Postaus sisältää mainoslinkkejä. Mainoslinkint merkitty *-merkillä.

Minulle kävi helmikuussa pieni vahinko. Unohdin ottaa pillerin ja sitten toisenkin. Jossain kohti havahduin siihen, etten ollut syönyt mielialalääkkeitäni moneen moneen päivään.

Mutta tiedättekö mikä tästä unohdusasiasta teki omituisen? Se, että en jostain syystä saanut yleensä minulle Venlafaxinin unohtuessa iskeneitä vierotusoireita.

Normaalisti jos lääkkeenoton väli on vuorokauden sijaan venynyt vaikkapa puoleentoista vuorokauteen, olen jo huomannut asian tietynlaisesta päänsärystä. Välin venyessä pidemmäksi on mukaan tullut mm. raajojen pistely ja puutuminen ja sähköiskutuntemukset päässä. Lääkkeen unohtamisen on kyllä siis huomannut hyvin nopeasti.

Mutta, nyt pääsinkin kaikista ”viekkareista” kuin koira veräjästä. En ollut suunnitellut lopettavani lääkitystä juuri nyt, mutta totta kai olen toivonut voivani tehdä sen joskus. Ennen viimeisintä masennusjaksoani olin esimerkiksi enää hyvin pienellä lääkeannoksella ja keräsin rohkeutta senkin alasajoon. Kirjoitin aiheesta mm. vuonna 2016.

Mielialalääkkeiden lopetus

Nyt ei siis tullut kerättyä rohkeutta, eikä mietittyä lääkkeiden lopettamisen ajankohtaisuutta, vaan yhtäkkiä vaan tajusin, että nyt olisi kuin ihmeen kaupalla ihan huomaamatta fyysiset lopetusoireet taklattu. Niinpä ryhdyin miettimään, että mitä jos nyt uskaltaisi vihdoin kokeilla olla ilman.

Ja kyllä, vaikka tässä nyt puhunkin lääkityksestä ihan vain omana päätöksenäni, niin olen toki keskustellut asiasta myös lääkärin ja terapeuttini kanssa. Mulla on kuitenkin niin pitkä kokemus masennusoireista ja lääkityksestä, että kun ei ole mistään useamman lääkkeen cocktailista kyse, niin mun oma olo ja tahtotila on se ainoa mittari, jolla asiaa voidaan arvioida.

Nyt siis olo on useamman viikon lääkkeettömyyden jälkeen ainakin vielä hyvä. Totta kai tässä miettii, että vaaniiko jossain nurkan takana uusi romahdus? Olenko valmis kulkemaan ilman tuota ”kävelykeppiä”? Pärjääkö mun pää jo ihan omillaan?

Venlafaxinin lopetus

”Harmaa nollakausi”

Mutta jotenkin mua usein aiemmin vaivannut pelko on kaikonnut. En uskalla haaveilla elämästä, jossa en enää koskaan tarvitse mielialalääkkeitä. Taipumukseni masennukseen on kyllä nyt parissakymmenessä vuodessa käynyt selväksi. Mutta en myöskään enää ajattele, ettenkö voisi välillä myös voida niin hyvin, että pärjään ilman lääkkeeseen nojaamista.

Minusta tuntuu myös siltä, että olen nyt nähnyt niin monta synkkää kuoppaa joihin mieleni on vajonnut, että en jaksa enää pelätä niitä. Niitä tulee ja menee. Välillä elämä on synkkää paskaa ja sitten yllättäen se on niiden kuoppien välissä jonkin aikaa vähemmän paskaa.

Nyt on meneillään sellainen harmaa nollakausi, kuten sitä itse kutsun. Elämä ja olo ei tunnu mitenkään iloiselta ja aurinkoiselta enkä koe juurikaan onnentunteita. Mutta en ole myöskään enää siellä mustassa vedessä jonka pyörteet imevät mua pohjaan.

