Yksi kuva elämän tavallisuudesta joka viikko (Paitsi, että heti jäi viime viikko väliin. Uups!)

Tätä kuvan näkymää mä usein tuijotan tippa linssissä. Ikkunasta näkyy Keski-Porin kirkontorni, siihen keskitän katseeni, kun puhun siitä kuinka hukassa tunnen olevani. On helpompaa tuijottaa ikkunalaudan viherkasveja ja silittää sohvatyynyn kulmaa kuin katsoa terapeuttia päin käydessämme keskustelua siitä, että vain minä itse voin auttaa itseäni voimaan paremmin. Tai siitä miksi tunnen itseni yksinäisenä arvottomaksi.

Olen joitakin vuosia sitten käynyt kolmen vuoden mittaisen psykoterapian. Tuolloin käsittelin paljon mm. ammatillista itsetuntoani ja opettelin stressinhallintaa. Sain tuosta terapiajaksosta todella paljon. Opin vetämään itselleni ja jaksamiselleni rajoja. Opin ymmärtämään, etten ole vastuussa muiden ihmisen tunteista ja sanomaan rohkeammin ei. 

Löysin tuon terapian aikana negatiivisten ajatusten alta yllättävän positiivistakin virettä ja sain huomata, että en ole oikeasti pohjimmiltani niin pessimisti kuin luulin. Ennemminkin realisti. Mutta opin uskomaan myös siihen, että hyviä asioita voi tapahtua koska vaan. 

Ei nuo aiemmin terapiassa opitut asiat ole mihinkään kadonneet. Tiedän, että olen ihan kelvollinen ja pärjäävä ihminen, mutta nyt vaan on isommassa äänessä tunne, ja se tunne koittaa huutaa järkeni yli.

Niinpä tällä kertaa kohtaankin terapeutin sohvalla enimmäkseen sellaisia asioita, joita en pystykään selittämään hyväksi pelkällä järjellä. Rakkaus, pettymykset ihmissuhteissa ja masennuksen aiheuttama pimeä näköalattomuus ovat asioita, jotka eivät ihan heti taivukaan aiemmin opettelemiini ajatuskulkuihin. Mutta pienin askelin. Kyllä puhuminen auttaa ja pieniä oivalluksia syntyy. 

Sisälläni on kaksi ääntä. Vuosia järki onnistui huutamaan sopivasti lujemmin. Nyt tunteiden volyymi on huomattavasti lujemmalla. Ja tämän hetkisessä tilanteessa se sattuu. Jatkan tuossa sohvan kulmassa istumista ja kirkontornin tuijoittelua. Ehkä äänille vielä löytyy tasapaino.

 


 

Joko se olis aika käynnistää tämäkin vuosi? Niin täällä blogissa kuin elämässä ihan yleensäkin. On nimittäin nämä ekat päivät mennyt ihan täydessä muumio-moodissa. Olen lähinnä horrostanut himassa tekemättä yhtään mitään järkevää.

Huomenna olis kuitenkin parin viikon lomailun jälkeen tartuttava taas töihin hoitamalla parit kuvankäsittelyhommat ja setvimällä kuittihelvetti kirjanpitäjälle. Lauantaina sitten taas pitkästä aikaa kamera käteen. Enpäs muistakaan koska olisin viimeksi ollut yli kaksi viikkoa kuvaamatta. Mut teki kyllä hyvää niin päälle kuin kipeänä olleelle kädellekin.

Minulle vuoden vaihtuminen ei tarkoittanut mitään kummempia uudenvuodenlupauksia, mutta onhan tämä silti hyvä hetki aloittaa jotain uutta. Mä rakastan kaikkia nättejä muistikirjoja ja kalentereita, siitäkin huolimatta, että kalenterin käyttö on mulle haastavaa. Niinpä olenkin innoissani näistä loppuvuodesta tekemistäni hankinnoista.

