13.10.2019

Posted at 12:19h in Yleinen by
0 Likes

-Kaupallinen yhteistyö Ellos (mainoslinkkejä) ja kengät saatu Vamsko-

Mun viikonloppu on ollut aika surkea ja yksinäinen. Mietin eilen, että mitä tapahtui, koska minusta tuli tällainen? Tällainen kotiin peiton alla jumittava tyyppi, joka samaan aikaan tuntee ahdistusta siitä yksinäisyydestä, muttei osaa enää tehdä mitään asian eteen. Kaipaan seuraa, mutta en kuitenkaan halua lähteä mihinkään ihmisten ilmoille. Haluaisin tulla kuulluksi ja nähdyksi, mutta en osaa pyytää ketään luokseni. 

En vielä muutama vuosi sitten olisi osannut kuvitellakaan tällaista tilannetta, jossa koen olevani ahdistavalla tavalla yksin. Nyt minuun on kuitenkin hiipinyt kuristava pelko siitä, että tämä olotila on pysyvä. Tuntuu, että eronneet ihmiset useimmiten lähinnä toitottaa sitä kuinka vapauttavaa ja ihanaa on nyt kun saa olla itsekseen ja itsenäinen ja tehdä mitä haluaa. Kuuluisan erohehkunkin se monelle pukkaa päälle.

Sellainen voimaantuminen tuntuu kuuluvan oikein sujuvaan erosta toipumiseen. Sinkun kuuluu sanoa miten loistavasti tässä menee kaikin puolin itsekseenkin. Ja mä en löydä tuota ajatusta itsestäni ollenkaan ja se saa miettimään olenko huono, heikko ja epäonnistunut.

Siis totta kai sitä pärjää. Kun on pakko. Kyllä tässä henki kulkee ja päivät kuluvat. Aina tulee uusi aamu vaikkei aina tahtoiskaan. Teen työt, suoriudun arjesta. Nukahdan useimmiten helposti ja itkemättä. Herään vaikeammin ja hymyilemättä. Kotioven avatessa on kuitenkin mielessä aina sama kysymys: entä jos mua ei koskaan enää kukaan siellä odota? Se on ihan hurjan lohduton ajatus.

Mutta tuntuu, että on jotenkin noloa tuntea niin. Kuuluisi olla vahva ja itsenäinen tyyppi, joka ei tarvitse ketään. Ei ainakaan mitään parisuhdetta. Sellaista toivotaan vasta sitten kun ”elämä on ihan tosi mahtavaa näinkin”. Mitä jos tää ei ikinä ala tuntumaan musta ihan tosi mahtavalta? Jos mä en opi nauttimaan siitä, että saan ilta toisensa jälkeen olla olla yksin näiden seinien sisällä? Mitä jos tämä olotila on pysyvä? Sitä mä pelkään. 

Pusero – Ellos, Joelle, koko 48  / Farkut – Ellos, koko 46 / Kengät – Roccobe, Vamsko (saatu) / Korvikset – Aarikka (saatu)

Samaan aikaan kuitenkin, kun tunnen itseni ihan superheikoksi, olen muistanut välillä kehua itseäni myös siitä miten vahva olen. Muistutan itseäni millaisista hetkistä olen elämässäni selvinnyt. Miten monta epätoivon hetkeä jo ohittanut. Millaisia pelkoja jo selättänyt. Taaksepäin katsoessa näen tyypin, joka on aina noussut uudestaan entistä vahvempana ja uusia selviytymiskeinoja oppineena. 

Miten sen mielikuvan vahvasta minusta saisi siirrettyä myös niihin ajatuksiin, joissa katson eteenpäin? Siihen mulla ei ole vielä vastausta. Nyt mä jumitan tässä pelon liisterissä ja yritän hyväksyä sen, että elämässä ei ole mitään takuuta siitä, että ”kaikki menee vielä hyvin”. Tämä on hengenvetojen mittainen matka, jonka lopputulos on kaikilla sama huolimatta siitä tuntuiko matkalla hyvältä vai pahalta. 

Pukeutumisessakin on ollut nähtävillä jumitusta. Jalkaan on lähes joka päivä eksyneet nuo hurjan mukavat Elloksen Thea-pillifarkut ja Vamskolta saamani valkoiset maiharit. Molemmat luovat hieman reippaamman olon. Yläosina ovat vaihdelleet lähinnä tuo kepeä kukkapusero tai lämpöä, lohtua ja mukavuutta kaivatessa jokin pehmoinen neule. Juuri nyt on fiilis, että tarvitsen vaatteiltani nimenomaan lämpöä, lohtua ja hitusen reippauden illuusiota.

Seuraavaksi yritän kaivaa sisältäni sen verran reippautta, että kiskon trikoot jalkaan ja lähden salille. Sillä jotenkin se on tämäkin sunnuntai kulutettava.

