Eilen se taas iski. Sairastumisen pelko. Olen kirjoittanut aiheesta ennenkin, mutta jälleen kerran tuntuu siltä, että ajatusten uloskirjoittaminen voisi tehdä hyvää ja saada sisällä puristavaa ahdistuksen tunnetta helpottamaan.

Sairastin siis kymmenisen vuotta sitten parin vuoden ajan kaikenmoista syiden jäätyä kuitenkin mysteeriksi. Epäiltyjen listalla olivat mm. nivelreuma, borrelioosi, kihti, ehlers danlos, colitis ulcerosa, chronin tauti ja ties vaikka mitä muuta. Oireilin pahasti siis sekä nivelillä että suolistolla. 

(Samaan syssyyn mahtui sitten vielä endometrioosi ja ylimääräinen kohtu, mutta ne nyt eivät todennäköisesti liittyneet millään tavalla noihin mysteerioireisiin. Kunhan nyt vaan iskivät kaikki vaivat yhtä aikaa)

Sitä kipuhelvettiä ja kaikkea kokemaani on vaikea kuvailla, kun ei voi vaan sanoa, että "mulla oli se ja se sairaus". Ei, kun mulla oli jotain mille ei keksitty syytä, jotain minkä sanottiin olevan mahdollisesti "alkusoittoa jollekin, mikä iskee todella vasta joskus myöhemmin". Tuo erään lääkärin lausahdus on jäänyt takiaisen lailla takaraivooni kummittelemaan. Mä olen siitä saakka elänyt sisälläni ajatus, että tielleni on tulossa vielä jokin ikävä sairaus.

Mä käsittelin sairastamistani henkisesti vielä monta vuotta oireiden helpottamisen jälkeen ja se oli yksi isoista teemoista myös mun terapiassa. Aktiivisesta sairastumisen pelosta olen päässyt, mutta tiettyjen kipujen välittömästi aiheuttama kauhu ja ahdistus ovat sitä luokkaa, että en selkeästikään ole päässyt asiasta edelleenkään yli.

Eilen ja tänään mulla on kipuillut oikean puolen päkiä ja rystysnivelet. Myös leukanivel tuntuu aralta, samoin oikea ranne. Eli ihan just ne samat nivelet mistä kaikki alkoi silloin vuosikymmen sittenkin. Jos kipeitä niveliä olisi vain yksi, pystyisin vielä laittamaan sen vain jonkun rasituksen piikkiin, enkä panikoisi, mutta tämä useamman nivelen samankaltainen aristus ja kipu samaan aikaan pistää hälytyskellot täysille. 

On tässä vuosien aikana toki ollut näitä hetkellisiä kipuiluja ennenkin ja ne ovat olleet ohimenevää. Mutta silti taas pelottaa, että mitä jos se ei tällä kertaa menekään ohi, vaan pahenee. 

Ja sitten tässä on vielä sekin aspekti, että mua ahdistaa tää mun ahdistus. Tein vuosikausia töitä taistellakseni masennusta ja ahdistuneisuutta vastaan ja koen päässeni monella tapaa mieleni herraksi. Ja nyt sitten kovan ahdistuksen tunteen iskiessä mä koen jonkinlaista epäonnistumisen tunnetta.

Ikään kuin ottaisin kaikessa takapakkia, kun en pystykään nielemään pois kurkussa vaanivaa suurta palaa, ja huomaan koko vartaloni jännittyvän epämääräisen möykyn ympärille. Paikoillaan olo tuntuu vaikealle enkä tiedä mitä voisin tehdä helpottaakseni oloani. 

Niin se on ihminen psykofyysinen kokonaisuus, että tässäkään tilanteessa en edes pysty määrittelemään kumpi asia mulle aiheuttaa pahemman olon ja pelot; fyysiset kivut vaiko mielenliikkeet.

Oikeastaan tämä olosta ja tunteista kirjoittaminen on ainoa asia minkä voin tässä tilanteessa nyt tehdä. Ja sitten voin vaan odottaa menevätkö kivut ohi yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin vai jatkuvatko riittävän kauan, että koen voivani mennä asian kanssa lääkäriin. Mutta en aio jäädä yksin ahdistukseni ja pelkoni kanssa pyörimään, vaan sanon sen heti ääneen. Siten minusta tuntuu, että saan siitä möykystä otteen eikä se minusta.

