She’s alive! Ei missään kummoisessa kunnossa, mutta henki pihisee kuitenkin. Olen nyt useamman kuukauden päivittänyt tätä blogia niin tasaisella tahdilla, että tällainen kolmen päivän hiljaisuus tuntui jo ihan ikuisuudelta. 

Mutta tarpeeseen tuli, niin kuin viimeisten päivien totaalinen lepo muutenkin. Olen ollut jo jonkin aikaa ärtynyt, turtunut, tympiintynyt, väsynyt ja ihan kaikkia niiden synonyymeja. Töiden teko oli kuluneella viikolla kuin tervassa tarpomista ja olo on ollut kaikin puolin kireä. Niin henkisesti kuin ihan fyysisesti leukaperien ollessa kivuliaassa krampissa. 

Kuluneella viikolla stressiämpäri sitten lopultakin läikkyi yli ja keho ja mieli antoi selkeän varoitussignaalin, että nyt kaipais kovalevy hieman eheytystä. Hirveet itkumärsyvollotukset kesken työpäivän enkä oikein tiennyt kumpi oli kamalampaa, siihen reaktioon johtanut keskittymiskyvyn hajoaminen kesken keikan ja vai se aivan ylimitoitettu ahdistuminen tilanteesta. Mutta, jos ei juuri ole vollotellut muutamaan vuoteen, niin se hanojen aukeaminen on aika säikäyttävää. 

Ne vuosien terapiassa opitut selviytymiskeinot mitataan näissä tilanteissa. Että antautuuko siihen ahdistuksen ja stressin kierteeseen lietsomalla ajatuksiaan negatiivisesti vai pystyykö tekemään korjausliikkeitä heti hälytyskellojen soitua.

Mä lupaan nyt varata itselleni akupunktioajan saadakseni hoitoa tähän fyysisen kiristykseen ja huomenna lupaan viedä itseni ulkoilemaan ja teatteriin. Sitten mä koitan tulevalla viikolla kirjoittaa ulos ne asiat mitkä tätä stressiä nyt aiheuttaa. Ajatusten vyyhti on huomattavasti selkeämpi käsiteltävä, kun sen purkaa listaksi. Ja vielä yksi lupaus, mä lupaan merkata kalenteriin itselleni edes jonkinlaisen loman tähän loppuvuodelle. 

housut – H&M / t-paita – Kude Design (saatu) / jakku – Lindex / kengät – Toms, Zadaa / laukku – Zara / korvikset – Aarikka

Olisko tässä nyt pitänyt olla jotkut murjottavat ja murheelliset kuvat? No ei oo. Käytiin anoppilassa syömässä ja kotiin pyöräillessä pysähdyttiin nappaamaan pari asukuvaa. Fiilis on ollut tänään jo aika jees. Nähtiin kummityttöä ja hänen pikkusiskoaan ja Hello Kitty -muistipelin pelaaminen vei hyvin ajatuksia pois päässä pyörineestä to do -listasta. 

To do -lista onkin melkoinen, kun nyt kesätöiden päätyttyä pitäisi vihdoin hoitaa kaikki oman toiminimen perustamiseen ja työhuoneeseen (juu, päätin sen vuokrata!) liittyen. Ja nyt sille tehtävälistalle on vielä lisättävä huoltotoimenpiteitä koskien omaa mielenterveyttä. Miten se aina toisinaan pääseekin arjen keskellä unohtumaan. Omasta päästä täytyy muistaa pitää huolta. Toisinaan pitää ihan vaan olla ja antaa itselle lupa olla tuottamaton. 

 


Täältä mä taas kirjoittelen Satakunnan Liikenteen bussista. Suuntana tälläkin kertaa Helsinki, missä luvassa muutama blogitapahtuma ja työtapaaminen. Ja tietenkin hengailua ystävien kanssa. Se on muuten jännä, että mä oikeasti näen esimerkiksi Iinaa paljon useammin kuin Porissa asuvia ystäviäni. Jos ei nyt ihan viikottain nähdä, niin ainakin parin viikon välein ja Porissa on oikeastaan vain yksi sellainen ihminen, jonka kanssa näen yhtä usein.

Olen nimittäin oikeasti aika introvertti erakko, vaikkei ehkä ihan heti uskoisi. Vaikka minulla on paljon ystäviä joiden seurasta kyllä nautin, niin mulle riittää tapaamiset aika harvakseltaan. Viihdyn enimmäkseen itsekseni ja töiden kautta tuleva ns. pakkososiaalisuus on monelle päivälle ihan riittävä annos ihmiskontakteja.

  

Tämä on sellainen asia itsessäni, joka minulle on selvinnyt oikeastaan vasta tässä kolmekymppisenä. Siihen saakka pidin itseäni tosi sosiaalisena ja kaveriporukoissa viihtyvänä, ja ehkä sitä nuorempana olinkin, mutta viime vuosina olen oppinut itsestäni, että voin paremmin, kun saan reilusti aikaa ihan omissa oloissani.

Kilpirauhasen vajaatoiminnan yhdeksi oireeksihan mainitaan ns. erakoituminen ja sosiaalisista suhteista vetäytyminen. En sitten tiedä kuinka paljon itselläni tuo asia vaikuttaa. Onhan se myöskin osaksi ihan luonnekysymys. Itse huomaan vaan, että sosiaalisissa tilanteissa oleminen on minulle aika kuormittavaa ja siinä missä joku toinen kokee nimenomaan saavansa energiaa viettävmällä aikaa muiden ihmisten kanssa, niin minulle sitä latautumista tarjoaa yksinolo. 

