-Postauksen housut (Kaino) ja pusero (Tokmanni) saatu-

Jos edellisen postauksen asu oli summanmutikassa päälle heiteltyjen osien summa, niin näissä kuvissa puolestaan on kokonaisuus, jonka olin puolestaan nähnyt mielessäni hyvinkin selkeänä jo ennen siihen pukeutumista.

Ja asu näytti livenä just niin täydelliseltä kuin olin kuvitellutkin!

Neulehousut – Kaino (saatu) / Pellavapusero – Tokmanni, Nordic Tricot by Ivana Helsinki (saatu) / Nahkarotsi – Saki / Sandaalit – Wonders / Laukku – Tiger of Sweden / Korvakorut – Pramea (saatu)

Housut on siis jo aiemmin nähdyt Kainon Vekki-nimiset neulepöksyt. 

Perhoskuvioinen pellavapaita puolestaan on Ivana Helsingin Tokmannille suunnittelemasta Nordic Tricot -mallistosta, josta sain valita itselleni muutaman suosikkivaatteeni. Rakastan pellavaa materiaalina etenkin kesällä, joten paita oli ykkösvalintani. Samasta kankaasta on saatavilla myös hihatonta napitettavaa tunikaa, mutta se ei malliltaan tuntunut omalta. Tätä paitaa taas on helppo yhdistellä vaikka mihin.

Mustan ja valkoisen liitto ripauksella kirkkaanpunaista on klassikkoyhdistelmä, johon luotan vuodesta toiseen vaikka kuinka suosikkivärit muuten vaatekaapissa vaihtelisivatkin. Näyttää vaan aina yhtä raikkaalta. 

Tuon Tokmannin Ivana Helsinki -malliston vaatteita on saatavilla kokoon XL saakka. Sovittelin aika monia tuotteita ja trikoomekoista ja paidoista koko L oli useimmiten passeli kaltaiselleni 48-50 kokoiselle. Tämä pellavapaita puolestaan on kokoa XL. Pellavahousujen (ja parin mekon) kanssa kävi niin, että L oli liian justiinsa, mutta XL sitten jo liian löysät. Harmi, sillä pellavahousut kesägarderobistani tällä hetkellä puuttuu.

Eli sovittelujen mukaan sanoisin, että reilut koot tuossa mallistossa. Ja passaa tosiaan monelle meille plussallekin!

Ihan outo fiilis, että huomenna on jo kesäkuu. Jotenkin kesään pitäisi mielestäni kuulua sellainen odotuksen tunne. Kutkuttava fiilis kaikesta kivasta mitä kesä ja lomat tuovat tullessaan. Mutta mulla ei ole. Suunnitelmissa on kylläkin ekan kerran vuosikausiin pitää muutama viikko kesälomaa, mutta ei mulla ole paljoa suunnitelmia sinnekään. Kotona menen toki käymään ja se on tietenkin iloinen juttu, mutta eipä muuta.

Eli näköalaton tunnelma siis jatkuu vahvana. Räpiköin päivän ja tehtävän kerrallaan ja iloitsen eniten siitä hetkestä, kun voi mennä nukkumaan. Ilman jotain sovittuja aikatauluja sängystä nouseminen on lähes mahdotonta. Mä antaisin vaikka katkaista itseltäni sormen tai pari, jos sillä saisin ostettua itseni irti tästä masennuksesta. 

Mutta eipä tästä kauppaa voi käydä. Se on vaan elettävä ja hengiteltävä läpi. Käytettävä ne hieman paremmat hetket siihen, että miettii realistisesti ja muisteltava, että on se olo helpottanut aina ennenkin. Täytyyhän niin käydä tälläkin kertaa. 

Minusta olisi ihan todella ihanaa, jos voisin kirjoitella tänne blogiinkin aurinkoisia asioita, kertoa huikeista lomasuunnitelmista ja raportoida kaikista kivoista menoista ja tapahtumista. Mutta, vaitettavasti mulla ei ole antaa muuta kuin aina sen hetkinen totuus. Ja se ei ole nyt just kovin vauhdikasta kerrottavaa. 

Mutta haluan kiittää kaikkia teitä, jotka olette laittaneet viestiä esim instassa ja sähköpostilla kertoaksenne, että mun suru- ja masennusjutuista on ollut teille vertaistukea ja lohtua. Ne auttaa mua uskomaan siihen, että on ihan ok, ettei ole koko ajan ok. Ja että on tärkeä puhua tällaisistakin tunnelmista. 

Mut hei, vaikka fiilis ei ois ihan huippu, niin silti voi vetää päälle superkivat kuteet! Itseä ainakin edes minimaalisesti piristää se, kun jaksaa valita kaapista nätit vaatteet ja laittaa naaman suht ojennukseen. Aina ei jaksa, kuten vaikka eilen ja tänään. Mutta huomenna aattelin taas yrittää!


 

Mulla on olo niin kuin mun edessä olisi tyhjä canvas, jota pitäisi alkaa maalaamaan. Värit ja siveltimet vaan tuntuu olevan vielä hukassa. Ja inspiraatiokin antaa vielä odotuttaa itseään. Odottavat tunnelmat siis. 

Mutta pitää nyt vaan koittaa malttaa mielensä ja olla tyytyväinen tässä hetkessä. Ehkä on ihan hyvä, että hetken aikaa tuntuu siltä, ettei mun elämässä tapahdu mitään. Eka kertaa tosi pitkään aikaan olen tilassa, jossa mua ei esimerkiksi stressaa työt oikeastaan lainkaan.