PS. Tein ihan erillisen avainsanan mielenterveys-asioille. Kun on nyt tullut niitäkin aiheita täällä toisinaan vatvottua.


Ei siitä ole kuin pari viikkoa, kun kirjoittelin mulla olevan todella onnellinen olo, mutta nyt on vähän eri ääni kellossa. Tai siis, miten tän nyt muotoilisi..Kaikki on edelleen ihan samalla tolalla elämässä kuin silloinkin. Mitään ikävää ei ole sattunut. Mutta olen ollut nyt suunnilleen viimeisen viikon ajan ihan sellaisella tuulella, että tekis mieli vaan näytellä keskaria ihan kaikelle ja kaikille. Eniten kuitenkin ehkä ihan vaan itselle.

Ärsyttää arki, tympii kaikki ihmiset, tuntuu että duunit ei suju, pää lyö tyhjää. Tuijotin äsken kaupassa korttimaksupäätettä helvetillisen pitkän tovin enkä vaan ymmärtänyt mitä siinä lukee. (Syötä pin-koodi, se sanoi). Eilen istuin yksin syömässä ja läheisessä pöydässä oli neljän nuoren aikuisen porukka viettämässä aikaa ja mun eka ajatus oli, että "ai kauhee, jos pitäis olla tolleen ihmisten seurassa ihan muuten vaan, ajankuluksi!" Oma inhoreaktio vapaa-ajan sosiaalista kanssakäymistä kohtaan oli niin pöljä, että alkoi jo melkein naurattamaan. Mutta kun siltä musta just nyt tuntuu, että ei yhtään jaksais olla ihmisten kanssa enempää kuin on pakko.

Ihan samalla tavalla kuin mun vuosien takaiset pahat fyysiset sairastamiset ovat jättäneet muhun esimerkiksi tiettyjen paikojen kipuihin liittyviä voimakkaita pelkoja (säikyn heti ihan hirvittävästi jos esim peukalonivel kipeytyy, pelkään sen tarkottavan välittömästi pahaa sairastumista) on mun masennustausta saanut aikaan samaa. Tiedän, että mielialan on ihan normaalia elämässä vaihdella ja, että toisinaan nyt vaan on vähän takkuisempaa ja tympeämpää kuin muulloin. Kuitenkin tuosta tiedosta huolimatta iskee mielialan pienenkin laskun seurauksena mieleen pelko, että mitä jos tästä alkaa taas liukas alamäki. 

Viime päivinä olenkin aktiivisesti yrittänyt tulkita tuntemuksiani, miettiä asioita realistisesti ja puhua itselleni rauhoittavasti. "Veera, on ihan normaalia väsyä, kun tekee tosi paljon töitä ja reissaa. Ja kun on väsynyt, on ihan tavallista, että pinna tuntuu kireältä ja pikku asiatkin alkaa tympimään. Jos kuitenkin mietit ihan tosissaan, niin mikään konkreettinen asia ei ole muuttunut huonommaksi, vain omat tunteet.  Ja muistathan Veera, että tunteisiin ei tarvitse jäädä kiinni, vaan niiden voi vain antaa vierailla hetken ja niihin voi itse vaikuttaa. Ja ennen kaikkea muistathan, että on tässä selvitty ihan oikeastikin paskoista tilanteista!"

Ei kai tähän negatiivisen fiiliksen ryöppyyn ole tosiaan mitään muuta syytä kuin se, että mä oon ihan hiton väsynyt. Tulee esimerkiksi tää reissaaminen ja toistuva laukun pakkaaminen ja purkaminen jo ihan korvista ulos. Yksinkertaisesti taidan vaan olla loman ja nollauksen tarpeessa. Aika yleinen ja tunnistettava fiilis varmaankin?

 

Kuvassa jäätelöpurkki, jonka äsken nappasin lähi Alepan pakastehyllystä ihan vaan puhtaasti hetkellinen sokerihuuman tuoma lohtu mielessäni. Niin ihanan kliseistä. 

Mutta kaipa se on tosiaan tuo menneiden mustien aikojen jättämä pelko, joka mulle tekee tällaisesta mielialan notkahduksesta jotenkin normaalia isomman asian. Olen nyt saanut elää niin pitkään todella hyvän ja onnellisen fiiliksen vallassa, että olen jo vähän ehtinyt unohtaa millaiselta takkuamiselta elämä voi välillä tuntua ihan ilman sen kummempaa syytäkään. Olen ikään kuin taas uppoutunut siihen valheelliseen kuvitelmaan, että minä jaksan ja pystyn ja kykenen aina vaan ilman taukoja. Ja se, jos mikä on vaarallista, jos ei tajua omia rajojaan.

