Aina reseptiä uusiessani mä hetken aikaa mietin, että joko mä kohta uskaltaisin luopua lääkkeistäni kokonaan. Päässä risteilee perusteluja puolesta ja vastaan.

– Tilanne on jo pitkään ollut hyvä ja tasainen. Annokseni on niin pieni, että pärjäisin varmaan ilmankin. Mutta entä jos olo huononee heti kun olen lopettanut? Ehkä pimeä syksy tai talvi ei ole paras hetki lopettamiselle. Nyt on liikaa muutoksia elämässä, odotan mieluummin rauhallisempaa jaksoa elämässä.

Vielä ei siis rohkeus ole riittänyt, vaan mielialalääke on edelleen tärkein asia aamulla, kuten se on ollut jo vuosia. Se on tärkein siksi, että toisin kuin muut päivittäiset lääkkeeni, niin Venlafaxin muistuttaa sen unohtamisesta viimeistään iltapäivällä. Vaikka annos on pieni (37,5 mg), saan vierotusoireita viimeistään siinä vaiheessa, kun edellisen lääkkeen otosta on 30 tuntia. Päätä alkaa särkeä ja jos en pian ota lääkettä, tulee kohta mukaan pienet sähköiskumaiset tunteet päässä ja sormien kihelmöinti.

Näin pienellä annoksella vierotusoireet ovat vielä kestettävissä, mutta minulla on kokemusta myös pahemmasta. Vuosia sitten, kun lääkkeeni vaihdettiin toiseen ja tämän lääkkeen annos (isompi annos tuolloin) ajettiin alas liian nopeasti, koin jotakin todella pelottavaa. Päänsärky, sähköiskut, tasapainon häiriöt ja lopulta niin kova kihelmöinti ja paineen tunne sekä käsissä että jaloissa, että ilmoitin kotona Tommille, että minun olisi nyt viillettävä veitsellä auki kämmenet ja jalkapohjat, jotta niissä oleva paine helpottaisi. Se tuntui siinä kohtaa omassa päässäni aivan täysin loogiselta ja järkevältä toimelta. En siis mitenkään halunnut satuttaa itseäni, vaan ajattelin helpottavani oloani. Onneksi Tommi oli vierellä ja auttoi kestämään vierotusoireiden pahimmat hetket välillä jopa pitelemällä minua kiinni raajoista, etten raapisi itseäni ja silittelemällä ja rauhoittelemalla. 

Tiedän, että mitään noin pahaa ei enää olisi odotettavissa, jos pikku hiljaa hitaasti jättäisin lääkkeen pois, mutta silti lopettaminen pelottaa. Se ei tietenkään aiheuta ahdistusta ainoastaan eikä pääosin noiden vierotusoireiden takia, vaan eniten mietityttää oma pää ja pärjääminen. Kun mielialalääke on vuosikausia ollut ihan oleellinen osa pinnalla pysymistä, on ajatus tuon "pelastusrenkaan" poisheittämisestä pelottava. Mietin, että olenko jotenkin erilainen lääkkeen kanssa kuin olisin sitä ilman. 

Tiedän, että olen tehnyt tärkeimmän työn pääni kanssa käydessäni muutaman vuoden terapian. Ymmärrän, että mikään siellä oppimani asia ei lähde minun päästäni pois, vaikka lopettaisin lääkkeen. Kaikki oppimani työkalut elämän hallintaa varten pysyisivät minulla edelleen. Osaan tunnistaa koska olen vaarassa luisua huonompiin oloihin ja pystyn reagoimaan asiaan eri tavalla kuin nuorempana. Kykenen esittämään itselleni kysymyksiä joiden avulla voin mahdollisesti ohittaa ahdistavan tunteen ja järkeillä tilanteen realismin avulla sen sijaan, että antaisin ahdistuksen kasvaa.