Mutta elämä on helpottanut hirveästi sen jälkeen, kun asian on ymmärtänyt ja hyväksynyt. Hyväksymisellä tarkoitan sitä, että lakkasi tuntemasta huonoa omaatuntoa siitä, että ei aina osallistu kaikkiin kavereiden kemuihin ja sano aina kyllä, kun joku ehdottaa tapaamista. 

Ei siis tosiaankaan ole kyse siitä, etten viihtyisi ystävieni seurassa, mutta minulle vaan riittää tosi pienet annokset. Nyt kun olen ollut alkuviikon pääasiassa omissa oloissani työkeikkoja lukuunottamatta, on aivan ihana ajatus, että tänään saa viettää aikaa ystävän kanssa. Parin päivän sosiaalista kanssakäymistä sisältävän Helsinki-reissun jälkeen kaipaan sitten viikonlopulta taas rauhaa.

Mutta, tänään siis suurella ilolla ystävän kanssa aikaa viettämään! Bussi onkin ihan kohta Kampissa. Jee!

farkut – HM+ / t-paita – H&M / kengät – Gabor / nahkatakki – Ellos / nahkakassi – Diesel / Korvikset – Via Minnet (saatu)

Jottei ihan menis jutut ohi näistä asukuvista, niin vinkkaanpa, että nuo HM+ -osaston korkeavyötäröiset nilkkamittaiset farkut on just nyt -25% alessa! Enemmän kuvia farkuista tässä postauksessa.


Eilen se taas iski. Sairastumisen pelko. Olen kirjoittanut aiheesta ennenkin, mutta jälleen kerran tuntuu siltä, että ajatusten uloskirjoittaminen voisi tehdä hyvää ja saada sisällä puristavaa ahdistuksen tunnetta helpottamaan.

Sairastin siis kymmenisen vuotta sitten parin vuoden ajan kaikenmoista syiden jäätyä kuitenkin mysteeriksi. Epäiltyjen listalla olivat mm. nivelreuma, borrelioosi, kihti, ehlers danlos, colitis ulcerosa, chronin tauti ja ties vaikka mitä muuta. Oireilin pahasti siis sekä nivelillä että suolistolla. 

(Samaan syssyyn mahtui sitten vielä endometrioosi ja ylimääräinen kohtu, mutta ne nyt eivät todennäköisesti liittyneet millään tavalla noihin mysteerioireisiin. Kunhan nyt vaan iskivät kaikki vaivat yhtä aikaa)

Sitä kipuhelvettiä ja kaikkea kokemaani on vaikea kuvailla, kun ei voi vaan sanoa, että "mulla oli se ja se sairaus". Ei, kun mulla oli jotain mille ei keksitty syytä, jotain minkä sanottiin olevan mahdollisesti "alkusoittoa jollekin, mikä iskee todella vasta joskus myöhemmin". Tuo erään lääkärin lausahdus on jäänyt takiaisen lailla takaraivooni kummittelemaan. Mä olen siitä saakka elänyt sisälläni ajatus, että tielleni on tulossa vielä jokin ikävä sairaus.

Mä käsittelin sairastamistani henkisesti vielä monta vuotta oireiden helpottamisen jälkeen ja se oli yksi isoista teemoista myös mun terapiassa. Aktiivisesta sairastumisen pelosta olen päässyt, mutta tiettyjen kipujen välittömästi aiheuttama kauhu ja ahdistus ovat sitä luokkaa, että en selkeästikään ole päässyt asiasta edelleenkään yli.

Eilen ja tänään mulla on kipuillut oikean puolen päkiä ja rystysnivelet. Myös leukanivel tuntuu aralta, samoin oikea ranne. Eli ihan just ne samat nivelet mistä kaikki alkoi silloin vuosikymmen sittenkin. Jos kipeitä niveliä olisi vain yksi, pystyisin vielä laittamaan sen vain jonkun rasituksen piikkiin, enkä panikoisi, mutta tämä useamman nivelen samankaltainen aristus ja kipu samaan aikaan pistää hälytyskellot täysille. 

On tässä vuosien aikana toki ollut näitä hetkellisiä kipuiluja ennenkin ja ne ovat olleet ohimenevää. Mutta silti taas pelottaa, että mitä jos se ei tällä kertaa menekään ohi, vaan pahenee. 

Ja sitten tässä on vielä sekin aspekti, että mua ahdistaa tää mun ahdistus. Tein vuosikausia töitä taistellakseni masennusta ja ahdistuneisuutta vastaan ja koen päässeni monella tapaa mieleni herraksi. Ja nyt sitten kovan ahdistuksen tunteen iskiessä mä koen jonkinlaista epäonnistumisen tunnetta.

Ikään kuin ottaisin kaikessa takapakkia, kun en pystykään nielemään pois kurkussa vaanivaa suurta palaa, ja huomaan koko vartaloni jännittyvän epämääräisen möykyn ympärille. Paikoillaan olo tuntuu vaikealle enkä tiedä mitä voisin tehdä helpottaakseni oloani. 

Niin se on ihminen psykofyysinen kokonaisuus, että tässäkään tilanteessa en edes pysty määrittelemään kumpi asia mulle aiheuttaa pahemman olon ja pelot; fyysiset kivut vaiko mielenliikkeet.

Oikeastaan tämä olosta ja tunteista kirjoittaminen on ainoa asia minkä voin tässä tilanteessa nyt tehdä. Ja sitten voin vaan odottaa menevätkö kivut ohi yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin vai jatkuvatko riittävän kauan, että koen voivani mennä asian kanssa lääkäriin. Mutta en aio jäädä yksin ahdistukseni ja pelkoni kanssa pyörimään, vaan sanon sen heti ääneen. Siten minusta tuntuu, että saan siitä möykystä otteen eikä se minusta.

PS. Tein ihan erillisen avainsanan mielenterveys-asioille. Kun on nyt tullut niitäkin aiheita täällä toisinaan vatvottua.