Väsymys, vitutus ja kiristynyt pinna ovat siis luonnollisia merkkejä, että nyt vois olla hyvä aika ottaa hetki iisisiti ja olla vaikka tekemättä yhtään mitään. Mun terapian loppumisesta on pian jo kaksi vuotta, mutta huomaan, että sen alulle pistämä ajatustyö, opettelu ja oivallukset jatkuvat edelleen. Nytkin on ihan selkeästi menossa prosessi, jossa mä koitan opetella että millaiset tunteet ja tunteiden vaihtelut ovat normaaleita ja ihan terveeseen elämään kuuluvia. Kun mieli on pitkään ollut sairas, on uuden terveemmän minän tuntemukset toisinaan hämmentäviä.

Ajatusten ulos kirjoittaminen tuntuu auttavan jälleen. Soitin ennen postauksen aloittamista miehelleni ja ystävälleni ja ihan suoraan sanottuna vaan kitisin. Halusin vaan päästä jollekin kertomaan mitkä kaikkia asiat nyt ärsyttää ja miten paljon kaikki just nyt tympii. Ja yhtenä pääkohtana oli se, että olin itselleni vihainen siitä, että olen negatiivisella tuulella. Mutta nyt kirjoitettuani ulos tunteeni, pelkoni ja saatuani aikaan pientä analyysiäkin, ei korvistani nouse enää lainkaan niin paljon savua ja pystyn olemaan jo itsellenikin hieman armollisempi. Nää tunteet on ihan ok!

Mä voisin jatkaa tätä itseni terapioimista nyt sillä, että kirjoitan listat asioista joista olen tällä hetkellä onnellinen ja sitten listan asioista jotka huolettaa. Sitten jaan ne huolettavat asiat vielä kategorioihin "näihin voin itse vaikuttaa" ja "näihin en voi itse vaikuttaa". Siinä on taas sopivasti reality checkiä, jotta voi alkaa taas ajattelemaan iloisemmin ja häätämään huolia. Ja mitä tähän väsymykseen tulee, niin parin viikon päästä pitäis jo olla vähän vapaatakin luvassa. Kyllä tää taas tästä. Kai.

Jos entisen masentuneen mielenliikkeet kiinnostaa, mutta et ole aiheeseen tässä blogissa aiemmin törmännyt, niin lukaise vaikka nämä pari postausta: Kerran masentunut, aina masentunut? ja Milloin on oikea hetki lopettaa mielialalääkkeet?

PS. Se on muuten just nyt mielenterveysviikko meneillään! Ihan siis ajankohtainen aihe. Huomenna pitänee sitten kirjoittaa aiheesta tissit, koska on myös #tissiviikko

 

 


Aina reseptiä uusiessani mä hetken aikaa mietin, että joko mä kohta uskaltaisin luopua lääkkeistäni kokonaan. Päässä risteilee perusteluja puolesta ja vastaan.

– Tilanne on jo pitkään ollut hyvä ja tasainen. Annokseni on niin pieni, että pärjäisin varmaan ilmankin. Mutta entä jos olo huononee heti kun olen lopettanut? Ehkä pimeä syksy tai talvi ei ole paras hetki lopettamiselle. Nyt on liikaa muutoksia elämässä, odotan mieluummin rauhallisempaa jaksoa elämässä.

Vielä ei siis rohkeus ole riittänyt, vaan mielialalääke on edelleen tärkein asia aamulla, kuten se on ollut jo vuosia. Se on tärkein siksi, että toisin kuin muut päivittäiset lääkkeeni, niin Venlafaxin muistuttaa sen unohtamisesta viimeistään iltapäivällä. Vaikka annos on pieni (37,5 mg), saan vierotusoireita viimeistään siinä vaiheessa, kun edellisen lääkkeen otosta on 30 tuntia. Päätä alkaa särkeä ja jos en pian ota lääkettä, tulee kohta mukaan pienet sähköiskumaiset tunteet päässä ja sormien kihelmöinti.

