09.01.2018

Posted at 17:53h in Yleinen by
0 Likes

Se on ollut osa mun elämää jo yli 15 vuotta. Välillä ollaan oltu tiiviisti yhdessä, kietoutuneena toisiimme, välillä on saatu otettua hieman etäisyyttä. Mutta koskaan ei ole tullut hetkeä, että olisin sen olemassaolon voinut unohtaa. Nyt se on taas hivuttautunut luokseni. Mistä lie livahti postiluukusta tai oven saranapuolelta. Täällä me maataan yhdessä sängyssä, masennus ja minä.

Tuo on kyllä tympeä klisee, että masentunut ihminen vain makaa pimeässä peiton alla. Mutta mulla se on aina ollut tosi vahva oire, että haluaisin vain nukkua. Jos ei jokin velvollisuus, kuten työ, pakota nousemaan ylös, en keksi ainuttakaan syytä miksi olisin hereillä. 

Niin, sama ihminen voi masentuneenakin olla toisena päivänä täysillä töitä tekevä hymyilevä tyyppi ja toisena taas se peiton alle kutistunut mytty, joka ei jaksa edes nousta edes juomaan vettä. Saati sitten pesulle, syömään, pukeutumaan tai lähtemään ovesta ulos. Tai se voi toimia joka päivä ihan täysin normaalisti, pukeutua siististi, nauraa kavereiden jutuille, leipoa pullaa ja harrastaa. Mut silti sen mieli on kipeä.

Tänään mä sanoin sen itselleni ja muillekin ääneen. Että täällä se pitkäaikainen ”ystäväni” masennus yrittää taas  kuiskia korvaani, ettei elämälläni ole merkitystä. Makasin sängyssä kahteen ja kun vihdoin nousin, itkin muutaman kyyneleen, ehkä viisi tai kuusi, hampaita pestessä. Sitten mä katsoin itseäni peilistä punaisiin silmiini ja mietin, että miksi taas.

Miksi ei saatana ole mitään väliä sillä, että olen kiskonut itseni kuopasta jo monta kertaa, olen syönyt lääkkeitä, tunnollisesti käynyt vuosien terapian ja tehnyt hirveästi töitä omien ajatusmallieni muuttamiseksi? Miksi kaikesta siitä huolimatta se paska koittaa aina kiivetä takaisin olkapäälle lietsomaan harmautta ja merkityksettömyyttä? 

Asiat ei ole lainkaan niin huonosti kuin ovat joskus olleet. Eivät lähellekään. Vuosia kestänyt mielen vuoristorata on opettanut paljon. Se on opettanut sen, että kyllä se kuuluisa aurinko taas joskus paistaa risukasaan. Vaikka ei siltä tunnukaan, niin järkeni muistaa kyllä. Se on opettanut myös kikkoja ja keinoja miten toimia arjessa vältelläkseen pidempiaikaista lamaantumista.

Vuodet ovat myös vieneet masennuspeikostani pahimman terän. Siinä missä ekoilla kerroilla olin aina ruma, tyhmä, osaamaton ja arvoton, niin sittemmin olen kuitenkin onnistunut väittämään monissa asioissa vastaan. Koen siis edelleen olevani suurimmaksi osaksi ihan sama ammattitaitoinen ja osaava ihminen, joka on läheisilleen tärkeä rakas ja arvokas, enkä näe peilikuvassakaan muuta vikaa kuin surullisen katseen. Mutta kun tuntuu, ettei ole järkeä, ei syytä, ei toiveita, ei haaveita. Se on se mikä vetää mielen matalaksi ja tekee hereillä olosta turhan tuntuista. 

Mutta ehkä tämä on, tai siis kyllähän tämä on, taas ohimenevää. Ehkä mun pitää vaan antaa itselleni lupa olla hetken aikaa se nukkuva mytty, joka ei keksi ainuttakaan asiaa (paitsi eläinvideot), joka kiinnostaisi ja olisi kivaa. Jatkan niitä perusasioita, että koitan aikatauluttaa joka päivälle jotakin minkä vuoksi on noustava. Se pitää kiinni ulkomaailmassa ja arjessa. Ja lääkeannoksen nostoa voi aina harkita. 

