mahdollisesti vaikuttavia nappeja?

Globaali kriisi, henkilökohtainen kriiseily oman elämän kanssa, masennusoireilu ja parin nuppiin vaikuttavan nappulan lopetus, niin onhan sitä siinä jo tekijöitä, jotka pistää pakkaa vähän sekaisin ja miettimään, että mistä mikäkin ajatus ja tunnesolmu nyt sitten johtuukin. Hirmuinen työmaa koittaa päästä jyvälle, että mikä se on varsinainen ja syvin kipukohta sisällä, mitä tässä pitäis ensisijassa koittaa työstää.

Terapiassa olen luukuttanut aika paljon omaa pettymystäni ja suuttumustani itseäni kohtaan. Olen vihainen itselleni monista tunteistani, koska koen, että jumitan niissä, enkä pääse eteenpäin. (Ja se on ihan tyhmää, turhaa ja armotonta)

Terapeuttini koittaa muistutella, että vaikka aina ei tuntuisikaan siltä, että etenee, niin kyllä sitä koko ajan menee huomaamattaan hieman eteenpäin. Eilisen käynnin lohdullisin ajatus olikin, että ”se, että sua on alkanut vi**ttaa se, että v**uttaa, on jo etenemistä”. 

Etenemisen merkeiksi kirjattiin myös muutamat hieman heränneet haaveet. Esimerkiksi se viime postauksessa mainitsemani haave opinnoista. Vaikken sitä kohti tulisikaan loppujen lopuksi ikinä pyrkimään, on se pieni pieni valon välähdys.

Kun siis haaveettomuus, toivottomuus ja näköalattomuushan ovat olleet (ja ovat edelleen) itselläni masennuksen mukanaan tuomat kumppanit. Ei ole edes kyennyt keksimään mitään mistä haaveilla. Nyt sentään keksii jonkin asian vaikkei vielä tiedäkään riittääkö voimavarat koskaan sitä kohti pyrkimiseen.

Housut ja pusero – Masai

Tennarit – Pavement

Korvikset La Kiva

Mutta, on tässä onneksi sellainen lyhytaaltoisempi mielialakäyrä palannut koronakriisin alun notkahduksen jälkeen taas melko tasaiselle 0-tasolle. Siihen on auttanut se, että huolta aiheuttaneet työ- ja talousasiat ovat taas elpymään päin. Vähentää akuuttia ahdistusta huomattavasti, kun ei tarvitse olla raha-asioista ihan niin huolissaan.

En esimerkiksi joutunut sittenkään turvautumaan lainkaan yrittäjille kesäkuun loppuun saakka mahdollistettuun työttömyyspäivärahaan, koska tällekin kuulle tulikin yllättäviä tuurausvuoroja Satakunnan Kansaan jopa 14 työpäivän verran. Ja kesän toimeentulohuolet vei tiedossa olevat muutaman tonnin veronpalautukset.

Pää on siis yhtä aikaa täysi sekä tyhjä. Täynnä niin isoja myllerryksiä, että pienempiä asioita ei oikein jaksa pakollisia enempää ajatella.

Tunnistaako kukaan mun ajatuksia? Ikäkriisi, eksistentiaalinen kriisi? Anyone? Entä kokemuksia aiheesta ehkäisypillerit ja masennus?


Huhhuh. Yli pari viikkoa mennyt melkoisessa lamaannuksessa. Olisi ollut aikaa tehdä yhtä jos toista. Mutta joudun myöntämään, että en ole siivonnut, perannut vaatekaappia, opiskellut uutta kieltä enkä myöskään osallistunut etänä jooga- taikka tanssitunnille. En ole myöskään suunnitellut uusia ansaintakeinoja menetettyjen töiden tilalle.

Ahkeruuden ja itseni kehittämisen sijaan olen lukenut, nukkunut, hoitanut pakolliset arjen asiat ja keskittynyt miettimään mitä tänään syötäisiin.