Mutta tavallaanhan nyt on juuri sellainen tilanne mistä pitkään elämässään haaveiin, että tulisi hetki jolloin tuntuisi kuin voisi aloittaa lähes kaiken puhtaalta pöydältä. Hetki hengähdystä ilman kiirettä ja tunnetta päättymättömästä to do -listasta. Nyt mulla on se hetki.

Mieli on todella ihmeellinen juttu. Millaisia mullistuksia siellä tapahtuukaan ja miten suuria harppauksia tunnelmasta toiseen se voikaan ottaa. Olen miettinyt termiä mielenterveys. Olen ihminen, jonka mieli on ollut ”kipeä” ja se on sitä edelleen. Mutta toisaalta ajattelen todella suurena osoituksena mielenterveydestä sen, että minulla on selkeästi kykyä käsitellä asioita ja mielelläni voimaa parantua. Tunnen siis jollain tavalla itseni mieleltäni terveemmäksi ja kykenevämmäksi kuin vuosiin. 

Jos on muuten elämässä värit vielä hakusessa, niin pukeutumisessa en vaan tunnu kyllästyvän hempeään vaaleanpunaiseen. Kokomusta asukin muuttuu ihanan keväiseksi kokonaisuudeksi, kun päälle heittää jotain hattaraista.

Minulla on vaaleanpunaisia takkeja nähty ennenkin. Ril’sin villakangastakki on niin lämmin, että sen sai jättää naulakkoon jo helmikuun alkupuolella. Minä oikein toivoin enemmän pakkaspäiviä menneelle talvelle, jotta olisin ehtinyt pitää sitä enemmän, mutta nyt se saa odottaa ensi talvea.

Keväisempään menoon minulla taas löytyy muutaman vuoden vanha Mangon takki, mutta se osoittautui harmikseni materiaaliltaan sillä tavalla kököksi, että on mennyt jo todella huonoon kuntoon. Koska tiedän luopumisen tuosta nukkakasasta olevan jossain kohtaa edessä, en voinut enää vastustaa tätä KappAhlin -70% aletangosta löytynyttä takkia. Olin ihastellut takin väriä jo syksyllä, mutta en sitä normaalihintaisena edes sovittanut. Kannatti jälleen odottaa. 

Kashmirneule – Marks & Spencer (saatu) / Hame – 2-Biz / Takki – KappAhl XLNT / Saappat – Högl (saatu) / Huivi – H&M

Jos edellisessä asussa oli ekaa kertaa talven jälkeen paljaat nilkat, niin tässä oli sitten ekaa kertaa lähes paljaat polvet. Jalassa siis vain 15 denierin sukkikset, joten täähän meinaa jo lähes kesää! 

 

 

 


Tänään oli kyllä varsinainen itkupäivä. Jotenkin oli hanat ihan helvetin herkällä ja porasin oikeastaan kaikki automatkat aina keikalta toiselle. Sitten pyyhin naaman hihaani, kävin hoitamassa työhommat ja ajomatkalla nyyhkin taas.

Yhdelle keikalle oli tunnin matka suuntaansa, niin siinä etenkin oli hyvää aikaa märistä ja hoilata mukana soittolistalle valitsemiani kappaleita. Mutta oikeastaan se parkuminen kyllä jotenkin helpotti ja rentoutti taas hieman. Aina jostain sieltä valuvan rään ja näkökyvyn sumentavan kyynelvyöryn välistä ehti pilkahtaa myös ihan ohimenevän nopeita ajatuksia siitä, että kyllä tää varmaan joskus loppuu. Ja tavallaan sitä tunsi itsensä aika eläväksi kaiken sen tunteenkuohunnan keskellä.

Mutta on tää kyllä vaan aika saatanallinen savotta koittaa saada päätä, sielua ja sydäntä järjestykseen. Hirveästi ajateltavaa, opeteltavaa ja hyväksyttävää. Mietin kovasti esimerkiksi sitä, että miten hyväksyä se, että yksinjääminen on ihan mahdollinen skenaario tässä elämässä. Todella iso ja vaikea asia itselleni, mutta mielestäni tarpeen sekin käsitellä. 

Tuon Vestan keikalta ostamani paidan sanat ovat ihanan lohdulliset ja niihin haluaisi uskoa. ”Minä riitän” Huomaan kuitenkin, että vaikka olenkin oppinut vuosien aikana olemaan monella tapaa itselleni armollinen ja ajattelen monella tapaa olevani ihan riittävä, niin nyt mietin noita sanoja kovasti sen kautta, että miten riittää itse itselleen elämänkumppaniksi.

Kuinka päästä irti siitä kuvitelmasta, että joku toinen ihminen tekisi minut onnelliseksi hyväksynnällään ja rakkaudellaan? Miten olla itsensä tärkein tukipilari ja oman elämänsä suunnannäyttäjä?

Se on jännä miten tällainen elämänkriisi myllertää käsitystä omasta itsestä. Olen ollut kovasti siinä uskossa, että olen vahva ja itsenäinen ihminen, jolla on hyvä itsetunto. Nyt huomaankin joutuvani tarkastelemaan noita käsityksiä itsestäni uudelleen. Onko vain ollut helppo tuudittautua kuvitelmaan itsenäisyydestä, kun vierellä on ollut toinen, johon tarpeen tullen nojata? 

Tuokoon paidan sanat minulle toivoa. Jonakin päivänä ne vielä ovat totta.

”Minä riitän
Mulle minä riitän”