 


07.06.2019

Posted at 17:34h in hyvinvointi, Yleinen by
0 Likes

-Asun shortsit (Junarose) ja kengät (Pavement) saatu –

”Ai kauhee, mikä sulla on jaloissa? Onko sua purrut jotkut ötökät?” Tällaisiin hieman kauhistuneisiin kysymyksiin sain vastailla viime kesänä ja nyt kun lämmin sää taas paljasti sääret, on niiden aika jälleen.

Eilen oli kesän ensimmäinen päivä, kun pukeuduin niin, että kintut olivat esillä pitkälle reisiin saakka. Lähes kaikki ”pilkut”, eli haavat, ruvet ja arvet siis näkyvillä.

Kyse ei ole mistään hyttysen pistoista tai muista ötököiden puremista. Jalkojeni, etenkin oikean, iho on rikki ja vioittunut ihan vain oman toimintani vuoksi. Olen viimeisen noin vuoden ajan kärsinyt jonkin asteisesta pakko-oireisesta häiriöstä ja siis kynsinyt ihoni rikki kerta toisensa jälkeen.

Minulla ei ole virallista dermatillomania-diagnoosia, enkä ole oireiluni kanssa mitenkään pahimmasta päästä, mutta nyppimisoireilu liittyy itselläni vahvasti masennukseen ja erityisesti ahdistukseen. Etenkin viime kesä olikin siis todella pahaa aikaa nyppimisen osalta. Kynsin siis ihan tervettä ihoa pikku hiljaa rikki ja sitten tietenkin kaikki rikkinäiset kohdat auki aina uudelleen ja uudellen.

Kaikilla meistä on silloin tällöin halu puristaa jokin finni tai nyppiä rupea, vaikka tietää ettei kannata. Mutta ahdistukseen liittyvä ihon nyppiminen on eri asia, se on keino lievittää stressiä, ahdistusta ja negatiivisia ajatuksia. Kun ajatukset keskittää ihon kynsimiseen ja siitä aiheutuvaan kipuun, ei ehdi miettiä ja tuntea juuri muuta. Kädet hakeutuvat ihon kimppuun automaattisesti vaikka kuinka yrittäisi hillitä itseään.

Juu, vähän ällöä varmasti monen mielestä. Ei se minustakaan kivaa ole. On harmillista miltä ihoni nykyään näyttää ja on todella inhottavaa vuotaa verta vähän väliä. Itselläni on vaivana vielä veren hyytymishäiriö, niin ihan pienimmätkin haavat vuotavat yllättävän kauan. 

Minulla  on kuitenkin kokemusta siitä, että itselläni tämä pakko-oireilu lievenee sitä mukaa, kun mieli paranee. Kykenen itse ymmärtämään tekeväni itselleni pahaa nyppimisellä ja pystyn jo jonkin verran sitä myös hillitsemään. 

Pahasta dermatillomaniasta kärsivillä ihmisillä nyppiminen itsessään aiheuttaa suurta ahdistusta ja häpeää ja sen toteuttamiseen voidaan pahimmillaan käyttää myös hampaita, neuloja tai pinsettejä. En siis onneksi itse ole asian kanssa ihan hirmuisen pahassa tilanteessa, vaan uskon oireilun lieventyvän. 

Paljon se on viime kesästä jo helpottanutkin. Iso osa jäljistä onkin siis jo vanhoja arpia, nyppimisen hieman vähennyttyä ahdistuksen helpotettua.

Äitini kertoi, että olin jo pienenä lapsena reagoinut stressaaviin ja ahdistaviin tilanteisiin mm. raapimalla itseäni. Parikymppisenä pahaan masennusjaksoon kuului myös paljon raapimista. Tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun minulla on ollut näin pitkään jatkunut selvästi pakko-oireinen jakso, josta jää vielä näin näkyvät jäljet.

Asia on ollut esillä sekä terapeutin kanssa, että psykiatrin kanssa. En siis piilottele tätä oireilua, vaan yritän tehdä töitä päästäkseni siitä eroon. 

Pusero – Markkinoilta / Shortsit – Junarose (saatu) / Laukku – DAY Birger et Mikkelsen / Kengät – Pavement (saatu) 

Olen päättänyt, että en häpeile myöskään hieman rujolta näyttäviä kinttujani, vaan annan niiden nauttia kesästä paljaana aina kun vaan tarkenee. Hieman näihin dalmatialaispilkkuihin on ollut totutteleminen enkä voi väittää, etteikö ne minua vähän surettaisi, mutta on vaan hyväksyttävä, että ne on nyt arpia viimeisimmästä mielen taistelusta. 

Moni tuntuu nyt lämpimien kelien tultua tuskailevan, että voiko laittaa päälle lyhyttä hametta tai hihatonta paitaa, kun sitten näkyy arvet, allit, selluliitit, muhkuraiset polvet ja mitä kenelläkin. Niin haluaisin vaan muistuttaa, että lähes kaikilla meillä on omat ”kauneusvirheemme” ja niihin liittyvät epävarmuutemme ja yleensä ei tapahdu mitään pahaa, vaikka antaakin niiden näkyä. 

Koitetaan jokainen omalta osaltamme pitää yllä kehorauhaa ja muistetaan, että vaikka toisen ihmisen ulkonäössä jokin asia kummastuttaisi, niin sinun ei ole välttämätöntä tietää mistä on kyse! 