Venlafaxin lopettaminen

 

Tuntuu siis oikeastaan aika hyvältä hetkeltä opetella eloa ilman lääkkeitä. Mutta onhan tämä aika jännää. Mun aivokemiat on vuosikausia olleet osaksi lääkkeiden ohjailemia, joten mitenkähän välittäjäaineet pärjäilee ihan ilman lisäapua? Olenko mä ilman lääkkeitä jotenkin erilainen ihminen kuin lääkkeiden kanssa? Se on asia, jota on toki tullut vuosien aikana usein mietittyä.

Vähän on olo kuin olisin jättänyt pitkäaikaisen turvallisen ystävän. Koitan kuitenkin olla liikaa ylipäätään miettimättä tätä lääkeasiaa, sillä jos kauheasti alkaa kuulostelemaan omaa oloaan, niin helposti sitä myöskin löytää itsestään tuntemuksia ja oireita, ettei kaikki olisikaan hyvin.

Mutta, tässä sitä nyt ollaan ainakin toistaiseksi ilman mielialalääkkeitä. Ja ainakin toistaiseksi kaikki on hyvin. Olen nyt ollut lääkkeettä sen verran monta viikkoa (en kylläkään muista tarkkaan koska lopetin), että en usko, että lopetusoireita enää pitäisi enää ilmaantua.

Ei voi kuin toivoa, että jospa se oma pää kantaa.

 

PS. Jos kuvien korvakoruja ihastelitte, niin ne on *La Kivan


”kiva lauantain tulossa. Saa nukkua pitkään ja sitten on hyvin aikaa laittautua ja miettiä mitä laittais päälle illan kemuihin.” Näin mä kuvittelin vielä perjantaina päivällä, kun seuraavana päivänä oli tiedossa Satakunnan Kansan ”pikkujoulut”.

Lauantai muuttuikin sitten lyhyellä varoitusajalla työpäiväksi, joten loppujen lopuksi mulla ei vielä puoli tuntia ennen juhlien alkua ollut tietoa, että mitä kiskoisin päälleni ja tukka ja meikkikin oli vielä puolitiessään. 

Kemujen teema oli James Bond, joten koitin kaivella kaapista jotain mitä voisin kuvitella myös Bond tytön pukevan päälleen. Internetistä inspiraatiokuvia selaillessa näytti vahvasti siltä, että useimmiten Bond-tytöt viihtyvät bikineissä. Vaikka nyt leuto talvi onkin, niin uima-asu tuntui hieman liian kepoiselta vaihtoehdolta. Mun linnanjuhlamekko taas olisi kyllä ollut tyyliltään varsin Bond-muijalle passeli, mutta koska tiesin melko varmasti suuntaavani työkamujen kanssa vielä jatkoille baariin, ei iltapukukaan tuntunut ihan parhaalta vaihtoehdolta. 

Pikkumustalla siis mentiin. Mutta Joseph Ribkoffin mekon säkenöivät timanttikoristeet (Bondin maailmassa joku mimmi salakuljettaisi aidot timantit noin mekossaan kaikkien luullen, että kyseessä on vain rihkamaa) olivat mielestäni riittävän glamoröösit, jotta mekko kelpaisi myös Bond Girlin ylle jonnekin rikkaita kuhisevalle casinolle.

Näin harvoin juhlivana olisi ollut kiva panostaa meikkiin niin, että olisi ehtinyt liimailla vähän ekstraripsiäkin, mutta olen siinä hommassa niin harjaantumaton, että sitä ei ihan kädenkäänteessä tehdäkään. Mun perusmeikillä siis mentiin muuten paitsi että sudin mukaan nopeat luomivärit. 

 

Olen ehkä jossain kohtaa maininnut viime vuosina kasvaneesta intoverttiydestäni ja sen myötä vähentyneestä sosiaalisesta elämästä. Kaipaan kyllä toisinaan seuraa, mutta olen hyvin hyvin valikoiva sen suhteen kenen kanssa haluan ja jaksan aikaani viettää. Kutsut juhliin voivat ensituntumalta olla ilahduttavia, mutta seuraavaksi huomaankin miettiväni, että haluanko sittenkään lähteä ja jaksanko olla ihmisten ympäröimänä ja sosiaalinen.

Tätä mietin hetken myös lauantaina.  Mutta onneksi menin, sillä sain ilokseni huomata, että kun paikalla oli vain tuttua työjengiä, ei isommankaan porukan keskellä oleminen tuntunut niin kuormittavalta. 

