Niin hyvin kuin tää itse itsensä kuvaaminen muuten onnistuukin, niin kuvausmestat ja kuvakulmat vois olla vähän moninaisempia, jos ois joku ihminen kuvaamassa. Eli, samalla rappukäytävällä mennään taas kuten monta kertaa ennenkin!  Ja vaikka on kuinka tylsä kuvauspaikka, niin ittestäni tykkään niin hirmuisesti, että tukin tänkin postauksen taas ihan turhan monella kuvalla. Rätit kävis varmasti ilmi vähemmistäkin ruuduista, mutta kun itserakkaus.

Mulla on jostain syystä ollut viime päivät jotenkin alakuloisia ja aikaansaamattomia. Olen nukkunut pitkälle iltapäivään ja väistellyt velvollisuuksia. Blogiinkin olis monta juttua kirjoitettavana, mutta ei vaan tunnu lähtevän. Onko tää nyt sitä kevätmasennusta sitten? Kun syksyllä tulee pimeetä, niin masentaa, se valon vähyys ja kun keväällä aurinko alkaa paistaa, niin taas masentaa.

Entisenä masennuspotilaana mä olen aina tosi varpaillani, kun tulee tällaisia jaksoja. Pelkää, että onko tää nyt jotain oikeasti pahaa, lähteekö tästä syöksykierre vai olisko kyse kuitenkin ihan normaalista mielialojen ja tunnelmien vaihtelusta. Vaikka sanoin tuossa, että "entinen masennuspotilas", niin mä kyllä itse koen, että tietyllä tavalla mä olen sitä edelleen ja tulen olemaan. Tai siis en oo potilas, mutta ei se taipuvaisuus siihen mielen mustaan ole kadonnut mihinkään ja tiedostan masennuksen uusiutumisen riskit. 

Terapiavuosien ansiosta mä olen kuitenkin niin paljon paremmin selvillä siitä kuka ja millainen mä olen, miten mä asioihin reagoin ja mikä on omalla kohdallani normaalia, että koen olevani aika tyynillä vesillä. Ehdottomasti suurin ja tärkein muutos ja oppi, joka on parantanut elämänlaatuani ja mielenterveyttäni, on ollut se, kun tajusin, ettei mun tarvii koittaa miellyttää muita ihmisiä oman oloni kustannuksella. Sanoin itelleni, että on enemmän kuin ok olla itsekäs ja yrittää miellyttää suurimmaksi osaksi itseään. Ei se tarkoita mitään kusipäisyyttä tai sitä ettei ota muita huomioon, mutta sitä, että jos meinaa voimavarat loppua, niin silloin pitää miettiä eka itseä ja vasta sitten muita.

Se on tarkoittanut itselläni esimerkiksi sosiaalisen elämän vähentämistä. Viihdyn yksin ja tarvitsen yksinoloa paljon ja usein. Nuorempana mietin enemmän, että loukkaantuuko joku jos kieltäydyn vaikka juhlakutsusta tai muusta ehdotetusta yhteisestä toiminnasta, nykyään mietin, että se loukkaantuminen on ihan sen toisen ihmisen omalla vastuulla ja jään ihan iisisti himaan, jos tuntuu, et mut tekee onnellisemmaksi yksinolo kuin kemuissa minglailu. 

Iloisen näköiset asukuvat ja mä jauhan jotain masisjuttuja. Kai tämä on mun keino laittaa asiat perspektiiviin, kun muistuttelen näin kirjallisesti itseäni, että kaikki on hyvin, enemmän kuin hyvin. On ihan normaalia tuntea olonsa välillä stressaantuneemmaksi ja alakuloisemmaksi. Se ei vielä tarkoita, että pää lähtee raiteiltaan.

Mut mulla on vieläkin vähän sopeutuminen menossa tähän nykyiseen tunne"ilmastooni". Mä ehdin elää niin kauan sellaisesta huolten, murheiden, stressin ja epävarmuuksien täyttämää elämää, että en ole oikein vieläkään täysin käsittänyt sitä miten kaikki on muutamassa vuodessa muuttunut. On ollut esimerkiksi jännä huomata, että enhän minä olekaan yhtään niin negatiivinen ja pessimisti luonteeltani kuin pitkään kuvittelin. Se olikin ehkä vaan sairauden ja väsymyksen aiheuttamaa näköalattomuutta. Nykyinen minä on edelleenkin ennemmin realisti kuin yltiöpositiivinen, mutta nykyään näen asiat enemmän mahdollisuuksina kuin varmoina epäonnistumisen paikkoina.

hame-H&M/t-paita-Cubus/takkiasia-Seppälä/laukku ja kengät-Vagabond/korvikset-Kirju/aurinkolasit-Le Specs

Ehkäpä tähän hönttiin oloon auttaa vähän se, kun alan valmistelemaan esitystäni perjantaiksi. Mut on kutsuttu yhteen koulutukseen pitämään eräänlainen inspiraatiopuheenvuoro. Mietin aluksi, että mitä ihmettä ja miksi minä, mutta kun asiasta kutsujan kanssa keskusteltiin asia valkeni minulle ja mun pää on jo ihan täynnä omia oivalluksia ja kokemuksia joita haluan tuolla jakaa. Aiheena siis mm. ennakkoluulottomuuden ja avoimuuden merkitys omalla free lancer -urallani. Näiden juttujen pyörittely saa mielen varmasti väkisinkin piristymään, kun muistuttelen jälleen kerran itseäni miten paljon paremmaksi asiat ovat työn sarallakin viime vuosina muuttuneet. Ei Veera mitään hätää, ei yhtään mitään hätää.