Minä olen aivan erilainen ihminen sisältä nyt verrattuna siihen mitä olen ollut silloin, kun lääkkeet todellakin olivat tärkeät toimintakyvyn kannalta. Miksi siis en vieläkään uskalla luottaa itseeni ja pärjäämiseeni ihan täysin ilman tuon vähäisen lääkeannoksen apua?

Toisaalta ajattelen, että tuo nykyinen annos on niin pieni, että se tuskin hirveästi muuttaa tunne-elämääni verrattuna lääkkeettömyyteen. Mutta sitten toisaalta taas pelkään, että mitä jos lääkken lopetettuani saankin huomata vaikutuksen olleen suuri. Tuntuu siis, että viimeisistäkin milligrammoista luopuminen olisi kuin hyppy tuntemattomaan. Millainen minä siellä olisi? Saisinko takaisin kyvyn itkeä? Olisiko nauruni herkemmässä? Voimistuvaisitko värit vai olisiko suunta harmaaseen?

Paljon kysymyksiä, niitä mä täällä taas pyörittelen päässäni saatuani juuri uusittua reseptin taas 6 kk ajaksi. Eikä mulla ole oikein ketään keneltä kysyäkään. Ei ole enää hoitavaa lääkäriä eikä hoitosuhdetta näiden nuppiasioiden suhteen. Kun pari vuotta sitten viimeisen kerran tapasimme, sanoi hän, että voin itse päättää lääkkeiden lopettamisesta sitten kun joskus siltä tuntuu. Mutta sanoi myös, että ei tästä pienestä ylläpitoannoksesta minulle haittaakaan ole, että ei siitä lopettamisesta tarvitse stressiä ottaa. 

Eli omissa käsissä, tai päässä, on tämä asia. Ja kuten edeltä luitte, se ei ole lainkaan yksiselitteistä.

Kommenttiboksi on avoinna vertaiskokemuksille!


Niin hyvin kuin tää itse itsensä kuvaaminen muuten onnistuukin, niin kuvausmestat ja kuvakulmat vois olla vähän moninaisempia, jos ois joku ihminen kuvaamassa. Eli, samalla rappukäytävällä mennään taas kuten monta kertaa ennenkin!  Ja vaikka on kuinka tylsä kuvauspaikka, niin ittestäni tykkään niin hirmuisesti, että tukin tänkin postauksen taas ihan turhan monella kuvalla. Rätit kävis varmasti ilmi vähemmistäkin ruuduista, mutta kun itserakkaus.

Mulla on jostain syystä ollut viime päivät jotenkin alakuloisia ja aikaansaamattomia. Olen nukkunut pitkälle iltapäivään ja väistellyt velvollisuuksia. Blogiinkin olis monta juttua kirjoitettavana, mutta ei vaan tunnu lähtevän. Onko tää nyt sitä kevätmasennusta sitten? Kun syksyllä tulee pimeetä, niin masentaa, se valon vähyys ja kun keväällä aurinko alkaa paistaa, niin taas masentaa.

Entisenä masennuspotilaana mä olen aina tosi varpaillani, kun tulee tällaisia jaksoja. Pelkää, että onko tää nyt jotain oikeasti pahaa, lähteekö tästä syöksykierre vai olisko kyse kuitenkin ihan normaalista mielialojen ja tunnelmien vaihtelusta. Vaikka sanoin tuossa, että "entinen masennuspotilas", niin mä kyllä itse koen, että tietyllä tavalla mä olen sitä edelleen ja tulen olemaan. Tai siis en oo potilas, mutta ei se taipuvaisuus siihen mielen mustaan ole kadonnut mihinkään ja tiedostan masennuksen uusiutumisen riskit. 