Ja puhun olostani ääneen tai edes kirjoitan. Sillä niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, niin jo näiden muutamien asioiden tähän kirjoittaminen sai ajatuksia vähän siihen suuntaan, että ei tässä oikeasti olla syöksykierteessä. Ei edessä ole sellaisia kamalia aikoja joita olen joskus kokenut. Tää on nyt vaan hetkellistä matalalentoa. Vaikka siihen pitäisi periaatteessa olla jo tottunut, että kerta toisensa jälkeen on tän asian kanssa taisteltava, niin vaikea sitä on silti hyväksyä. 

 

Mä olin kirjoittanut vuosi sitten postauksen, jonka tuolloin kuitenkin jätin julkaisematta. Taidan nyt tähän liittää osan tuosta. Sillä kuten sanoin, vaikka nyt onkin matalalentoa, niin tämä on mikroskooppisen pientä menneisiin verrattuna. 

————-

”2007 alkuvuodesta  mä olen kirjoittanut päiväkirjaani näin:

”Tommin tullessa töistä kotiin makasin jo toista tuntia olohuoneen matolla tuijottaen sohvan jalkoja. En vaan ollut jaksanut nousta, ja miksi olisinkaan. Tänään mielenterveyskeskuksessa täti alkoi varovasti ehdottelemaan minulle sairaslomaa. Mun jutut ilmeisesti on alkanut kuulostaa pahoilta.

Tiivistetysti asiat ovat näin: en tunne iloa mistään, en jaksa mitään, inhoan itseäni, en jaksa uskoa tulevaisuuteen tippaakaan, tunnen mittaamatonta ahdistusta ja raivoa työssäkäynnistä, kadulla kävellessäni toivon auton ajavan päälleni, jotta pääsisin sairaalaan, tai mietin mihin kohtaan voisin puukottaa itseäni niin, että saisin tarpeeksi pitkäkestoisen sairasloman, mutta säilyisin kuitenkin ehkä hengissä, keskittymiskykyni on täysin olematon, olen varma, ettei minusta enää ikinä tule terve ja hyvinvoiva ihminen, mikään asia ei saa minua innostumaan tai kiinnostumaan, en halua käydä vapaa-ehtoisesti missään ihmisten ilmoilla, en ole tippaakaan kiinnostunut henkilökohtaisesta hygieniastani tai siitä mitä puen päälleni, en ole kiinnostunut edes ystävistäni sen vertaa, että jaksaisin vaikkapa soittaa, taikka vastata viesteihin, teen maanisesti listoja kaikista niistä asioista, jotka minun tulisi tehdä ja hoitaa, mutta en kuitenkaan jaksa tehdä listaamiani asioita, kaikki ruoka maistuu ihan paskalta, mutta syön silti, näen toistuvasti painajaisia, joissa olen menettänyt liikuntakykyni, tai puhuminen ja käden nostaminenkin ovat liian raskaita asioita suorittaa, muutenkin uneni on öisin hyvin levotonta ja pinnallista, mutta päivisin puolestaan nukun hyvin ja levollisesti, jne…. 

Koen, että minulla ei ole oikeutta jäädä sairaslomalle, koska en ole tarpeeksi sairas. Siksi odotankin niin kovasti tulevaa operaatiota ja toivon, että siitä tulisi avoleikkaus, koska sellaisen fyysisen ”vamman” takia on hyväksyttävää olla saikulla.”

Mä en siis ollut kokenut olevani ”riittävän sairas”, vaikka paskana oli niin nivelet, suolisto, lapsentekovehkeet kuin mielikin ja kipujen vuoksi lääkkeitä meni päivittäin kourallisia. No, tuolloin rukoukseni kuultiin ja pari viikkoa tuon merkinnän jälkeen multa tähystyksen sijan avattiin vatsaa isommin ja sain sen kaipaamani sairasloman syyllä, jonka pystyin itsekin hyväksymään.

Jos tätä lukee nyt joku, joka miettii, että nuo mun 2007 vuonna kirjoittamat olot voisi olla omasta kynästä, niin haluan vaan sanoa, että älä pidä asioita sisälläsi, vaan hae apua. Ihmisen ei tarvii jäädä auton alle tai saada puukosta ollakseen ”riittävän sairas”. 