Glitteristä ostettu vaaleanpunainen kalenteri/muistikirja pääsee mun bloggaamista koskevien muistiinpanojen paikaksi. Varsinaiset menot pidän sitten erillisessä kalenterissa, jossa on myös viikkonäkymät. Aloin jo listaamaan kaikkia niitä postausaiheita, jotka ovat jääneet viime kuukausien mylleryksessä toteuttamatta. 

En ole koskaan ollut kovinkaan pitkäjänteinen päiväkirjankirjoittaja. Monta olen etenkin nuoruudessani aloittanut, mutta ikinä sitä pitkään jaksanut jatkaa. Joulun alla kuitenkin Ateneumin museokaupassa tuli vastaan söpön näköinen One line a day -otsikolla kulkeva viiden vuoden päiväkirja. Siinä on tuollainen muutaman rivin mittainen tila kullekin päivälle laittaa muistiin fiiliksiään. Täytyy kiteyttää vain tärkein.

Tuo viiden vuoden konsepti tuntui tässä kohti jotenkin lohdulliselta ja toiveikkaalta. Ajattelin päiväkirjaa katsoessani, että jos tuon kirjan täyteen kirjoitan, niin siihen on ihan pakko jo mahtua hyviäkin fiiliksiä ja onnellisia aikoja. Onhan? Toivoisin, että kun vuoden päästä kirjoitan järjestyksessään toisen merkinnän tuolle tammikuun 1. päivän sivulle, olisi siinä jo aivan eri tunnelma kuin 1.1.2019 kirjoitetuilla synkillä riveillä. 

Moni kyseli jo instassa tuon päiväkirjan perään, niin osaan sanoa, että Ateneumin museokaupan lisäksi samaa löytyy ainakin Rosebud-kirjakaupoista. Ja samantyyppisiä monestakin kirjakaupasta, netissä esim Adlibris näytti myyvän useampaakin. 

Muutaman päivittäisen päiväkirjarivin ohella toinen hieman isompi projekti onkin sitten tämä listaprojekti. Moorea Sealin 52 listaa onnellisuuteen osui sisälläni samaan surkeaan paremmasta haaveilevaan olentoon kuin päiväkirjakin. Pahassa olossa sitä takertuu kaikenlaiseen vähän hömppäänkin, jopa positiivisiin horoskooppeihin! 😀

Kirjassa on listatehtävä vuoden jokaiselle viikolle. Nyt ensimmäisellä viikolla tulisi miettiä asioita, jotka tekevät onnelliseksi juuri nyt. Myöhemmin vuorossa on mm. ”asiat joissa olen todella hyvä”, ”suurimmat kohteliaisuudet ja kauneimmat sanat, jotka olen saanut”, ”ihmiset jotka tekevät minut onnelliseksi” ja paljon muita aiheita joita pohtiessa pitäisi muistua mieleen elämän pienet hyvät asiat.

Kirja on kaunis ja sen huokoinen paperi tuntuu ihanalta, joten sitä on ilo katsella ja pidellä kätösissään matkalla onnellisuuteen.

Innostuin lista.ajatuksesta itse asiassa siinä määrin, että kävin ostamassa tänään myös Sealin toisen samankaltaisen opuksen nimeltä 52 listan projekti. Tästä tulee siis listojen vuosi!

Kirjat maksoivatt ainakin Suomalaisessa kirjakaupassa n. 18 €/kpl ja niitä on saatavilla laajasti niin nettikirjakaupoista kuin monista kivijaloistakin. Prismassakin taisin nähdä. Muiden listoja voi vakoilla instassa tunnisteilla #52weeksproject ja #52listsforhappiness.

Toivottavasti kaikkiin näihin kansiin eksyy edes hieman hyvää mieltä!


Mielenterveyskuntoutuja. Onpa kyllä jotenkin ankea sanahirviö. Mutta sellainen minäkin kuitenkin olen. Ihminen, jolla on ollut mielenterveysongelmia ja on kuntoutumassa niistä (taas vaihteeksi).

