10.05.2017

Posted at 14:46h in Yleinen by
0 Likes

Täältä mä taas kirjoittelen Satakunnan Liikenteen bussista. Suuntana tälläkin kertaa Helsinki, missä luvassa muutama blogitapahtuma ja työtapaaminen. Ja tietenkin hengailua ystävien kanssa. Se on muuten jännä, että mä oikeasti näen esimerkiksi Iinaa paljon useammin kuin Porissa asuvia ystäviäni. Jos ei nyt ihan viikottain nähdä, niin ainakin parin viikon välein ja Porissa on oikeastaan vain yksi sellainen ihminen, jonka kanssa näen yhtä usein.

Olen nimittäin oikeasti aika introvertti erakko, vaikkei ehkä ihan heti uskoisi. Vaikka minulla on paljon ystäviä joiden seurasta kyllä nautin, niin mulle riittää tapaamiset aika harvakseltaan. Viihdyn enimmäkseen itsekseni ja töiden kautta tuleva ns. pakkososiaalisuus on monelle päivälle ihan riittävä annos ihmiskontakteja.

  

Tämä on sellainen asia itsessäni, joka minulle on selvinnyt oikeastaan vasta tässä kolmekymppisenä. Siihen saakka pidin itseäni tosi sosiaalisena ja kaveriporukoissa viihtyvänä, ja ehkä sitä nuorempana olinkin, mutta viime vuosina olen oppinut itsestäni, että voin paremmin, kun saan reilusti aikaa ihan omissa oloissani.

Kilpirauhasen vajaatoiminnan yhdeksi oireeksihan mainitaan ns. erakoituminen ja sosiaalisista suhteista vetäytyminen. En sitten tiedä kuinka paljon itselläni tuo asia vaikuttaa. Onhan se myöskin osaksi ihan luonnekysymys. Itse huomaan vaan, että sosiaalisissa tilanteissa oleminen on minulle aika kuormittavaa ja siinä missä joku toinen kokee nimenomaan saavansa energiaa viettävmällä aikaa muiden ihmisten kanssa, niin minulle sitä latautumista tarjoaa yksinolo. 

Mutta elämä on helpottanut hirveästi sen jälkeen, kun asian on ymmärtänyt ja hyväksynyt. Hyväksymisellä tarkoitan sitä, että lakkasi tuntemasta huonoa omaatuntoa siitä, että ei aina osallistu kaikkiin kavereiden kemuihin ja sano aina kyllä, kun joku ehdottaa tapaamista. 

Ei siis tosiaankaan ole kyse siitä, etten viihtyisi ystävieni seurassa, mutta minulle vaan riittää tosi pienet annokset. Nyt kun olen ollut alkuviikon pääasiassa omissa oloissani työkeikkoja lukuunottamatta, on aivan ihana ajatus, että tänään saa viettää aikaa ystävän kanssa. Parin päivän sosiaalista kanssakäymistä sisältävän Helsinki-reissun jälkeen kaipaan sitten viikonlopulta taas rauhaa.

Mutta, tänään siis suurella ilolla ystävän kanssa aikaa viettämään! Bussi onkin ihan kohta Kampissa. Jee!

farkut – HM+ / t-paita – H&M / kengät – Gabor / nahkatakki – Ellos / nahkakassi – Diesel / Korvikset – Via Minnet (saatu)

Jottei ihan menis jutut ohi näistä asukuvista, niin vinkkaanpa, että nuo HM+ -osaston korkeavyötäröiset nilkkamittaiset farkut on just nyt -25% alessa! Enemmän kuvia farkuista tässä postauksessa.


31.01.2017

Posted at 17:09h in Yleinen by
0 Likes

Eilen se taas iski. Sairastumisen pelko. Olen kirjoittanut aiheesta ennenkin, mutta jälleen kerran tuntuu siltä, että ajatusten uloskirjoittaminen voisi tehdä hyvää ja saada sisällä puristavaa ahdistuksen tunnetta helpottamaan.

Sairastin siis kymmenisen vuotta sitten parin vuoden ajan kaikenmoista syiden jäätyä kuitenkin mysteeriksi. Epäiltyjen listalla olivat mm. nivelreuma, borrelioosi, kihti, ehlers danlos, colitis ulcerosa, chronin tauti ja ties vaikka mitä muuta. Oireilin pahasti siis sekä nivelillä että suolistolla. 

(Samaan syssyyn mahtui sitten vielä endometrioosi ja ylimääräinen kohtu, mutta ne nyt eivät todennäköisesti liittyneet millään tavalla noihin mysteerioireisiin. Kunhan nyt vaan iskivät kaikki vaivat yhtä aikaa)

Sitä kipuhelvettiä ja kaikkea kokemaani on vaikea kuvailla, kun ei voi vaan sanoa, että "mulla oli se ja se sairaus". Ei, kun mulla oli jotain mille ei keksitty syytä, jotain minkä sanottiin olevan mahdollisesti "alkusoittoa jollekin, mikä iskee todella vasta joskus myöhemmin". Tuo erään lääkärin lausahdus on jäänyt takiaisen lailla takaraivooni kummittelemaan. Mä olen siitä saakka elänyt sisälläni ajatus, että tielleni on tulossa vielä jokin ikävä sairaus.

