03.01.2019

Posted at 22:33h in Yleinen by
0 Likes

 

Joko se olis aika käynnistää tämäkin vuosi? Niin täällä blogissa kuin elämässä ihan yleensäkin. On nimittäin nämä ekat päivät mennyt ihan täydessä muumio-moodissa. Olen lähinnä horrostanut himassa tekemättä yhtään mitään järkevää.

Huomenna olis kuitenkin parin viikon lomailun jälkeen tartuttava taas töihin hoitamalla parit kuvankäsittelyhommat ja setvimällä kuittihelvetti kirjanpitäjälle. Lauantaina sitten taas pitkästä aikaa kamera käteen. Enpäs muistakaan koska olisin viimeksi ollut yli kaksi viikkoa kuvaamatta. Mut teki kyllä hyvää niin päälle kuin kipeänä olleelle kädellekin.

Minulle vuoden vaihtuminen ei tarkoittanut mitään kummempia uudenvuodenlupauksia, mutta onhan tämä silti hyvä hetki aloittaa jotain uutta. Mä rakastan kaikkia nättejä muistikirjoja ja kalentereita, siitäkin huolimatta, että kalenterin käyttö on mulle haastavaa. Niinpä olenkin innoissani näistä loppuvuodesta tekemistäni hankinnoista.

Glitteristä ostettu vaaleanpunainen kalenteri/muistikirja pääsee mun bloggaamista koskevien muistiinpanojen paikaksi. Varsinaiset menot pidän sitten erillisessä kalenterissa, jossa on myös viikkonäkymät. Aloin jo listaamaan kaikkia niitä postausaiheita, jotka ovat jääneet viime kuukausien mylleryksessä toteuttamatta. 

En ole koskaan ollut kovinkaan pitkäjänteinen päiväkirjankirjoittaja. Monta olen etenkin nuoruudessani aloittanut, mutta ikinä sitä pitkään jaksanut jatkaa. Joulun alla kuitenkin Ateneumin museokaupassa tuli vastaan söpön näköinen One line a day -otsikolla kulkeva viiden vuoden päiväkirja. Siinä on tuollainen muutaman rivin mittainen tila kullekin päivälle laittaa muistiin fiiliksiään. Täytyy kiteyttää vain tärkein.

Tuo viiden vuoden konsepti tuntui tässä kohti jotenkin lohdulliselta ja toiveikkaalta. Ajattelin päiväkirjaa katsoessani, että jos tuon kirjan täyteen kirjoitan, niin siihen on ihan pakko jo mahtua hyviäkin fiiliksiä ja onnellisia aikoja. Onhan? Toivoisin, että kun vuoden päästä kirjoitan järjestyksessään toisen merkinnän tuolle tammikuun 1. päivän sivulle, olisi siinä jo aivan eri tunnelma kuin 1.1.2019 kirjoitetuilla synkillä riveillä. 

Moni kyseli jo instassa tuon päiväkirjan perään, niin osaan sanoa, että Ateneumin museokaupan lisäksi samaa löytyy ainakin Rosebud-kirjakaupoista. Ja samantyyppisiä monestakin kirjakaupasta, netissä esim Adlibris näytti myyvän useampaakin. 

Muutaman päivittäisen päiväkirjarivin ohella toinen hieman isompi projekti onkin sitten tämä listaprojekti. Moorea Sealin 52 listaa onnellisuuteen osui sisälläni samaan surkeaan paremmasta haaveilevaan olentoon kuin päiväkirjakin. Pahassa olossa sitä takertuu kaikenlaiseen vähän hömppäänkin, jopa positiivisiin horoskooppeihin! 😀

Kirjassa on listatehtävä vuoden jokaiselle viikolle. Nyt ensimmäisellä viikolla tulisi miettiä asioita, jotka tekevät onnelliseksi juuri nyt. Myöhemmin vuorossa on mm. ”asiat joissa olen todella hyvä”, ”suurimmat kohteliaisuudet ja kauneimmat sanat, jotka olen saanut”, ”ihmiset jotka tekevät minut onnelliseksi” ja paljon muita aiheita joita pohtiessa pitäisi muistua mieleen elämän pienet hyvät asiat.

Kirja on kaunis ja sen huokoinen paperi tuntuu ihanalta, joten sitä on ilo katsella ja pidellä kätösissään matkalla onnellisuuteen.

Innostuin lista.ajatuksesta itse asiassa siinä määrin, että kävin ostamassa tänään myös Sealin toisen samankaltaisen opuksen nimeltä 52 listan projekti. Tästä tulee siis listojen vuosi!