Terapiavuosien ansiosta mä olen kuitenkin niin paljon paremmin selvillä siitä kuka ja millainen mä olen, miten mä asioihin reagoin ja mikä on omalla kohdallani normaalia, että koen olevani aika tyynillä vesillä. Ehdottomasti suurin ja tärkein muutos ja oppi, joka on parantanut elämänlaatuani ja mielenterveyttäni, on ollut se, kun tajusin, ettei mun tarvii koittaa miellyttää muita ihmisiä oman oloni kustannuksella. Sanoin itelleni, että on enemmän kuin ok olla itsekäs ja yrittää miellyttää suurimmaksi osaksi itseään. Ei se tarkoita mitään kusipäisyyttä tai sitä ettei ota muita huomioon, mutta sitä, että jos meinaa voimavarat loppua, niin silloin pitää miettiä eka itseä ja vasta sitten muita.

Se on tarkoittanut itselläni esimerkiksi sosiaalisen elämän vähentämistä. Viihdyn yksin ja tarvitsen yksinoloa paljon ja usein. Nuorempana mietin enemmän, että loukkaantuuko joku jos kieltäydyn vaikka juhlakutsusta tai muusta ehdotetusta yhteisestä toiminnasta, nykyään mietin, että se loukkaantuminen on ihan sen toisen ihmisen omalla vastuulla ja jään ihan iisisti himaan, jos tuntuu, et mut tekee onnellisemmaksi yksinolo kuin kemuissa minglailu. 

Iloisen näköiset asukuvat ja mä jauhan jotain masisjuttuja. Kai tämä on mun keino laittaa asiat perspektiiviin, kun muistuttelen näin kirjallisesti itseäni, että kaikki on hyvin, enemmän kuin hyvin. On ihan normaalia tuntea olonsa välillä stressaantuneemmaksi ja alakuloisemmaksi. Se ei vielä tarkoita, että pää lähtee raiteiltaan.

Mut mulla on vieläkin vähän sopeutuminen menossa tähän nykyiseen tunne"ilmastooni". Mä ehdin elää niin kauan sellaisesta huolten, murheiden, stressin ja epävarmuuksien täyttämää elämää, että en ole oikein vieläkään täysin käsittänyt sitä miten kaikki on muutamassa vuodessa muuttunut. On ollut esimerkiksi jännä huomata, että enhän minä olekaan yhtään niin negatiivinen ja pessimisti luonteeltani kuin pitkään kuvittelin. Se olikin ehkä vaan sairauden ja väsymyksen aiheuttamaa näköalattomuutta. Nykyinen minä on edelleenkin ennemmin realisti kuin yltiöpositiivinen, mutta nykyään näen asiat enemmän mahdollisuuksina kuin varmoina epäonnistumisen paikkoina.

hame-H&M/t-paita-Cubus/takkiasia-Seppälä/laukku ja kengät-Vagabond/korvikset-Kirju/aurinkolasit-Le Specs

Ehkäpä tähän hönttiin oloon auttaa vähän se, kun alan valmistelemaan esitystäni perjantaiksi. Mut on kutsuttu yhteen koulutukseen pitämään eräänlainen inspiraatiopuheenvuoro. Mietin aluksi, että mitä ihmettä ja miksi minä, mutta kun asiasta kutsujan kanssa keskusteltiin asia valkeni minulle ja mun pää on jo ihan täynnä omia oivalluksia ja kokemuksia joita haluan tuolla jakaa. Aiheena siis mm. ennakkoluulottomuuden ja avoimuuden merkitys omalla free lancer -urallani. Näiden juttujen pyörittely saa mielen varmasti väkisinkin piristymään, kun muistuttelen jälleen kerran itseäni miten paljon paremmaksi asiat ovat työn sarallakin viime vuosina muuttuneet. Ei Veera mitään hätää, ei yhtään mitään hätää.

 

Ja kas näin se taas toimi! Aloitin marinalla "vää-vää" ja kirjoittelinkin itselleni paljon paremman mielen! Ja olihan toi asukin nyt aika kiva.