 

Ja kas näin se taas toimi! Aloitin marinalla "vää-vää" ja kirjoittelinkin itselleni paljon paremman mielen! Ja olihan toi asukin nyt aika kiva.

 


Siitä asti, kun sairastin sen hirmuisen sängynpohjalle vieneen flunssan kuun alussa, olen ollut aivan totaalisen uupunut. Mä vaan nukun ja nukun. Vedän kevyesti 12-15 tunnin yöunet, olen muutaman tunnin hereillä hoidellen päivälle aikataulutetut tehtävät ja kun pääsen takaisin kotiin vajoan taas unille. Olen viimeisen viikon aikana nukkunut keskimäärin 16-18 tuntia vuorokaudessa. Olen aina ollut ihan kova nukkumaan, mutta tää ei kyllä ole millään tasolla normaalia.

Tässähän on sitten ongelmana myös se, että viimeisetkin rippeet ruokarytmistä katoaa, myös ihan sellainen perusasia kuin juominen jää huonolle tolalle, kun vähäisenä hereilläoloaikana ei tule lipitettyä tarpeeksi vettä vuorokauden tarpeisiin ja sekin lisää väsymystä ja huonoa oloa. Olen siis melkoisessa huonon olon limbossa.

Tiedostan, että suureksi osaksi asiaan vaikutta tuo ulkona vellova pimeys. Vaikka kuinka laitan itselleni herätyksiä aamulle/aamupäivälle, niin mun kroppa on siinä täydessä pimeydessä ihan sitä mieltä, että ei ole mitään järkeä nousta ylös. Mä olen valveilla ne ajat kun mun on pakko, muulloin tunnen, että ei ole syytä olla hereillä. Kai tämä jotain kaamosväsymystä on. 

Kaamosväsymyksen ja -masennuksen hoidoksi suositellaan mm. ulkoilua, säännöllistä uni- ja ruokarytmiä, mutta entäs kun ei pääse edes siihen pisteeseen, että jaksais huolehtia tuollaisista? No sitten otetaan tekniikka avuksi ja katsotaan löytyisikö yöpöydälle mahtuvasta vekottimesta ensiapua, jotta pääsisi sitten tuonne ulkoilemiseen, hyvään unirytmiin sun muihin itsehoitokeinoihin saakka.

 

kuva: Philips

Kävin tänään ostamssa tuollaisen Philipsin Wake up Lightin. Anttilassa oli sopivasti Philipsin tuotteista -20% ale, joten tämä edullisin karvahattumalli maksoi alle 50 €. Olen toki lukenut, että ihan varsinainen kirkasvalolamppu olisi huomattavasti tehokkaampi, mutta ne olikin sitten jo huomattavast kalliimpia ja mielestäni jotenkin ahdistavia kirkkaudessaan. Liikaa kontrastia tähän todellisuuteen. Ei pysty. Niinpä siis kokeillaan tätä valon vaikutusta nyt ensin tällaisella herätysvalolla. 

Olen ainakin kuullut paljon kehuja näistä vehkeistä ja moni kaverinikin kertoo sarastusvalon helpottaneen aamujaan. Voi kun se auttaisi minuakin! Jos edes pikkuisen saisi huijattua näitä talviunisia aivojaan aamuisin kuvittelemaan, että maailmassa on pilkahdus valoa. 

Asentelen lampun yöpöydälleni tänään, pistän sen valaisemaan huomisaamuani ja toivon parasta. Huomenna ei todellakaan kärsisi nukkua koko päivää, sillä ennen joulunviettoon lähtöä olisi vielä hurjasti tekemistä. Joululomalta olisi kiva palata siistiin kotiin, joten megasiivous olis paikoillaan, lahjoja olis paketoitavana ja matkalaukkuja pakkailtavana. Ei lamppu parhaimmillaankaan toki ihmeitä tee, mutta jos sen avulla saisin edes muutaman tunnin lisää aikaa päivääni niin olis jo jees. 

Kellään kokemusta herätysvalosta? Onko ollut apua? Omia kokemuksiani voin kertoa jahka niitä kertyy.

PS. Edellisessä postauksessa olleen Zizzin alekoodin voimassaoloaikaa jatkettiin, joten vielä ehtii -20% ostoksille!