Kirjat maksoivatt ainakin Suomalaisessa kirjakaupassa n. 18 €/kpl ja niitä on saatavilla laajasti niin nettikirjakaupoista kuin monista kivijaloistakin. Prismassakin taisin nähdä. Muiden listoja voi vakoilla instassa tunnisteilla #52weeksproject ja #52listsforhappiness.

Toivottavasti kaikkiin näihin kansiin eksyy edes hieman hyvää mieltä!


10.10.2018

Posted at 14:04h in Yleinen by
0 Likes

Mielenterveyskuntoutuja. Onpa kyllä jotenkin ankea sanahirviö. Mutta sellainen minäkin kuitenkin olen. Ihminen, jolla on ollut mielenterveysongelmia ja on kuntoutumassa niistä (taas vaihteeksi).

Etenkin julkisuudessa nostetaan usein esille tarinoita ihmisistä, jotka ovat jossain vaiheessa elämäänsä kärsineet mielenterveysongelmista, esimerkiksi masennuksesta, ja sen jälkeen Fenix-linnun lailla nousseet tuhkasta ja selättäneet sairautensa. Parantuneensa. On syöty pahimman hetken aikaa lääkkeitä ja käyty ehkä terapiassa. Sairauden ja siitä parantumisen myötä elämään on tullut ihan uusi asenne ja voimavarat. Mieli on jälleen terve.

Se on hienoa. Olen vilpittömästi iloinen joka ikisen ihmisen puolesta, joka on parantunut masennuksesta. Ja mitä suoraviivaisemmin ja nopeammin sen prosessin on onnistunut läpikäymään, niin sitä parempi. En toivo sitä mustaa pohjalleen väkivaltaisesti imevää kuoppaa kenellekään. 

Nuo parantumistarinat ovat kuitenkin hyvin samanlaisia mediassa usein nähtyjen laihdutustarinoiden kanssa. Kertomisen arvoista on vain sankarillinen onnistuminen. Entisen huonon ja sairaan minän ja ongelmien jääminen menneisyyteen. ”Ja vihdoin kaikki on hyvin”, kuten Unelmahäissäkin tavataan sanoa. 

Itse toivoisin, että puhuttaisiin enemmän myös niistä tarinoista, joissa sieltä kuopan pohjalta koitetaan kiivetä ylös kerta toisensa jälkeen. Toki masennus voi iskeä elämässä ihan kertarysäyksenä vaikka jonkin raskaan elämäntilanteen yhteydessä ja se jää siihen yhteen kertaan.

Mutta paljon on myös meitä, joiden olkapäälle musta korppi ilmestyy kerta toisensa jälkeen. Kutsumatta ja yllättäen se lehahtaa takavasemmalta ja lyöttäytyy matkaan vaikka olit jo luullut sen menneen. Mitä useammin tuttu kuokkavieras saapuu, sitä vähemmäksi käy usko siihen, että masennuksesta pääsisi koskaan lopullisesti eroon.

Ja ei kaikki meistä pääsekään. Masennus voi olla toistuvaa ja se voi myös kroonistua. Silloin ei ole sankarillisia parantumistarinoita kerrottavana. Käytettävissä ei ole ehkä edes sairastamiseen usein liitetty verbi ’taistella’. On mieli, jonka terveyden kanssa joutuu tasapainoilemaan kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Joskus on helpompia jaksoja ja elämässä värejä. Toisinaan tunnelin päässä ei tunnu pilkahtavan valoa. 

Mutta sekin on elämää. Ja siihen elämään mahtuu myös onnistumisia ja oman elämän sankaruutta. Mielenterveys ei ole kenelläkään staattisen varma ja pysyvä asia, kuten ei fyysinen terveyskään. Toiset pysyvät paremmin terveinä, toisiin iskee sairaus ja useampikin. Joku paranee, toinen elää oireilun kanssa koko elämänsä.

Kuulostaa ehkä surulliselta. Mutta sitä se on, että aina sairaudet eivät ole voitettavissa ja selätettävissä. Joskus niiden kanssa on vain opittava elämään. Mutta se ei tarkoita, että kannattaisi luovuttaa. Vaikka masennus on itsellenikin toistuva seuralainen, niin tiedän yleensä kaiken mustan keskelläkin kokemukseni ansiosta, että välillä on myös helpompien aikojen vuoro.

Olitpa sitten ensikertalainen tai jo mielenterveysongelmien kanssa aiemmin paininut, niin muista aina, että pahan olon kanssa ei pidä jäädä yksin. Avaa suu, pyydä apua. Tai jos huomaat jonkun toisen voivan huonosti, kysy miten hän voi ja voisitko jotenkin auttaa.

Tänään 10.10. vietetään maailmanlaajuista mielenterveyspäivää. Tietoa mielenterveydestä ja ohjeita avun hakemiseen löydät mm. Mielenterveysseuran sivuilta.