Mä käsittelin sairastamistani henkisesti vielä monta vuotta oireiden helpottamisen jälkeen ja se oli yksi isoista teemoista myös mun terapiassa. Aktiivisesta sairastumisen pelosta olen päässyt, mutta tiettyjen kipujen välittömästi aiheuttama kauhu ja ahdistus ovat sitä luokkaa, että en selkeästikään ole päässyt asiasta edelleenkään yli.

Eilen ja tänään mulla on kipuillut oikean puolen päkiä ja rystysnivelet. Myös leukanivel tuntuu aralta, samoin oikea ranne. Eli ihan just ne samat nivelet mistä kaikki alkoi silloin vuosikymmen sittenkin. Jos kipeitä niveliä olisi vain yksi, pystyisin vielä laittamaan sen vain jonkun rasituksen piikkiin, enkä panikoisi, mutta tämä useamman nivelen samankaltainen aristus ja kipu samaan aikaan pistää hälytyskellot täysille. 

On tässä vuosien aikana toki ollut näitä hetkellisiä kipuiluja ennenkin ja ne ovat olleet ohimenevää. Mutta silti taas pelottaa, että mitä jos se ei tällä kertaa menekään ohi, vaan pahenee. 

Ja sitten tässä on vielä sekin aspekti, että mua ahdistaa tää mun ahdistus. Tein vuosikausia töitä taistellakseni masennusta ja ahdistuneisuutta vastaan ja koen päässeni monella tapaa mieleni herraksi. Ja nyt sitten kovan ahdistuksen tunteen iskiessä mä koen jonkinlaista epäonnistumisen tunnetta.

Ikään kuin ottaisin kaikessa takapakkia, kun en pystykään nielemään pois kurkussa vaanivaa suurta palaa, ja huomaan koko vartaloni jännittyvän epämääräisen möykyn ympärille. Paikoillaan olo tuntuu vaikealle enkä tiedä mitä voisin tehdä helpottaakseni oloani. 

Niin se on ihminen psykofyysinen kokonaisuus, että tässäkään tilanteessa en edes pysty määrittelemään kumpi asia mulle aiheuttaa pahemman olon ja pelot; fyysiset kivut vaiko mielenliikkeet.

Oikeastaan tämä olosta ja tunteista kirjoittaminen on ainoa asia minkä voin tässä tilanteessa nyt tehdä. Ja sitten voin vaan odottaa menevätkö kivut ohi yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin vai jatkuvatko riittävän kauan, että koen voivani mennä asian kanssa lääkäriin. Mutta en aio jäädä yksin ahdistukseni ja pelkoni kanssa pyörimään, vaan sanon sen heti ääneen. Siten minusta tuntuu, että saan siitä möykystä otteen eikä se minusta.

PS. Tein ihan erillisen avainsanan mielenterveys-asioille. Kun on nyt tullut niitäkin aiheita täällä toisinaan vatvottua.


22.11.2016

Posted at 20:31h in Yleinen by
0 Likes

Ei siitä ole kuin pari viikkoa, kun kirjoittelin mulla olevan todella onnellinen olo, mutta nyt on vähän eri ääni kellossa. Tai siis, miten tän nyt muotoilisi..Kaikki on edelleen ihan samalla tolalla elämässä kuin silloinkin. Mitään ikävää ei ole sattunut. Mutta olen ollut nyt suunnilleen viimeisen viikon ajan ihan sellaisella tuulella, että tekis mieli vaan näytellä keskaria ihan kaikelle ja kaikille. Eniten kuitenkin ehkä ihan vaan itselle.

Ärsyttää arki, tympii kaikki ihmiset, tuntuu että duunit ei suju, pää lyö tyhjää. Tuijotin äsken kaupassa korttimaksupäätettä helvetillisen pitkän tovin enkä vaan ymmärtänyt mitä siinä lukee. (Syötä pin-koodi, se sanoi). Eilen istuin yksin syömässä ja läheisessä pöydässä oli neljän nuoren aikuisen porukka viettämässä aikaa ja mun eka ajatus oli, että "ai kauhee, jos pitäis olla tolleen ihmisten seurassa ihan muuten vaan, ajankuluksi!" Oma inhoreaktio vapaa-ajan sosiaalista kanssakäymistä kohtaan oli niin pöljä, että alkoi jo melkein naurattamaan. Mutta kun siltä musta just nyt tuntuu, että ei yhtään jaksais olla ihmisten kanssa enempää kuin on pakko.

Ihan samalla tavalla kuin mun vuosien takaiset pahat fyysiset sairastamiset ovat jättäneet muhun esimerkiksi tiettyjen paikojen kipuihin liittyviä voimakkaita pelkoja (säikyn heti ihan hirvittävästi jos esim peukalonivel kipeytyy, pelkään sen tarkottavan välittömästi pahaa sairastumista) on mun masennustausta saanut aikaan samaa. Tiedän, että mielialan on ihan normaalia elämässä vaihdella ja, että toisinaan nyt vaan on vähän takkuisempaa ja tympeämpää kuin muulloin. Kuitenkin tuosta tiedosta huolimatta iskee mielialan pienenkin laskun seurauksena mieleen pelko, että mitä jos tästä alkaa taas liukas alamäki. 