Etenkin julkisuudessa nostetaan usein esille tarinoita ihmisistä, jotka ovat jossain vaiheessa elämäänsä kärsineet mielenterveysongelmista, esimerkiksi masennuksesta, ja sen jälkeen Fenix-linnun lailla nousseet tuhkasta ja selättäneet sairautensa. Parantuneensa. On syöty pahimman hetken aikaa lääkkeitä ja käyty ehkä terapiassa. Sairauden ja siitä parantumisen myötä elämään on tullut ihan uusi asenne ja voimavarat. Mieli on jälleen terve.

Se on hienoa. Olen vilpittömästi iloinen joka ikisen ihmisen puolesta, joka on parantunut masennuksesta. Ja mitä suoraviivaisemmin ja nopeammin sen prosessin on onnistunut läpikäymään, niin sitä parempi. En toivo sitä mustaa pohjalleen väkivaltaisesti imevää kuoppaa kenellekään. 

Nuo parantumistarinat ovat kuitenkin hyvin samanlaisia mediassa usein nähtyjen laihdutustarinoiden kanssa. Kertomisen arvoista on vain sankarillinen onnistuminen. Entisen huonon ja sairaan minän ja ongelmien jääminen menneisyyteen. ”Ja vihdoin kaikki on hyvin”, kuten Unelmahäissäkin tavataan sanoa. 

Itse toivoisin, että puhuttaisiin enemmän myös niistä tarinoista, joissa sieltä kuopan pohjalta koitetaan kiivetä ylös kerta toisensa jälkeen. Toki masennus voi iskeä elämässä ihan kertarysäyksenä vaikka jonkin raskaan elämäntilanteen yhteydessä ja se jää siihen yhteen kertaan.

Mutta paljon on myös meitä, joiden olkapäälle musta korppi ilmestyy kerta toisensa jälkeen. Kutsumatta ja yllättäen se lehahtaa takavasemmalta ja lyöttäytyy matkaan vaikka olit jo luullut sen menneen. Mitä useammin tuttu kuokkavieras saapuu, sitä vähemmäksi käy usko siihen, että masennuksesta pääsisi koskaan lopullisesti eroon.

Ja ei kaikki meistä pääsekään. Masennus voi olla toistuvaa ja se voi myös kroonistua. Silloin ei ole sankarillisia parantumistarinoita kerrottavana. Käytettävissä ei ole ehkä edes sairastamiseen usein liitetty verbi ’taistella’. On mieli, jonka terveyden kanssa joutuu tasapainoilemaan kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Joskus on helpompia jaksoja ja elämässä värejä. Toisinaan tunnelin päässä ei tunnu pilkahtavan valoa. 

Mutta sekin on elämää. Ja siihen elämään mahtuu myös onnistumisia ja oman elämän sankaruutta. Mielenterveys ei ole kenelläkään staattisen varma ja pysyvä asia, kuten ei fyysinen terveyskään. Toiset pysyvät paremmin terveinä, toisiin iskee sairaus ja useampikin. Joku paranee, toinen elää oireilun kanssa koko elämänsä.

Kuulostaa ehkä surulliselta. Mutta sitä se on, että aina sairaudet eivät ole voitettavissa ja selätettävissä. Joskus niiden kanssa on vain opittava elämään. Mutta se ei tarkoita, että kannattaisi luovuttaa. Vaikka masennus on itsellenikin toistuva seuralainen, niin tiedän yleensä kaiken mustan keskelläkin kokemukseni ansiosta, että välillä on myös helpompien aikojen vuoro.

Olitpa sitten ensikertalainen tai jo mielenterveysongelmien kanssa aiemmin paininut, niin muista aina, että pahan olon kanssa ei pidä jäädä yksin. Avaa suu, pyydä apua. Tai jos huomaat jonkun toisen voivan huonosti, kysy miten hän voi ja voisitko jotenkin auttaa.

Tänään 10.10. vietetään maailmanlaajuista mielenterveyspäivää. Tietoa mielenterveydestä ja ohjeita avun hakemiseen löydät mm. Mielenterveysseuran sivuilta.

Ps. Oma terapiani jatkuu. Samoin lääkitys. Venlafaxin 150 mg/pv on ystäväni.