Näin pienellä annoksella vierotusoireet ovat vielä kestettävissä, mutta minulla on kokemusta myös pahemmasta. Vuosia sitten, kun lääkkeeni vaihdettiin toiseen ja tämän lääkkeen annos (isompi annos tuolloin) ajettiin alas liian nopeasti, koin jotakin todella pelottavaa. Päänsärky, sähköiskut, tasapainon häiriöt ja lopulta niin kova kihelmöinti ja paineen tunne sekä käsissä että jaloissa, että ilmoitin kotona Tommille, että minun olisi nyt viillettävä veitsellä auki kämmenet ja jalkapohjat, jotta niissä oleva paine helpottaisi. Se tuntui siinä kohtaa omassa päässäni aivan täysin loogiselta ja järkevältä toimelta. En siis mitenkään halunnut satuttaa itseäni, vaan ajattelin helpottavani oloani. Onneksi Tommi oli vierellä ja auttoi kestämään vierotusoireiden pahimmat hetket välillä jopa pitelemällä minua kiinni raajoista, etten raapisi itseäni ja silittelemällä ja rauhoittelemalla. 

Tiedän, että mitään noin pahaa ei enää olisi odotettavissa, jos pikku hiljaa hitaasti jättäisin lääkkeen pois, mutta silti lopettaminen pelottaa. Se ei tietenkään aiheuta ahdistusta ainoastaan eikä pääosin noiden vierotusoireiden takia, vaan eniten mietityttää oma pää ja pärjääminen. Kun mielialalääke on vuosikausia ollut ihan oleellinen osa pinnalla pysymistä, on ajatus tuon "pelastusrenkaan" poisheittämisestä pelottava. Mietin, että olenko jotenkin erilainen lääkkeen kanssa kuin olisin sitä ilman. 

Tiedän, että olen tehnyt tärkeimmän työn pääni kanssa käydessäni muutaman vuoden terapian. Ymmärrän, että mikään siellä oppimani asia ei lähde minun päästäni pois, vaikka lopettaisin lääkkeen. Kaikki oppimani työkalut elämän hallintaa varten pysyisivät minulla edelleen. Osaan tunnistaa koska olen vaarassa luisua huonompiin oloihin ja pystyn reagoimaan asiaan eri tavalla kuin nuorempana. Kykenen esittämään itselleni kysymyksiä joiden avulla voin mahdollisesti ohittaa ahdistavan tunteen ja järkeillä tilanteen realismin avulla sen sijaan, että antaisin ahdistuksen kasvaa.

Minä olen aivan erilainen ihminen sisältä nyt verrattuna siihen mitä olen ollut silloin, kun lääkkeet todellakin olivat tärkeät toimintakyvyn kannalta. Miksi siis en vieläkään uskalla luottaa itseeni ja pärjäämiseeni ihan täysin ilman tuon vähäisen lääkeannoksen apua?

Toisaalta ajattelen, että tuo nykyinen annos on niin pieni, että se tuskin hirveästi muuttaa tunne-elämääni verrattuna lääkkeettömyyteen. Mutta sitten toisaalta taas pelkään, että mitä jos lääkken lopetettuani saankin huomata vaikutuksen olleen suuri. Tuntuu siis, että viimeisistäkin milligrammoista luopuminen olisi kuin hyppy tuntemattomaan. Millainen minä siellä olisi? Saisinko takaisin kyvyn itkeä? Olisiko nauruni herkemmässä? Voimistuvaisitko värit vai olisiko suunta harmaaseen?

Paljon kysymyksiä, niitä mä täällä taas pyörittelen päässäni saatuani juuri uusittua reseptin taas 6 kk ajaksi. Eikä mulla ole oikein ketään keneltä kysyäkään. Ei ole enää hoitavaa lääkäriä eikä hoitosuhdetta näiden nuppiasioiden suhteen. Kun pari vuotta sitten viimeisen kerran tapasimme, sanoi hän, että voin itse päättää lääkkeiden lopettamisesta sitten kun joskus siltä tuntuu. Mutta sanoi myös, että ei tästä pienestä ylläpitoannoksesta minulle haittaakaan ole, että ei siitä lopettamisesta tarvitse stressiä ottaa. 

Eli omissa käsissä, tai päässä, on tämä asia. Ja kuten edeltä luitte, se ei ole lainkaan yksiselitteistä.

Kommenttiboksi on avoinna vertaiskokemuksille!