26.03.2019

Posted at 22:36h in Yleinen by
0 Likes

 

Mulla on olo niin kuin mun edessä olisi tyhjä canvas, jota pitäisi alkaa maalaamaan. Värit ja siveltimet vaan tuntuu olevan vielä hukassa. Ja inspiraatiokin antaa vielä odotuttaa itseään. Odottavat tunnelmat siis. 

Mutta pitää nyt vaan koittaa malttaa mielensä ja olla tyytyväinen tässä hetkessä. Ehkä on ihan hyvä, että hetken aikaa tuntuu siltä, ettei mun elämässä tapahdu mitään. Eka kertaa tosi pitkään aikaan olen tilassa, jossa mua ei esimerkiksi stressaa työt oikeastaan lainkaan.

Mutta tavallaanhan nyt on juuri sellainen tilanne mistä pitkään elämässään haaveiin, että tulisi hetki jolloin tuntuisi kuin voisi aloittaa lähes kaiken puhtaalta pöydältä. Hetki hengähdystä ilman kiirettä ja tunnetta päättymättömästä to do -listasta. Nyt mulla on se hetki.

Mieli on todella ihmeellinen juttu. Millaisia mullistuksia siellä tapahtuukaan ja miten suuria harppauksia tunnelmasta toiseen se voikaan ottaa. Olen miettinyt termiä mielenterveys. Olen ihminen, jonka mieli on ollut ”kipeä” ja se on sitä edelleen. Mutta toisaalta ajattelen todella suurena osoituksena mielenterveydestä sen, että minulla on selkeästi kykyä käsitellä asioita ja mielelläni voimaa parantua. Tunnen siis jollain tavalla itseni mieleltäni terveemmäksi ja kykenevämmäksi kuin vuosiin. 

Jos on muuten elämässä värit vielä hakusessa, niin pukeutumisessa en vaan tunnu kyllästyvän hempeään vaaleanpunaiseen. Kokomusta asukin muuttuu ihanan keväiseksi kokonaisuudeksi, kun päälle heittää jotain hattaraista.

Minulla on vaaleanpunaisia takkeja nähty ennenkin. Ril’sin villakangastakki on niin lämmin, että sen sai jättää naulakkoon jo helmikuun alkupuolella. Minä oikein toivoin enemmän pakkaspäiviä menneelle talvelle, jotta olisin ehtinyt pitää sitä enemmän, mutta nyt se saa odottaa ensi talvea.

Keväisempään menoon minulla taas löytyy muutaman vuoden vanha Mangon takki, mutta se osoittautui harmikseni materiaaliltaan sillä tavalla kököksi, että on mennyt jo todella huonoon kuntoon. Koska tiedän luopumisen tuosta nukkakasasta olevan jossain kohtaa edessä, en voinut enää vastustaa tätä KappAhlin -70% aletangosta löytynyttä takkia. Olin ihastellut takin väriä jo syksyllä, mutta en sitä normaalihintaisena edes sovittanut. Kannatti jälleen odottaa. 

Kashmirneule – Marks & Spencer (saatu) / Hame – 2-Biz / Takki – KappAhl XLNT / Saappat – Högl (saatu) / Huivi – H&M

Jos edellisessä asussa oli ekaa kertaa talven jälkeen paljaat nilkat, niin tässä oli sitten ekaa kertaa lähes paljaat polvet. Jalassa siis vain 15 denierin sukkikset, joten täähän meinaa jo lähes kesää! 

 

 

 


26.01.2019

Posted at 22:10h in Yleinen by
0 Likes

Tänään oli kyllä varsinainen itkupäivä. Jotenkin oli hanat ihan helvetin herkällä ja porasin oikeastaan kaikki automatkat aina keikalta toiselle. Sitten pyyhin naaman hihaani, kävin hoitamassa työhommat ja ajomatkalla nyyhkin taas.

Yhdelle keikalle oli tunnin matka suuntaansa, niin siinä etenkin oli hyvää aikaa märistä ja hoilata mukana soittolistalle valitsemiani kappaleita. Mutta oikeastaan se parkuminen kyllä jotenkin helpotti ja rentoutti taas hieman. Aina jostain sieltä valuvan rään ja näkökyvyn sumentavan kyynelvyöryn välistä ehti pilkahtaa myös ihan ohimenevän nopeita ajatuksia siitä, että kyllä tää varmaan joskus loppuu. Ja tavallaan sitä tunsi itsensä aika eläväksi kaiken sen tunteenkuohunnan keskellä.