 

 


31.05.2019

Posted at 18:51h in Yleinen by
0 Likes

-Postauksen housut (Kaino) ja pusero (Tokmanni) saatu-

Jos edellisen postauksen asu oli summanmutikassa päälle heiteltyjen osien summa, niin näissä kuvissa puolestaan on kokonaisuus, jonka olin puolestaan nähnyt mielessäni hyvinkin selkeänä jo ennen siihen pukeutumista.

Ja asu näytti livenä just niin täydelliseltä kuin olin kuvitellutkin!

Neulehousut – Kaino (saatu) / Pellavapusero – Tokmanni, Nordic Tricot by Ivana Helsinki (saatu) / Nahkarotsi – Saki / Sandaalit – Wonders / Laukku – Tiger of Sweden / Korvakorut – Pramea (saatu)

Housut on siis jo aiemmin nähdyt Kainon Vekki-nimiset neulepöksyt. 

Perhoskuvioinen pellavapaita puolestaan on Ivana Helsingin Tokmannille suunnittelemasta Nordic Tricot -mallistosta, josta sain valita itselleni muutaman suosikkivaatteeni. Rakastan pellavaa materiaalina etenkin kesällä, joten paita oli ykkösvalintani. Samasta kankaasta on saatavilla myös hihatonta napitettavaa tunikaa, mutta se ei malliltaan tuntunut omalta. Tätä paitaa taas on helppo yhdistellä vaikka mihin.

Mustan ja valkoisen liitto ripauksella kirkkaanpunaista on klassikkoyhdistelmä, johon luotan vuodesta toiseen vaikka kuinka suosikkivärit muuten vaatekaapissa vaihtelisivatkin. Näyttää vaan aina yhtä raikkaalta. 

Tuon Tokmannin Ivana Helsinki -malliston vaatteita on saatavilla kokoon XL saakka. Sovittelin aika monia tuotteita ja trikoomekoista ja paidoista koko L oli useimmiten passeli kaltaiselleni 48-50 kokoiselle. Tämä pellavapaita puolestaan on kokoa XL. Pellavahousujen (ja parin mekon) kanssa kävi niin, että L oli liian justiinsa, mutta XL sitten jo liian löysät. Harmi, sillä pellavahousut kesägarderobistani tällä hetkellä puuttuu.

Eli sovittelujen mukaan sanoisin, että reilut koot tuossa mallistossa. Ja passaa tosiaan monelle meille plussallekin!

Ihan outo fiilis, että huomenna on jo kesäkuu. Jotenkin kesään pitäisi mielestäni kuulua sellainen odotuksen tunne. Kutkuttava fiilis kaikesta kivasta mitä kesä ja lomat tuovat tullessaan. Mutta mulla ei ole. Suunnitelmissa on kylläkin ekan kerran vuosikausiin pitää muutama viikko kesälomaa, mutta ei mulla ole paljoa suunnitelmia sinnekään. Kotona menen toki käymään ja se on tietenkin iloinen juttu, mutta eipä muuta.

Eli näköalaton tunnelma siis jatkuu vahvana. Räpiköin päivän ja tehtävän kerrallaan ja iloitsen eniten siitä hetkestä, kun voi mennä nukkumaan. Ilman jotain sovittuja aikatauluja sängystä nouseminen on lähes mahdotonta. Mä antaisin vaikka katkaista itseltäni sormen tai pari, jos sillä saisin ostettua itseni irti tästä masennuksesta. 

Mutta eipä tästä kauppaa voi käydä. Se on vaan elettävä ja hengiteltävä läpi. Käytettävä ne hieman paremmat hetket siihen, että miettii realistisesti ja muisteltava, että on se olo helpottanut aina ennenkin. Täytyyhän niin käydä tälläkin kertaa. 

Minusta olisi ihan todella ihanaa, jos voisin kirjoitella tänne blogiinkin aurinkoisia asioita, kertoa huikeista lomasuunnitelmista ja raportoida kaikista kivoista menoista ja tapahtumista. Mutta, vaitettavasti mulla ei ole antaa muuta kuin aina sen hetkinen totuus. Ja se ei ole nyt just kovin vauhdikasta kerrottavaa. 

Mutta haluan kiittää kaikkia teitä, jotka olette laittaneet viestiä esim instassa ja sähköpostilla kertoaksenne, että mun suru- ja masennusjutuista on ollut teille vertaistukea ja lohtua. Ne auttaa mua uskomaan siihen, että on ihan ok, ettei ole koko ajan ok. Ja että on tärkeä puhua tällaisistakin tunnelmista. 

Mut hei, vaikka fiilis ei ois ihan huippu, niin silti voi vetää päälle superkivat kuteet! Itseä ainakin edes minimaalisesti piristää se, kun jaksaa valita kaapista nätit vaatteet ja laittaa naaman suht ojennukseen. Aina ei jaksa, kuten vaikka eilen ja tänään. Mutta huomenna aattelin taas yrittää!