Ps. Oma terapiani jatkuu. Samoin lääkitys. Venlafaxin 150 mg/pv on ystäväni.


19.08.2018

Posted at 19:54h in Yleinen by
0 Likes

 

Puhuttiin viime tapaamisella mun terapeutin kanssa mm. siitä miten usein mä valitsen yksin kotiin jäämisen sen sijaan, että näkisin kavereita, osallistuisin tapahtumiin tai vaikka matkustaisin. Tavallaan torppaan itseltäni monta mahdollisuutta iloon ajattelemalla etukäteen, että en kuitenkaan viihdy. Koen turvallisemmaksi ja helpommaksi valinnaksi jäädä suosiolla yksin. En anna itselleni tilaisuutta yllättyä iloisesti, kun jossain menoissa sattuisikin olemaan hauskaa.

Tuskailinkin siellä mm. sitä, että olin lupautunut mukaan toimituksemme Mölkky-joukkueeseen tänä viikonloppuna Porissa pidettyihin MM-kilpailuihin. Sanoin terapeutille, että ”en tajua miksi lupauduin, senkin ajan voisi olla rauhassa kotona ja vaikka nukkua”. 

Sillä tuo se ajatusmaailmani on ollut hyvin pitkään. Että kun mikään ei tunnu oikein hyvältä, niin mieluummin nukkuisin. Teen työt ja muuta pakolliset hommat, mutta ne hoidettuani haluaisin yleensä vain paeta peiton alle. Unessa, tai edes puolittaisessa horroksessa on turvallista ja pääsee pakenemaan päätään.

Eilen sitten kuitenkin suuntasin Mölkky-hommiin ennakkoluuloistani huolimatta. Ja onneksi niin tein. Päivä osoittautui todellakin hauskemmaksi kuin olin odottanut. Innostuin jopa panostamaan peliasuuni siinä määrin, että kävin hankkimassa pelipaidan, lyhyiden shortsien ja vaaleanpunaisten Reinojeni kaveriksi vielä pelipaidan väriin sointuvat pitkät futissukat. Olinkin peliasuuni erittäin tyytyväinen. 😀

Menestystä ei tullut, mutta kyllä ne pelit vei meidänkin tiimin pikku hiljaa mukanaan ja parannettiin suoristuksiamme päivän mittaan. Meidän lohkossa oli kansainvälinen meininki ja otimmekin reippaasti turpaan niin japanilaisilta, ranskalaisilta kuin virolaisiltakin. Mutta yksi voittokin sentään napattiin ja siitä jaksettiin iloita kuin oltaisiin voitettu mestaruus.

Niin kovasti kuin olinkin ajatellut tällaista pitkää päivää isoissa ihmisjoukoissa väsyttäväksi, niin jatkoin silti pelien jälkeen iltaa tiimin kanssa vielä jälkikemuihinkin. Tämän päivän hetkellinen päänsärky sanoi, että kaikkia drinkkilippuja ei olisi tarvinnut ehkä käyttää, mutta toisaalta olen iloinen, että pitkästä aikaa lähdin porukan mukaan enkä vain suunnannut kotisohvalle heti kun tilaisuus koittaa. Mulla oli työkavereiden kanssa tosi hauska päivä. Sellainen joka ehdottomasti kannatti kokea sen sijaan, että olisin viettänyt taas aikaani yksin.

housut – Pola, Tokmanni / pusero – Tuloni / kengät – Minna Parikka (2nd hand) / laukku – Tiger of Sweden / aurinkolasit – Le Specs

Seuraavalla tapaamisella lupasin terapeutille kertoa millaisin fiiliksin viikonloppuani vietin. Mietitään sitä, että olisiko omalle mielialalle kuitenkin parempi aina toisinaan sanoa kyllä kuin kieltäytyä. Sillä ainahan voi lähteä kesken pois, jos ei viihdy. Mutta toisinaan sitä voikin yllättyä iloisesti ja viihtyä, vaikka etukäteen muuta kuvittelisikin.

Mun masennuksenhoitovinkki itselleni (ja toki muillekin) onkin siis, että yritän edes silloin tällöin tarttua kutsuihin ja ehdotuksiin ja tavata ihmisiä, mennä mukaan sen yksinmurjottamisen sijaan. 

Kuvien asun mä vaihdoin eilen päälleni pelien jälkeen. Kuitenkin sillä erotuksella, että eilen jalassa oli valkoiset tennarit. Tänään suuntasin darrapizaalle samassa asussa, mutta nuo puput jalassa. Huiveista ei vieläkään pääse eroon, sillä marsut jatkavat kasvamistaan. Pitää kysyä olisko tuolla miehellä tänään mahdollisuus ajella mun tukka vai vapiseeko käsi liikaa.. 😀