Haluan sanoa myös sen, että vaikka nyt tuntuu, että ”en jaksa uskoa tulevaisuuteen tippaakaan”, niin se valoisampi tulevaisuus on oikeasti saavutettavissa.

Itselleni puolestaan haluan sanoa, että ”älä pelkää, niin paljosta oot jo selvinnyt, että pärjäät kyllä jatkossakin”.”

—————

Tartun nyt siis noihin vuoden takaisin ajatuksiin. Pärjään kyllä jatkossakin. 

Ja hei, muistetaan kaikki, että avun hakeminen ei ole luovuttamista ja heikkoutta, se on taistelua ja rohkeutta.


31.12.2017

Posted at 18:41h in Yleinen by
0 Likes

Vuoden viimeiset päivät saa väkiselläkin katsomaan mennyttä vuotta sillä silmällä, että minkälaisen arvosanan sitä nyt viimeselle 12 kuukaudella antaisi ja millaiset fiilikset ja muistot taakse jäävä vuosi jätti. Selasin fb-päivityksiäni uudenvuoden aatoilta muutaman vuoden taaksepäin ja aika poikkeuksetta viimeiset vuodet ovat tiivistyneet jotakuinkin seuraavasti ”ei kummempia muistikuvia, helvetisti töitä, mutta eipä kummempia kohokohtia”.

Poikkeuksen teki vuosi 2015, jonka päätteeksi olen todennut kaiken elämässä rullanneen yli odotusten ja totesin vuoden olleen pelkkää plussaa täynnä. Tasan vuosi sitten olen ennustanut hullun mutta hienon työvuoden päätteeksi että ”Veikkaan tulevasta vuodesta köyhempää rahallisesti, mutta rikkaampaa sosiaalisesti.” 

No kuinkas kävikään? Ei tullut rahallisesti ainakaan huomattavasti köyhempää kautta, töitä riitti peloistani huolimatta ihan hyvin. Aloin oikeasti yrittäjäksi ja vuokrasin työhuoneen. Kai niitäkin asioita voi pieninä merkkipaaluina pitää. Mitään muita tapahtumia ei oikein mieleen nouse. 

Mutta entäs ne sosiaaliset rikkaudet? Joudun toteamaan, että olen tänä kuluneena vuonna erakoitunut vielä entisestäänkin ja sosiaalinen elämä on todellakin näivettynyt.

Se on surullista, mutta oma valintani. Tai no, miten sen nyt ottaa. En vaan jostain syystä ole ollut kiinnostunut ja halukas viettämään aikaani oikein kenenkään kanssa, joten valitsen lähes aina yksinolon sen sijaan, että tapaisin ketään. Haluaisin olla sosiaalisempi ja olla kiinnostuneempi ihmisistä, mutta jostain syystä en vaan ole. Se on kyllä vähän pelottavaakin.

Tämä on siis asia, jossa toivoisin onnistuvani tulevana vuonna tsemppaamaan. Että lähtisin hieman useammin ulos ja yrittäisin vähän enemmän viettää vapaa-aikaani toisten ihmisten seurassa. Sillä niin hyvin kuin viihdynkin yksikseni, niin toivoisin oppivani taas uudelleen tykkäämään hieman myös sosiaalisesta kanssakäymisestä.

Tämä on sellainen ”haluaisin haluta” -tilanne. Haluaisin, että osaisin edes toisinaan nauttia illanvietoista isommalla porukalla tai ettei jo ensimmäiset kymmenen minuuttia festareilla (muuten kuin työtehtävissä) saisi minua ahdistumaan ja ärsyyntymään. Haluaisin vaan olla pikkaisen vähemmän yksinäni murjottava ja masentunut mörkö.

Siinähän sitä onkin jo tavoitetta yhdelle vuodelle. Mutta on mulla yksi toinenkin. Vuonna 2018 täytyy kyllä matkustaa edes vähän. Tänä vuonna ei nimittäin tullut käytyä missään Tallinnaa pidemmällä. Ei muka ollut aikaa. Ensi vuonna sitä aikaa on vaan otettava. Eli lomailua aion luvata itselleni enemmän ensi vuodelle. Jotta ehtisi syntyä edes jotain poikkeavia muistijälkiä kaiken tämän kehää kiertävän arkisen taapertamisen keskelle.