Viime päivinä olenkin aktiivisesti yrittänyt tulkita tuntemuksiani, miettiä asioita realistisesti ja puhua itselleni rauhoittavasti. "Veera, on ihan normaalia väsyä, kun tekee tosi paljon töitä ja reissaa. Ja kun on väsynyt, on ihan tavallista, että pinna tuntuu kireältä ja pikku asiatkin alkaa tympimään. Jos kuitenkin mietit ihan tosissaan, niin mikään konkreettinen asia ei ole muuttunut huonommaksi, vain omat tunteet.  Ja muistathan Veera, että tunteisiin ei tarvitse jäädä kiinni, vaan niiden voi vain antaa vierailla hetken ja niihin voi itse vaikuttaa. Ja ennen kaikkea muistathan, että on tässä selvitty ihan oikeastikin paskoista tilanteista!"

Ei kai tähän negatiivisen fiiliksen ryöppyyn ole tosiaan mitään muuta syytä kuin se, että mä oon ihan hiton väsynyt. Tulee esimerkiksi tää reissaaminen ja toistuva laukun pakkaaminen ja purkaminen jo ihan korvista ulos. Yksinkertaisesti taidan vaan olla loman ja nollauksen tarpeessa. Aika yleinen ja tunnistettava fiilis varmaankin?

 

Kuvassa jäätelöpurkki, jonka äsken nappasin lähi Alepan pakastehyllystä ihan vaan puhtaasti hetkellinen sokerihuuman tuoma lohtu mielessäni. Niin ihanan kliseistä. 

Mutta kaipa se on tosiaan tuo menneiden mustien aikojen jättämä pelko, joka mulle tekee tällaisesta mielialan notkahduksesta jotenkin normaalia isomman asian. Olen nyt saanut elää niin pitkään todella hyvän ja onnellisen fiiliksen vallassa, että olen jo vähän ehtinyt unohtaa millaiselta takkuamiselta elämä voi välillä tuntua ihan ilman sen kummempaa syytäkään. Olen ikään kuin taas uppoutunut siihen valheelliseen kuvitelmaan, että minä jaksan ja pystyn ja kykenen aina vaan ilman taukoja. Ja se, jos mikä on vaarallista, jos ei tajua omia rajojaan.

Väsymys, vitutus ja kiristynyt pinna ovat siis luonnollisia merkkejä, että nyt vois olla hyvä aika ottaa hetki iisisiti ja olla vaikka tekemättä yhtään mitään. Mun terapian loppumisesta on pian jo kaksi vuotta, mutta huomaan, että sen alulle pistämä ajatustyö, opettelu ja oivallukset jatkuvat edelleen. Nytkin on ihan selkeästi menossa prosessi, jossa mä koitan opetella että millaiset tunteet ja tunteiden vaihtelut ovat normaaleita ja ihan terveeseen elämään kuuluvia. Kun mieli on pitkään ollut sairas, on uuden terveemmän minän tuntemukset toisinaan hämmentäviä.

Ajatusten ulos kirjoittaminen tuntuu auttavan jälleen. Soitin ennen postauksen aloittamista miehelleni ja ystävälleni ja ihan suoraan sanottuna vaan kitisin. Halusin vaan päästä jollekin kertomaan mitkä kaikkia asiat nyt ärsyttää ja miten paljon kaikki just nyt tympii. Ja yhtenä pääkohtana oli se, että olin itselleni vihainen siitä, että olen negatiivisella tuulella. Mutta nyt kirjoitettuani ulos tunteeni, pelkoni ja saatuani aikaan pientä analyysiäkin, ei korvistani nouse enää lainkaan niin paljon savua ja pystyn olemaan jo itsellenikin hieman armollisempi. Nää tunteet on ihan ok!

Mä voisin jatkaa tätä itseni terapioimista nyt sillä, että kirjoitan listat asioista joista olen tällä hetkellä onnellinen ja sitten listan asioista jotka huolettaa. Sitten jaan ne huolettavat asiat vielä kategorioihin "näihin voin itse vaikuttaa" ja "näihin en voi itse vaikuttaa". Siinä on taas sopivasti reality checkiä, jotta voi alkaa taas ajattelemaan iloisemmin ja häätämään huolia. Ja mitä tähän väsymykseen tulee, niin parin viikon päästä pitäis jo olla vähän vapaatakin luvassa. Kyllä tää taas tästä. Kai.

Jos entisen masentuneen mielenliikkeet kiinnostaa, mutta et ole aiheeseen tässä blogissa aiemmin törmännyt, niin lukaise vaikka nämä pari postausta: Kerran masentunut, aina masentunut? ja Milloin on oikea hetki lopettaa mielialalääkkeet?

PS. Se on muuten just nyt mielenterveysviikko meneillään! Ihan siis ajankohtainen aihe. Huomenna pitänee sitten kirjoittaa aiheesta tissit, koska on myös #tissiviikko