Heipä hei ja huhuu! Toivottavasti teitä löytyy vielä täältä linjoilta vaikka katosin taas hetkeksi täältä Rapiksen tontilta. Tää bloggaaminen menee aina vähän aalloissa ja toisinaan on enempi sanottavaa ja toisinaan taas vähemmän. Ja sitten kun on hetken hiljaa, niin kynnys alkaa kirjoittamaan kasvaa. Tämä "add new post"-ikkuna on ollut tässä yhdellä välilehdellä auki jo päivätolkulla ja odottanut että saan kynnyksen taas ylitettyä.

Ehkä tärkein kerrottava asia just nyt on se, että mulla on ihan loistava fiilis. Olen leijunut nyt jo viikon verran jossain ihmeellisessä Elämä on ihanaa -tunnelmassa jalat ilmassa ja ajatellen, että kyllä kaikki vaan sittenkin loksahtelee kohdalleen. Pitkään vaivanneet pelko, epävarmuus ja masennus ovat alkaneet vihdoin hellittää otettaan. Se on kyllä hurjan pelottavaa sanoa noin, koska iskee kauhu, että jos sanon ääneen, että menee hyvin, niin se otetaan heti pois ja palautetaan takaisin kuoppaan. Mutta mä haluan nyt koittaa nauttia tästä olon kohenemisesta ja siihen kuuluu sekin, että uskallan sanoa sen ääneen.

merrell

Uudet superkevyet treenikengät (saatu) 

Olis varmaan hirmu hienoa, jos vois nyt tällaisessa liikunnaniloa etsivässä blogissa kertoa, että "se oli ihan selkeästi liikunta, joka paransi mieleni". En mä sellaista kuitenkaan uskalla mennä omilla liikuntamäärillä väittämään. Siinä missä jollain viikolla onnistun sporttaamaan 3-4 kertaa, niin vastapainoksi esimerkiksi viime viikko Helsingissä meni kyllä keskittyessä toisen blogini aihepiireihin showroom-vierailujen ja blogikemujen muodossa.

Aerobisenliikunnan roolia näytteli kaupunkia ees taas ravaaminen ja kestävyysharjoitus suoritettiin käyttämällä kaksi iltaa putkeen huikeita korkkareita. Mutta kyllä se liikunta tuntuu nyt edes jossain määrin luikerrelleen mun elämään. Ja kai se jotain on fiiliksellekin tehnyt. Ainakin muut ihmiset esittävät kovasti lausuntoja joiden mukaan he kuvittelevat näkevänsä minussa erilaisia muutoksia joiden veikkaavat johtuvan liikunnasta. Esimerkkejä asiasta on muutamat laihtumisepäilyt (eivät pidä paikkaansa), kommentit ryhtini paranemisesta (en osaa itse arvioida) ja huomiot siitä, että näytän kuulema iloiselta ja onnelliselta (myönnän) ja näihin sanoihin yhdistetään monesti kommentti siitä, että niitä sanovat ihmiset ovat seuranneet tätä rapakunto-touhuani täältä

blogista tai vaikka FB:stä.

huivipaa

Onnellisuusnaama

Itse siis veikkaisin, että ihmiset "näkevät" minussa muutoksia, jotka yleensä yhdistetään ihmisiin, jotka muuttavat elintapojaan parempaan suuntaan. Jos kukaan ei kuitenkaan tietäisi, että olen tehnyt mitään aiemmasta sohvalla makaamisesta poikkeavaa, niin tuskin he myöskään keksisivät mitään muutoksia minusta. Vai onko tämä nyt sitä, että jotain ehkä onkin muuttunut, mutta en vain havaitse sitä itse? En osaa sanoa. Eli summa summarum, kropassa ei oo tapahtunut yhtään mitään, mutta päässä on. Syitä siihen on varmasti monia, yhtenä kenties aktiivisuustason nousu. M

inulta kysyttiin Tyyliä metsästämässä -blogin kommettiboksissa pari päivää sitten että "voitko hyvin, kun painoa on noin paljon?". En voinut välttyä ajattelemasta miten siellä taas kysymyksen esittäjä kieli pitkällä odotti, että olisi saanut lukea minun vastaavan, että "en tietenkään voi, mähän oon läski ja kärsin siksi ihan hirveästi". Se ylipainoisen ihmisen hyvä olo ja itsessään viihtyminen kun ei vaan joidenkin ihmisten mielestä ole mahdollista.

Mutta täytyy tuottaa tuolle ihmistyypille pettymys. Olen hitosti ylipainoinen, mutta voin silti tosi hyvin, olen onnellinen ja tykkään itsestäni. Saanko mä nyt vaan pitää tän tunteen, siitä huolimatta, että kannan ihraa mukanani? Tykätään kaikki itsestämme, jooko? Ei mulla muuta tänään. Viikonlopun aikana voisin naputella sanoiksi maanantaisen pyöräilykokemukseni… Leppoisaa ja munarikasta pääsiäistä!