Vähän tälläinen ankean sävyinen uudenvuoden-päivitys, mutta tällaiset nyt vaan on tunnelmat. Jospa ne kevään ja valon myötä nekin taas vähän kirkastuu. Pakko jaksaa uskoa, että niin käy. Vuonna 2018 on tavalla tai toisella löydettävä aihetta juhlaan enemmän kuin tänä vuonna. Aloitan sen nyt ja käsken itseni hetkeksi ulos ystäväni kanssa. Mennään ja nostetaan lasilliset uuden värikkäämmään ja iloisemman vuoden kunniaksi!

 

 


03.09.2017

Posted at 20:45h in Yleinen by
0 Likes

She’s alive! Ei missään kummoisessa kunnossa, mutta henki pihisee kuitenkin. Olen nyt useamman kuukauden päivittänyt tätä blogia niin tasaisella tahdilla, että tällainen kolmen päivän hiljaisuus tuntui jo ihan ikuisuudelta. 

Mutta tarpeeseen tuli, niin kuin viimeisten päivien totaalinen lepo muutenkin. Olen ollut jo jonkin aikaa ärtynyt, turtunut, tympiintynyt, väsynyt ja ihan kaikkia niiden synonyymeja. Töiden teko oli kuluneella viikolla kuin tervassa tarpomista ja olo on ollut kaikin puolin kireä. Niin henkisesti kuin ihan fyysisesti leukaperien ollessa kivuliaassa krampissa. 

Kuluneella viikolla stressiämpäri sitten lopultakin läikkyi yli ja keho ja mieli antoi selkeän varoitussignaalin, että nyt kaipais kovalevy hieman eheytystä. Hirveet itkumärsyvollotukset kesken työpäivän enkä oikein tiennyt kumpi oli kamalampaa, siihen reaktioon johtanut keskittymiskyvyn hajoaminen kesken keikan ja vai se aivan ylimitoitettu ahdistuminen tilanteesta. Mutta, jos ei juuri ole vollotellut muutamaan vuoteen, niin se hanojen aukeaminen on aika säikäyttävää. 

Ne vuosien terapiassa opitut selviytymiskeinot mitataan näissä tilanteissa. Että antautuuko siihen ahdistuksen ja stressin kierteeseen lietsomalla ajatuksiaan negatiivisesti vai pystyykö tekemään korjausliikkeitä heti hälytyskellojen soitua.

Mä lupaan nyt varata itselleni akupunktioajan saadakseni hoitoa tähän fyysisen kiristykseen ja huomenna lupaan viedä itseni ulkoilemaan ja teatteriin. Sitten mä koitan tulevalla viikolla kirjoittaa ulos ne asiat mitkä tätä stressiä nyt aiheuttaa. Ajatusten vyyhti on huomattavasti selkeämpi käsiteltävä, kun sen purkaa listaksi. Ja vielä yksi lupaus, mä lupaan merkata kalenteriin itselleni edes jonkinlaisen loman tähän loppuvuodelle. 

housut – H&M / t-paita – Kude Design (saatu) / jakku – Lindex / kengät – Toms, Zadaa / laukku – Zara / korvikset – Aarikka

Olisko tässä nyt pitänyt olla jotkut murjottavat ja murheelliset kuvat? No ei oo. Käytiin anoppilassa syömässä ja kotiin pyöräillessä pysähdyttiin nappaamaan pari asukuvaa. Fiilis on ollut tänään jo aika jees. Nähtiin kummityttöä ja hänen pikkusiskoaan ja Hello Kitty -muistipelin pelaaminen vei hyvin ajatuksia pois päässä pyörineestä to do -listasta. 

To do -lista onkin melkoinen, kun nyt kesätöiden päätyttyä pitäisi vihdoin hoitaa kaikki oman toiminimen perustamiseen ja työhuoneeseen (juu, päätin sen vuokrata!) liittyen. Ja nyt sille tehtävälistalle on vielä lisättävä huoltotoimenpiteitä koskien omaa mielenterveyttä. Miten se aina toisinaan pääseekin arjen keskellä unohtumaan. Omasta päästä täytyy muistaa pitää huolta. Toisinaan pitää ihan vaan olla ja antaa itselle lupa olla tuottamaton.