Mutta on tää kyllä vaan aika saatanallinen savotta koittaa saada päätä, sielua ja sydäntä järjestykseen. Hirveästi ajateltavaa, opeteltavaa ja hyväksyttävää. Mietin kovasti esimerkiksi sitä, että miten hyväksyä se, että yksinjääminen on ihan mahdollinen skenaario tässä elämässä. Todella iso ja vaikea asia itselleni, mutta mielestäni tarpeen sekin käsitellä. 

Tuon Vestan keikalta ostamani paidan sanat ovat ihanan lohdulliset ja niihin haluaisi uskoa. ”Minä riitän” Huomaan kuitenkin, että vaikka olenkin oppinut vuosien aikana olemaan monella tapaa itselleni armollinen ja ajattelen monella tapaa olevani ihan riittävä, niin nyt mietin noita sanoja kovasti sen kautta, että miten riittää itse itselleen elämänkumppaniksi.

Kuinka päästä irti siitä kuvitelmasta, että joku toinen ihminen tekisi minut onnelliseksi hyväksynnällään ja rakkaudellaan? Miten olla itsensä tärkein tukipilari ja oman elämänsä suunnannäyttäjä?

Se on jännä miten tällainen elämänkriisi myllertää käsitystä omasta itsestä. Olen ollut kovasti siinä uskossa, että olen vahva ja itsenäinen ihminen, jolla on hyvä itsetunto. Nyt huomaankin joutuvani tarkastelemaan noita käsityksiä itsestäni uudelleen. Onko vain ollut helppo tuudittautua kuvitelmaan itsenäisyydestä, kun vierellä on ollut toinen, johon tarpeen tullen nojata? 

Tuokoon paidan sanat minulle toivoa. Jonakin päivänä ne vielä ovat totta.

”Minä riitän
Mulle minä riitän”


18.01.2019

Posted at 18:58h in Yleinen by
0 Likes

Yksi kuva elämän tavallisuudesta joka viikko (Paitsi, että heti jäi viime viikko väliin. Uups!)

Tätä kuvan näkymää mä usein tuijotan tippa linssissä. Ikkunasta näkyy Keski-Porin kirkontorni, siihen keskitän katseeni, kun puhun siitä kuinka hukassa tunnen olevani. On helpompaa tuijottaa ikkunalaudan viherkasveja ja silittää sohvatyynyn kulmaa kuin katsoa terapeuttia päin käydessämme keskustelua siitä, että vain minä itse voin auttaa itseäni voimaan paremmin. Tai siitä miksi tunnen itseni yksinäisenä arvottomaksi.

Olen joitakin vuosia sitten käynyt kolmen vuoden mittaisen psykoterapian. Tuolloin käsittelin paljon mm. ammatillista itsetuntoani ja opettelin stressinhallintaa. Sain tuosta terapiajaksosta todella paljon. Opin vetämään itselleni ja jaksamiselleni rajoja. Opin ymmärtämään, etten ole vastuussa muiden ihmisen tunteista ja sanomaan rohkeammin ei. 

Löysin tuon terapian aikana negatiivisten ajatusten alta yllättävän positiivistakin virettä ja sain huomata, että en ole oikeasti pohjimmiltani niin pessimisti kuin luulin. Ennemminkin realisti. Mutta opin uskomaan myös siihen, että hyviä asioita voi tapahtua koska vaan. 

Ei nuo aiemmin terapiassa opitut asiat ole mihinkään kadonneet. Tiedän, että olen ihan kelvollinen ja pärjäävä ihminen, mutta nyt vaan on isommassa äänessä tunne, ja se tunne koittaa huutaa järkeni yli.

Niinpä tällä kertaa kohtaankin terapeutin sohvalla enimmäkseen sellaisia asioita, joita en pystykään selittämään hyväksi pelkällä järjellä. Rakkaus, pettymykset ihmissuhteissa ja masennuksen aiheuttama pimeä näköalattomuus ovat asioita, jotka eivät ihan heti taivukaan aiemmin opettelemiini ajatuskulkuihin. Mutta pienin askelin. Kyllä puhuminen auttaa ja pieniä oivalluksia syntyy. 

Sisälläni on kaksi ääntä. Vuosia järki onnistui huutamaan sopivasti lujemmin. Nyt tunteiden volyymi on huomattavasti lujemmalla. Ja tämän hetkisessä tilanteessa se sattuu. Jatkan tuossa sohvan kulmassa istumista ja kirkontornin tuijoittelua. Ehkä äänille vielä löytyy tasapaino.