Olen viime aikoina pohtinut todella paljon nykyistä tilannettani ja suhtautumistani sosiaalisten tilanteiden ja yksinolon suhteen. On jollain tavalla pelottavaa huomata muuttuneensa ihmisenä hyvin toisenlaiseksi kuin millaisena itsensä pitkään tunsi. Sosiaaliset taitoni ovat edelleen tallella, mutta haluan käyttää niitä entistä harvemmin. 

Siinä missä nuorempana uusiin ihmisiin tutustuminen tuntui aina hauskalta, jännittävältä ja toivotulta asialta, mietin nykyään suurimman osan ajasta, että en yhtään jaksa alkaa tutustumaan keneenkään.

Puhuin aiheesta viimeksi terapeutillenikin ja tuskastelin sitä, että olenko nyt huono ja epäkohtelias ihminen, kun en jaksa olla kovinkaan kiinnostunut muista ihmisistä, etenkään mistään uusista. (Terapeuttini lohdutti, että en ole huono ihminen ja todennäköisesti en kovin epäkohteliaskaan, jos osaan itse noissa tilanteissa pelätä olevani epäkohtelias)

Valitsen mieluummin olevani itsekseni kotona kuin vaikka liityn viikonloppuna viettämään iltaa jossain porukassa josta tunnen vaikka vain yhden tai kaksi ihmistä. Työtilanteissa sitä ei tietenkään voi valita, joten kaikki ”yritän parhaani mukaan esittää sosiaalista ja muista kiinnostunutta ihmistä”-paukut tulee sitten käytettyä jo siellä. Virtaa kyseiseen asiaan ei riitä enää vapaalle.

Tämä toki aiheuttaa ajoittaisia yksinäisyyden tunteita, kun ei niitä seuraksi ”kelpaavia” ihmisiä ole lähettyvillä ja saatavilla kovinkaan montaa. Mutta, mieluummin yksin kuin seurassa, josta ei ole oikeasti kiinnostunut. 

Mutta näistä duunipaikan juhlista olin siis todella iloinen, että menin. Ne antoivat enemmän kuin ottivat. Sai ainakin nauraa todella paljon. Ja yhden 007:n sain kuviinkin kanssani. Täytyy muuten todeta, että kyllä vaan näyttää miehet hurjan komeilta aina puvuissa. On hauska nähdä työtovereiden kesken joskus vähän fiininpänäkin kuin normaaleissa työkamoissa. 

Ehkä mä koitan nyt painaa mieleeni viikonlopusta jääneet positiiviset fiilikset ja muistella niitä, kun seuraavan kerran epäröin että lähtisinkö ihmisten ilmoille vai jäisinkö kotiin. Pitää koittaa ajatella niin, että kemuissa voi ollakin ennakkoluuloista huolimatta kivaa. Ja jos ei ole, niin aina voi lähteä kesken pois. 

Onnistuneen illan asuna siis: Mekko – Joseph Ribkoff (saatu) / kengät – Marks & Spencer / laukku – vintage / korvikset mistä lie

 

Vuosi sitten muuten juhlittiin kieltolaki-teemalla, silloin asuni näytti TÄLTÄ.

Apua, nyt tuli kiire! Potkunyrkkeilytreenit alkaa vartin päästä. Aiheesta lisää myöhemmin!


Kuvien pusero saatu, STI.

Mun viime viikko oli taas vaihteeksi aika musta. Siis sellainen, kun se masennuksen musta tahmea massa taas koitti kovasti peittää alleen ja ainoa pakokeino oli jälleen uni. En tiennyt miksi olla hereillä. Siispä lähinnä nukuin, jos en tehnyt töitä. 

Itkua on pitänyt nieleskellä tänäänkin moneen otteeseen. Mutta siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, päätin listata 10 asiaa, jotka saavat mut nyt iloiseksi tai ovat muuten vaan hyvin. 

1. Edessä kolme kivaa päivää Kööpenhaminassa. Ensin hieman Olympus-juttuja isolla porukalla ja sitten ihan vaan lomaillaan yhdessä Iinan kanssa.