 


Siitä asti, kun sairastin sen hirmuisen sängynpohjalle vieneen flunssan kuun alussa, olen ollut aivan totaalisen uupunut. Mä vaan nukun ja nukun. Vedän kevyesti 12-15 tunnin yöunet, olen muutaman tunnin hereillä hoidellen päivälle aikataulutetut tehtävät ja kun pääsen takaisin kotiin vajoan taas unille. Olen viimeisen viikon aikana nukkunut keskimäärin 16-18 tuntia vuorokaudessa. Olen aina ollut ihan kova nukkumaan, mutta tää ei kyllä ole millään tasolla normaalia.

Tässähän on sitten ongelmana myös se, että viimeisetkin rippeet ruokarytmistä katoaa, myös ihan sellainen perusasia kuin juominen jää huonolle tolalle, kun vähäisenä hereilläoloaikana ei tule lipitettyä tarpeeksi vettä vuorokauden tarpeisiin ja sekin lisää väsymystä ja huonoa oloa. Olen siis melkoisessa huonon olon limbossa.

Tiedostan, että suureksi osaksi asiaan vaikutta tuo ulkona vellova pimeys. Vaikka kuinka laitan itselleni herätyksiä aamulle/aamupäivälle, niin mun kroppa on siinä täydessä pimeydessä ihan sitä mieltä, että ei ole mitään järkeä nousta ylös. Mä olen valveilla ne ajat kun mun on pakko, muulloin tunnen, että ei ole syytä olla hereillä. Kai tämä jotain kaamosväsymystä on. 

Kaamosväsymyksen ja -masennuksen hoidoksi suositellaan mm. ulkoilua, säännöllistä uni- ja ruokarytmiä, mutta entäs kun ei pääse edes siihen pisteeseen, että jaksais huolehtia tuollaisista? No sitten otetaan tekniikka avuksi ja katsotaan löytyisikö yöpöydälle mahtuvasta vekottimesta ensiapua, jotta pääsisi sitten tuonne ulkoilemiseen, hyvään unirytmiin sun muihin itsehoitokeinoihin saakka.

 

kuva: Philips

Kävin tänään ostamssa tuollaisen Philipsin Wake up Lightin. Anttilassa oli sopivasti Philipsin tuotteista -20% ale, joten tämä edullisin karvahattumalli maksoi alle 50 €. Olen toki lukenut, että ihan varsinainen kirkasvalolamppu olisi huomattavasti tehokkaampi, mutta ne olikin sitten jo huomattavast kalliimpia ja mielestäni jotenkin ahdistavia kirkkaudessaan. Liikaa kontrastia tähän todellisuuteen. Ei pysty. Niinpä siis kokeillaan tätä valon vaikutusta nyt ensin tällaisella herätysvalolla. 

Olen ainakin kuullut paljon kehuja näistä vehkeistä ja moni kaverinikin kertoo sarastusvalon helpottaneen aamujaan. Voi kun se auttaisi minuakin! Jos edes pikkuisen saisi huijattua näitä talviunisia aivojaan aamuisin kuvittelemaan, että maailmassa on pilkahdus valoa. 

Asentelen lampun yöpöydälleni tänään, pistän sen valaisemaan huomisaamuani ja toivon parasta. Huomenna ei todellakaan kärsisi nukkua koko päivää, sillä ennen joulunviettoon lähtöä olisi vielä hurjasti tekemistä. Joululomalta olisi kiva palata siistiin kotiin, joten megasiivous olis paikoillaan, lahjoja olis paketoitavana ja matkalaukkuja pakkailtavana. Ei lamppu parhaimmillaankaan toki ihmeitä tee, mutta jos sen avulla saisin edes muutaman tunnin lisää aikaa päivääni niin olis jo jees. 

Kellään kokemusta herätysvalosta? Onko ollut apua? Omia kokemuksiani voin kertoa jahka niitä kertyy.

PS. Edellisessä postauksessa olleen Zizzin alekoodin voimassaoloaikaa jatkettiin, joten vielä ehtii -20% ostoksille!