(Tähän väliin pahoittelut kaikille mobiilikäyttäjille, että otsikko ei näy kunnolla. Yritän tulevalla viikolla setviä asiaa IT-velhon kanssa)

Ehdin jo tuntea tästä saamattomuudesta syyllisyyttä. Että olen nyt ihan laiska paska, kun ei mulla ole jo kymmentä uutta palvelua ja tuotetta ideoituna ja jos jonkinmoista viihdyttävää instaliveä tulilla.

Mä ihailen kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat näiden muutamien viikkojen aikana jo ehtineet keksiä sata ja yksi uutta liikeideaa, järjestäneet tapahtumia verkossa, masinoineet hyväntekeväisyystempauksia ja jonglööranneet kotona etätöiden, lasten kotikoulun ja etäharrastusten kanssa.

Toivoisin olevani yksi heistä energisistä ja idearikkaista ihmisistä jotka osaavat nähdä lähes tilanteessa kuin tilanteessa mahdollisuuksia ja tarttuvat tuosta vaan toimeen ja luovat uutta. Minä sen sijaan lamaannuin ja upposin pelkoon.

Eilen illalla mä kävin itseni kanssa keskustelun jonka lopputulema oli, että tässä käsittämättömässä, yllättäen maailmamme ja elämämme muuttaneessa poikkeuksellisessa tilanteessa mulla on itselleni nyt vain yksi todella tärkeä tehtävä.

Mun tehtävä on ensi sijaisesti pitää pääni kasassa. Hengittää sisään ja ulos, pitää mieli rauhallisena. Ja antaa itselleni muita tehtäviä vasta sitten, kun arvelen niistä suoriutuvani. Voitte uskoa, että on jokusen kerran tullut mietittyä, että ihanko just tähän kohtaan mä sitten tulin lopettaneeksi ne mielialalääkkeeni. Sopivasti juuri, kun maailma on syöksynyt suurimpaan kriisiin sitten toisen maailmansodan.

Mielestäni mun tavoite ihan vaan pysyä koossa on tähän kohti ihan riittävä. En aio ottaa stressiä siitä miten paljon voisi ehtiä suorittamaan, jos olisin oikein reipas. (Ja mähän oikeastaan olen ollut jo hurjan reipas, olen lukenut jo kolme kirjaa tänä viikonloppuna!) Koitan ensin tasata pulssini ja alan sitten vasta vaatia itseltäni lisää.

Luulen, että mun pahin lamaannus ja järkytys alkaa ainakin toistaiseksi olla ohi. Kahteen viikkoon mahtui kaikenlaisia tunteita ihan järjettömään kuolemanpelkoon asti. Shokki on laimentunut ja olen alkanut ymmärtää, että en voi ajatella elämän olevan nyt paussilla. Ei se ole, aika ei ole pysähtynyt. Kun tilanne joskus toivon mukaan on ohi, tää leffa ei lähde enää pyörimään siitä kohti mihin se jäi.

Nahkahousut – Zay, Ellos / T-Paita – Ellos / Neuletakki – Second Female / Korvikset – La.Kiva

Sitä ajatusta tässä on nyt siis työstettävä, että tätä elämää on nyt pelattava näillä korteilla jotka kädessä on. Ja on ihan ok, jos ei osaa pelata heti, vaan joutuu tuumimaan strategiaansa kauemmin kuin vieruskaveri.

Ensi viikko on omalla kohdallani onneksi jo kovin erilainen kuin tämä kulunut. Mulla on nimittäin tiedossa kaksi työvuoroa. Sehän on näissä olosuhteissa ihan jo kiireinen viikko!

Koitetaan siis kaikki nyt vaan hengitellä, pysyä rauhallisina ja noudattaa ohjeita. Pestään käsiä, pysytellään kotosalla ja pidetään huolta itsestämme ja sitten kun oma henki kulkee, autetaan myös toisia niillä keinoin, jotka käytettävissä on. Elämä ei ole paussilla, se on tässä ja nyt.

 

PS. Kuvissa asu ajalta EK, eli ennen koronaa. Viime aikoina ei ole juuri tullut pukeuduttua leggareita ja villapaitoja kummempiin. Mutta ehkä se tästä taas. Kyllä mä haluan kelien lämmetessä vähän intoilla nahkarotseista ja kaikesta muusta keväisestä!