2. Marraskuun alussa työkalenteri näytti taas kerran huolestuttavan tyhjältä. Mutta kas kummaa, vain muutama päivä sen jälkeen, kun olin ääneen huolestani puhunut, ilmestyi jostain taas keikkaa. Pelottavan hiljainen marraskuu kääntyikin rahallisesti varsin hyväksi, mikä taas poistaa painetta joulukuulta.

3. Päätin siis edelliseen viitaten ihan suosiolla lomailla muutaman viikon joulun ja vuodenvaihteen tienoilla. Hiljaisempaa siinä kohti yleensä olisi joka tapauksessa, mutta on tärkeää tehdä selkeä päätös, että antaa itselleen luvan olla stressaamatta siitä, että muutamaan viikkoon ei tee mitään laskutettavaa.

4. Lomalla pääsee käymään kotikotona. Ihana nähdä perhettä ja sukua. Aion silitellä mummin ryppyisiä käsiä, pötköttää sunnuntaipäikkäreillä isän ja äidin välissä, saunoa ystävän luona, hihittää serkun kanssa, nauraa suvun pienimpien jutuille ja halata kaikkia ihania ja tärkeitä.

5. Lähden tänäkin vuonna itsenäisyyspäivänä linnaan kuvaamaan. Vaikka se onkin hikinen, kiireinen ja hieman stressaavakin duunikeikka, niin silti tosi kiva päästä sinne uudelleen. Eka kerta meni vähän harjoitellessa, joten jospa nyt olisi hieman sujuvampi suoritus.

6. Kun itsenäisyyspäivän työrutistuksesta selviää, niin seuraavana päivänä pääsee taas pitkästä aikaa Amorphiksen keikalle. Eli monin tavoin huikea synttäriviikonloppu luvassa.

7. Jo vähäinen salitreeni (1x/vko, joskus 2x) syksyn aikana on vienyt pieniä askelia eteenpäin. Erityisesti iloitsen niistä päivistä, kun olen onnistunut raahaamaan itseni liikkumaan vaikka olo on ollut todella surkea. 

Pusero – S.T.I. (saatu) / Farkut -Ellos / Kengät – Betty London / Korvikset – Aarikka

Nämä seitsemän keksi helposti, mutta sitten alkoi lyödä tyhjää. Mutta en luovuta ennen kuin 10 positiivista juttua on kasassa!

En vaikka pitäisi jo todellakin alkaa nukkumaan, sillä herätys on aamulla viideltä (eli viiden ja puolen tunnin päästä), jotta ehditään hieman seitsemän jälkeen lähtevälle lennolle.

8. Olen saanut paljon kivaa palautetta Suuri Käsityö -lehteen suunnittelemieni vaatteiden tiimoilta ja ilokseni saan työskennellä projektin parissa vielä hetken. 

9. Mua ei just nyt satu. Mulla on kuukausi sitten sattuneen betonirappustapaturman (kaaduin oikein huolella) jälkeen ollut vähän jos jonkinlaista kremppaa. Sain osumaa sen verran moneen kohtaan kehoa, että moni paikka on kipuillut vuoronperään. Ja viime viikolla iski pitkästä aikaa taas hirmuinen tensiopäänsärkykin. Mutta just nyt ei satu yhtään ja se on ilahduttava asia nukkumaan käydessä. Tekee nukahtamisesta kovin paljon helpompaa.

10. Ja viimeisenä: Paljosta mustasta huolimatta, kykenen kuitenkin kokemaan myös iloa ja onnistumisen tunteita! Tämä, jos mikä on tärkeää ja tästä asiasta terapeutinkin kanssa viimeksi puhuttiin.

Vaikka mielialassa on paljon toivomisen varaa, enkä tunne oloani useinkaan kovin toiveikkaaksi tai tulevaisuuteen luottavaiseksi, niin kyllä siellä pinnan alla aina välillä kuplii jotain pientä positiivista. Ja se on hyvä merkki se.

Nyt unille! Herätykseen aikaa 5 tuntia. Instastoryssa @vieruska pääsee seurailemaan Köpisreissun fiiliksiä reaaliajassa.